Mikä ottaa päähän äitiydessä?

unen puute lapsen vauva-aikana. Kun on pitkään kärsinyt univajeesta alkaa psyyke kärsiä. Otti myös päähän että kunnallista kotiapua on karsittu niin ettei ole mitenkään mahdollista saada kotiapua vaikka kärsii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Ysia asia mikä ottaa päähän on se että kun aloitat jonkun homman niin joudut välissä tekee miljoona muutakin hommaa.Se että ei saa tehdä rauhassa yhtä asiaa kunnolla loppuun.Esim kun siivoan niin siinä oman juoksentelun lomassa annetaan välillä vettä,ruokaa/välipalaa,etsitään vaatteita ja mietitään mikä vanhemmalle neidille kelpaa ja mikä ei,pyyhitään pyllyä nuoremmalta,etsitään miehen kadoksissa olleita tavaroita yms.Ja tämä rumba on aina kun teen jotain,ei siis vain siivouksen aikana.Tämä ei nyt niin rankkaa ole mutta välillä menee hermot kun se vaatimusten lista on pitkä,aina pitäisi olla valmiustilassa ja lähellä.

Kun teen ruokaa, se on tehtävä mahdollisimman äkkiä, koska ympärillä on kaikenlaista muuta härdelliä. Siivoaminen on karsittu minimiin, koska en koskaan pääse lattian pesuun asti. Keskeytyksiä tulee koko ajan. Leivontaa (mielipuuhaani) en ole juurikaan vauva-aikana harrastanut. Ne, mitä olen tehnyt, niin ovat olleen tyyliin "vatkaa taikina ja laita uuniin". Kaipaan rehellisesti sanottuna rauhaa, edes joskus. Ja edellä joku mainitsi, ettei ole rentoutunut kunnolla neljään vuoteen, minusta tuntuu juuri samalta. Kaiken aikaa on pää tavallaan valmiudessa johonkin.

Ei voi mässätä karkkia, ei valittaa läskeistä eikä phua rumia kun iskee varpaansa.

Mikä sinua ottaa äitiydessä päähän?

Tuntuuko että äitiyteen liitetään vaatimuksia, jotka ovat mahdottomia täyttää?

Vauva-aikana rasittavinta oli varmaan se jatkuva väsymys ja riittämättömyyden tunne. Itse en tuntenut tuolloin ulkopuolisia paineita, vaan painin ihan omien pirujeni kanssa. Luotin kyllä omaan kykyyni hoitaa vauvaa "oikein".

Nyt kun lapset on hieman isompia, olen alkanut vähitellen tuntea Paineita. Olen edelleen kotiäiti, koska olemme yhdessä mieheni kanssa niin päättäneet. Koska olen myös akateemisesti koulutettu ihminen, saan jatkuvasti vastata ihmettelyihin siitä, että olen VIELÄ kotona ja VAAN kotona! Kaikki tuttuni ovat lähteneet töihin lasten ollessa melko pieniä. Vaikka olen vakuuttunut siitä, että tämä ratkaisu toimii nimenomaan meidän perheelle, joskus (lähinnä muiden äitien luomat) paineet saavat minut tuntemaan itseni huonoksi.

Onkin ihanaa keskustella vanhempien ihmisten kanssa, joilla on jo enemmän perspektiiviä elämään. He ovat yleensä sitä mieltä, että kaikkea ei tarvitsekaan saada kerralla, ja että lapseni osaavat ainakin arvostaa kotiäiteyttäni, jos ei kukaan muu. :)

mutta se on mielestäni rankkaa ja vaikeaa, ettei saa koskaan nukuttua tarpeeksi, ei juuri ole omaa aikaa ja se, että ei saa näyttää raivon tunteita lapselle vaikka kuinka kiukattaisi. Esim. tänään rakas tyttöni (7kk) viskasi talkkipurkin päällensä juuri kun olin pessyt ja kuivinut hänet, arrgh...Silti ihanat asiat voittavat 10-0 nuo rankat asiat!!Ai niin, ja KYLLÄ, äitiyteen liitetään mahdottomia vaatimuksia ja osa niistä tulee kyllä äiteiltä itseltään: pitäisi täysimettää 6kk, ei koskaan menettää hermojaan, olla kotona vähintään 3 vuotta, käydä kaikissa mahdollisissa virikekerhoissa, käyttää kestovaippoja, tehdä kaikki ruoat aina itse, pitää huolta kodista, itsestä, lapsista ja miehistä ja luoda ihana, tunnelmallinen koti ja vielä säilyttää joten kuten työpaikka 3 vuoden kotonaolon jälkeen...

on ihanaa, ei harmita eikä kaduta. Ainoa harmi on se, että mies ei jaa vanhemmuutta kovinkaan paljon. Tästä olen kuullut muidenkin valittavan, joten en taida olla ainoa...

Anoppi.

suomessa arvosteta äityittä.



Hyvin vaikeaa on erityisesti äitiyden ja työelämän ydistäminen. Etenkin näinä aikoina pelottaa todella, että lasetn sairastuminen heikentää minun "markkina-arvoa" työelämässä.



Kyllähän se selvää on, etä jos joku joutuu lähtemään, niin se on varmasti se äiti, jonka lapset pari kertaa vuodessa sairaastelevat.

toivottavasti moni tuntee piston mielessään.

En tieda kuuluuko tama mielipiteeni ihan juuri taman otsikon alle, mutta suurinpiirtein ainakin.

Olen 9-kuukautisen pienen pojan aiti ja asun pysyvasti Belgiassa ranskalaisen mieheni kanssa. Olen raskauteni alkuvaiheista asti seurannut parin suomalaisen nettikeskustelujn ensin odotus-ja sitten helmikuisten vauvojen-sivuja. Paljon keskustelua tuntuu olevan esim KELA-korvauksista (taysin riittamattomia), neuvolantadeista (eivat ymmarra mitaan), laakareista (eivat anna tarpeeksi sairaslomaa) jne. Ja hyvahan se, etta paikka missa voi paastaa hoyryja ulos. MUTTA onko hirvean vanhanaikaista huomattaa, etta Suomessa on niin mahtavan hyva vauvasysteemi ja ulkosuomalaisena kirpaisee kun huomaa, etta kukaan ei tunnu olevan tyytyvainen siihen saati sitten arvostavan sita - kaikkea pitaisi olla enemman.

Itse jain 15-viikkoiselle aitiyslomalle viikkoa ennen synnytysta. Onneksi minulla oli todella helppo raskaus, koska jos olisin joutunut jaamaan kotiin esim kolmea viikkoa ennen se olisi vahennetty tuosta 15-viikosta.

Kolmen kuukauden aityisloman jalkeen pidin viela nelja kuukautta vanhempainlomaan. Onneksi meilla oli siihen taloudellisesti mahdollisuus - se on palkatonta - muuten olisin joutunut viemaan vauvani hoitoon 14 viikon ikaisena.

Voisin jatkaa tata listaa aika pitkaan. Toivottavasti tama kirjoitukseni tuo vahan valoa suomalaisten aitien elamaan, koska te oikeasti olette niin hirvittavan etuoikeutettuja. Nauttikaa aitiyslomasta ja aitiyspaketista ja aitiysrahasta ja neuvoloista ja neuvoloiden tadeista ja isyyslomista ja lapsilisista! Teista tuhannen kilometrin paassa oleva keskiveroaiti vie vauvansa hoitoon 3 kuukauden iassa ja tekee sen jalkeen tayden tyopaivan klo 9 - 18.

Hyvaa joulun odotusta!