Mies haluaa koiran, minä en

Tottakai asioista pitää voida neuvotella ja molempien pitää olla lähtökohtaisesti tasavertaisia, mutta ap:n tapauksessa hän joutuisi lähes yksin huolehtimaan ison koiran ulkoilutuksen pikkulapsen+vauvan kanssa. Ei tod helppo homma. Tietäisit jos olisit joskus kokeillut.

haluaisi lapsen....Musta on väärin, että miehillä ei saa olla mitään toiveita. Missä on TEIDÄN perhe??

Yhteiset rahat kyllä pitää, tottakai, olla, mutta mistään ei voida neuvotella miehen hyväksi. Säälittää teidän miehet...Oletkos muuten ap varma, että miehesi edes haluaa toisen lapsen!??!

joissa vain toinen osapuoli harrastaa koiria. Toinen lähinnä sietää :) Mutta näissä perheissä on sellainen sopimus, että toisen ei tartte tehdä koiran hyväksi mitään. Korkeintaan rapsuttavat ja käyttäytyvät toki koiraa kohtaa niin, että koira tuntee olonsa hyväksytyksi ja tietää, että on tämän toisenkin ihmisen alapuolella laumassa.



Mutta siis nämä koiraharrastajat ruokkivat, kouluttavat, pesevät, ulkoiluttavat jne. koiransa täysin itse ilman puolison apua, poikkeuksena korkeintaan pissillä käyttö, jos itse harrastaja on vakavasti sairaana. Ei tuollaista noin isoa hoitovastuuta voi sysätä sellaisen ihmisen niskaan, joka ei edes koiraa haluaisi!

Kuinka kauan seurustelitte ennen raskautta?



Kuulostaa meinaan siltä, että teille tulee yllätyksenä monta asiaa, jotka pidempään seurustelleet tietävät toisistaan.



Monet täällä pelottelevat, että koirasta on sitä ja sitä haittaa, mutta se on myös rakastava perheenjäsen ja antaa paljon iloa. Toivottavasti miehesi on silti valmis joustamaan ja katsomaan rotuja, jotka sopivat juuri teidän perheen tilanteeseen.



Esim. jonkun täällä ehdottama collie olisi varmasti hyvä vaihtoehto - fiksu, peruskiltti, kohtuullisen isokin. Valitkaa vielä lyhytkarvainen, niin ei ole niin "söpö ja pörröinen". Senkin kanssa tosin on harrastettava, muuten lasten paimentamisesta (näykkienkin) voi tulla ongelma, kun koira yrittää keksiä tekemistä.

Seurustelimme 2 vuotta ennen naimisiinmenoa. Mies kyllä lässytti koirista tosi paljon, mutta en jotenkin kiinnittänyt siihen niin paljon huomiota. Sanoin vaan aina, että minusta esim. corgi olisi kiva. Ja mies siihen, että iso koira, iso koira. Minusta muuten colliekin on vähän liian iso.



Minusta pieni tai keskikokoinen koira olisi ok sitten, kun lapset on tarpeeksi isoja. Eli en täysin ole koiraa vastaan. Mutta isoa koiraa en halua hoitaa ja kuljettaa enkä myöskään halua sitä sisälle asuntoon.



Ja kyllä, myös mies haluaa toisen lapsen.

Itse koiraihmisenä ymmärrän hyvin miestäsi. Mutta kyllä teidän molempien pitäisi olla asian takana ja suhtautua siihen myönteisesti jos koira tulisi, etenkin kun se jäisi niin paljon sinun vastuullesikin. Joten varmasti viisainta tuossa tilanteessa ettei koiraa tule =/. Pystyisikö miehesi jollain muulla tavalla elämään "koirallista elämää", esim. voisiko teille välillä ottaa tuttujen koiria hoitoon tai miehesi lenkittää jotain muiden koiria..? Eihän se sama ole mutta voisi vähän tuoda helpotusta koiran kaipuuseen?

saattaa olla tuollainen ison koiran haluaminen. Tai ymmärrän toki, että jotkut ei pikkukoirista tykkää eikä edes keskikokoinen meinaa riittää, mutta jos koiran pitää olla nimenomaan "näyttävä" eli mikä tahansa iso ei kelpaa vaan pitää olla jonkun tappajakoiran näköinen, niin ei hyvä lähtökohta koiran hankkimiselle - ja vielä lisäksi jos ei itse halua hoitaakaan. Siinä sitten mamma ulkoiluttaa räntäsohjossa lapsia ja sitä "näyttävää" koiraa...



Meillä valittiin koirarotu luonteen perusteella. Aivan ihana koira tulikin muttei todellakaan minkään munanjatkeen näköinen (vinttikoira). Mies ulkoiluttaa silti rinta rottingilla, on niin ylpeä meidän hienoluonteisesta koirasta :)

Koiran hankkimiseen kyllä pitäisi molempien olla halukkaita, toisenkin vähintään hyväksyä asia, vaikka nyt ei innosta hihkuisikaan. Miehesikin kai ymmärtää sen, että siitä ei seuraa kuin hankaluukisa, mielipahaa ja riitaa, jos hän nyt vängällä sen koiran hankkii?



Mutta jos asia on miehelle todella tärkeä, niin suosittelisin monien muiden tavoin jotakin kompromissiratkaisua. Mutta älä aseta kompromissia liian kauaksi miehen haaveesta, se ei ehkä toimi. Ehdota vaikka, että miettisitte asiaa 2-3 vuotta ja sitten sovitte rodusta yhdessä.



Meillä on tilanne niin päin, että itse olen koiraihminen, mies ei. Mieskin myöntyi siihen, että meille tuli joitakin vuosia sitten koira, koska eteen tuli tilanne, jossa "pelastimme" superkiltin noutajan piikille joutumiselta. Koira on jäänyt täysin minun vastuulleni, toki kouluikäiset lapsetkin osallistuvat hoitamiseen, ja edelleen esim. siivotessa mies hermostuu koirankarvoihin ja kuolaläikkiin. Nyt, kun koira alkaa olla vanha ja sairas eikä luultavatsi elä enää pitkään, minua on alkanut vaivata koirakuume. Mies ei tämän koiran jälkeen enää koiraa haluaisi, mutta minä olen sanonut (aina, siitä asti, kun olemme tutustuneet), että minulla on oltava koira, että kannan kyllä siitä vastuun. Kompromissia olen tehnyt sen verran,että olen luvannut, että tämän koiran jälkeen pidämme joitakin koirattomia vuosia, mutta sitten kun pienimmätkin lapset ovat koululaisia, minä saan uuden koiran. Rotu sitten valitaan yhdessä.



Yritä saada miehesi vielä keskustelemaan asiasta rauhallisesti. Yritä olla sovitteleva, älä ehdoton, ehkä saatte aikaan kompromissin!

Olen siis edelleen sitä mieltä, että haluan koiran sitten joskus. Mutta ei nyt vielä 7 vuoteen. Eikä ikinä mitään isoa koiraa, noutajatkin on minusta liian kookkaita.



Mies ei nosta asiasta riitaa. On vaan alakuloisen oloinen, kun koirista tulee juttua.



Naapurustossa on pari isoa koiraa, joita mies käy joskus ulkoiluttamassa. Ja marisee aina, että ei se ole sama kuin jos olisi oma koira.



Huoh. Minulle riittäisi kotieläimeksi ihan kaniinikin.

Miehelle voi tulla aika epätoivoinen olo, jos sanot, että ehdottomasti ei koiraa seitsemään vuoteen!!



Ja eihän siitä koiran koosta tai rodusta juuri nyt tarvitse päättää mitään, jos vuosia odotatte kuitenkin.

On ihan totta, että molempien on oltava sitoutuneita koira-asiaan, varsinkin ison koiran ollessa kyseessä. Minulla on saksanpaimenkoira, ja omistin sen jo ennen nykyistä miestä, joten olin ehtinyt huolehtia tottelevaisuuskoulutksen jne. Koira on luonteeltaan lempeä, vaikka onkin uros, ja miehen tulo taloon sujui ongelmitta (koira palvoi miestä heti), samoin lapsen ilmestyminen sujui hienosti, koira suhtautuu todella rauhallisesti lapsen temmellykseen. Joten ei se koiran koko sinällään ole ongelmallista. Lisäksi mieheni on myös koiraihminen henkeen ja vereen, joten ei tullut muutenkaan hankalaa yhtälöä yhteensovitettavaksi.



Meillä on sen verran iso farmariauto, että esim. lastenvaunut ja koira mahtuvat molemmat kyytiin. Konteissa on melkoisia kokoeroja. Ja esim. siskollani on tila-auto, mihin on laitettu koiralle erikseen kuljetushäkki, ja vielä mahtuu lapset ja tavaraa vaikka kuinka.



Eli nuo ovat ratkaistavissa olevia ongelmia, mutta tosiasia on se, että sinulla ei lasten kanssa ole varmastikaan aikaa paneutua koiran siisteys- ja tapakasvatukseen. Minäkin kun olen vielä pojan kanssa kotosalla, totuus on se, että päiväsaikaan lähinnä pystyy pojan päikkäreiden aikana käyttämään koiran pissalla ja ehkä vähän touhuamaan omassa pihassa. Mies hoitaa aamulenkityksen kuudelta, ja minä ulkoilen koiran kanssa sitten illalla. Lastenvaunujen ja koiran kanssa en ulkoile, sillä mitä iso koira saa siitä, että kävelee hissukseen vaunujen vierellä? Ei varsinaista liikuntaa ainakaan.



Ja kysyhän mieheltäsi, onko hänellä aikaa käydä kerran pari viikossa tottelevaisuuskoulutuksissa ja pystyykö hoitamaan nuo aamu- ja iltalenkitykset. Ja onko teillä oma piha, johon koiralle saisi tarhan? Helpottaisi sinun elämääsi. Jos ei, niin sinun elämäsi hankaloituu kyllä melkoisesti pelkän puolison mielihalun tähden.

Minulla on aina ollut koira ja mielestäni perhe ilman koiraa ei edes tunnu täydeltä perheeltä.

Miehelläni taas ei sinänsä ole mitään koiria vastaan, mutta lapsiperheeseen hän ei sellaista halua ottaa. Riitelemme asiasta jatkuvasti, emmekä pääse millään yhteisymmärrykseen...

Kaikenlisäksi mun mielestä on edesvastuutonta, jos mies on itse töissä kauempana suurimman osan viikosta ja vaimo sitten joutuu huolehtimaan vielä senkin kaiken muun lisäksi! Sitähän pitäisi käyttää pitkillä lenkeilläkin joka päivä, miten sellainen onnistuu, jos vielä pikkulapsi puhumattakaan sitten, jos/kun on raskaana ja tulee toinen lapsi. Ei missään tapauksessa pidä suostua tällaiseen.

pitkin hampain!! Tämä oli tosi hyvä viesti. Et rajoita OLLENKAAN miehesi haluja, ihan totta! Sanot sille juuri näin: hankkii ihmeessä koiran x vuoden kuluttua, jos sellaisen haluaa, mutta sinä et osallistu koiraharrastukseen millään tavalla pätkääkään _KOSKAAN_ ellei mies ole vakavasti sairas.

Minulla oli koira kun muutimme yhteen. Minulle oli tosi suuri yllätys, että mies ei osallistukaan koirani hoitoon. Tilanne nyt OK ja ymmärrän täysin miehen pointin. Nyt olen toista kertaa raskaana ja raskauteni ovat suht hankalia riskiraskauksia - ja mies huolehtii kaiken lenkityksen ja juoksutuksen, minä vain pissatan, pesen ja ruokin koiran. Tästä suurkiitos miehelleni.

joissa vain toinen osapuoli harrastaa koiria. Toinen lähinnä sietää :) Mutta näissä perheissä on sellainen sopimus, että toisen ei tartte tehdä koiran hyväksi mitään. Korkeintaan rapsuttavat ja käyttäytyvät toki koiraa kohtaa niin, että koira tuntee olonsa hyväksytyksi ja tietää, että on tämän toisenkin ihmisen alapuolella laumassa.

Mutta siis nämä koiraharrastajat ruokkivat, kouluttavat, pesevät, ulkoiluttavat jne. koiransa täysin itse ilman puolison apua, poikkeuksena korkeintaan pissillä käyttö, jos itse harrastaja on vakavasti sairaana. Ei tuollaista noin isoa hoitovastuuta voi sysätä sellaisen ihmisen niskaan, joka ei edes koiraa haluaisi!

Mutta väännä ihmeessä miehelle rautalangasta mitä koiran hoito tarkoittaa. Et voi kieltää miestäsi ottamasta koiraa - se olisi kummallista aikuisen ihmisen rajoittamista. Mutta mieskään ei voi vaatia sinua hoitamaan hänen koiraansa, jota sinä et halua.



Eli miehen pitäisi työaamuina nousta viideltä, lenkkeillä tunti koiran kanssa, pestä ja kuivata koira, pestä ja kuivta kylpyhuone, ruokkia koira + omat aamutoimet siihen päälle.



Töitten jälkeen miehen pitäisi osallistua myös lasten hoitoon = iltatoimet ja nukutukset + muut. Ei hän mitenkään voi jättää niitä yksin sinun kontollesi harrastuksensa tähden. Sitten klo 21-22 taas lenkille koiran kanssa + koiran pesu ja kuivaus + kylppärin pesu ja kuivaus. Sitten nukkumaan, että jaksaa taas aamulla nousta viideltä...



Haluaako hän ihan oikesti koiraa niin paljon? Kaikkea ei voi saada ihan yhtä aikaa = pikkulapsiperheen arkea, työn joka vie 12 h /pvä + aikaa vievää koiraharrastusta. Oisko kuitenkin kivempi, jos yhteistuumin hankkisitte muutamien vuosien kuluttua teille yhteisen koiran??



Minusta tuo sinun avoauto-perustelu oli kyllä luokattoman huono. Ei kai kukaan sydämellinen koiraihminen laita avoautoa koiran edelle?

miestään ottamasta koiraa, koska koira olisi ap:n vastuulla. Se päättää, joka koiran käytännössä hoitais ja kouluttais.

kun on kuitenkin luvannut koiran muutaman vuoden päästä. Kaikkiko sen miehen pitäisi saada, ja vielä heti.



Minä kun en ikimaailmassa voisi kuvitella suostuvani koiraan. Olen kyllä allerginenkin, joten se voi selittää miksi en ole koiranystävä, mutta ei kyllä muutenkaan kiinnosta milliäkään joku koiran ulkoilutus.



Joten mä aattelen, että ap on ihan antelias, kun ei kuitenkaan tyrmää miehen halua ihan täysin ja heti kokonaan.



Ja noista allergioista tulee mieleen, että kannattaa nyt ensin katsoa ne lapset, ettei ne ole allergisia, varsinkin se toinen, joka ilmeisesti ei ole edes syntynyt, niin sehän voi olla vaikka kuinka moniallerginen jo vauva-ajasta lähtien.