auttakaa! En voi sietää miehen lasta silmissäni!

Heti alkuun: TIEDÄN olevani ihan hirveä ihminen!



Taustaa: olemme olleet mieheni kanssa yhdessä viitisen vuotta, naimisissa kolme. Ennenkuin menimme naimisiin, olimme erossa vähän aikaa (noin kuukausi) ja molemmat elivät omaa elämäänsä (siis erosimme ihan oikeasti). Palasimme kuitenkin yhteen, koska kumpikin tajusi haluavansa olla yhdessä ja tekevänsä mitä tahansa suhteemme eteen ja menimme sitten naimisiin.



Eromme aikana mieheni deittaili pari kertaa erästä naista. Nainen oli tullut raskaaksi, oli omien sanojensa mukaan havainnut sen vasta kun me olimme jo yhdessä. Oli päättänyt pitää lapsen. Kun lapsi syntyi, otti yhteyttä mieheeni ja kertoi lapsesta. Se oli meidän suhteellemme melkoinen shokki mutta päätimme yhdessä selvitä. Mies tunnusti isyytensä ja päätimme osallistua lapsen elämään ja ottaa hänet perheeseemme sekä maksaa elatusmaksuja.



Vähän aikaa asiat menivät ihan ok. Kun vauva oli pieni, kävimme pari kertaa viikossa katsomassa häntä, myöhemmin hän kyläili meilläkin. Kun siis alkoi olla siinä iässä, että pärjäsi ilman rintaruokintaa. Tällä hetkellä lapsi on noin kaksivuotias ja hän viettää meillä joka toisen viikonlopun. Meillä on lapselle oma huone ja leluja, suunnittelemme menomme sen mukaan, miten lapsi on kanssamme. OIkeastaanolemme tulleet hänen myötä lapsiperheeksi, vaikka aiemmin emme halunneet sitä.



Lapsen äidillä tuntuu olevan jostain syystä vaikeuksia hyväksyä minua osaksi hänen lapsensa elämää. Esimerkiksi kun menimme ottamaan lapsesta yksivuotiskuvaa (äiti halusi kuvan lapsesta isänsä kanssa ja isä meidän perheestä ja päätimme hoitaa sen yhdellä kertaa), äiti antoi koko ajan varsin selkeästi ymmärtää, että he olisivat perhe ja minä ulkopuolinen. TOki olen ulkopuolinen siinä mielessä, ettei minulla ole biologista sidettä lapseen, mutta hän ei missään nimessä ole perhe mieheni kanssa.



Tälläisiä muitakin tapauksia on ollut, esimerkiksi äiti laittaa aina lapsensa puolesta joululahjat, missä lukee että iskälle t. "niko", mutta minulle ei koskaan mitään. Mieheni on myös huomannut samaa, eli tämä ei ole omaa mielikuvitustani.



Huh, tulipas pitkä pohjustus. ELI: ongelmana minulla on että jollain alitajuisella tasolla olen alkanut kohdistaa tämän kaiken aiheuttamia ikäviä tunteita (joita olen yrittänyt kieltää ja en ole koskaan sanonut äidille, miten loukkaantunut olen) lapseen. Toki en avoimesti mutta huomaan joskus ajattelevani hänestä negatiivisesti ja ärsyyntyväni hänen tekemisistään todella helposti.



Miten te eksät ja nyksät olette nämä asiat hoitaneet? Miten olisi paras toimia, en halua olla vihamielinen lasta kohtaan ja haluaisin oikeasti että perheemme voisi toimia niinkuin aiemminkin.