Vammainen lapsi - miehen on vaikea hyväksyä asiaa
Onko naisen helpompi hyväksyä vammaisuus kuin miehen?
Minun mielestäni näin on...
Kommentit (41)
ja hänen kauttaan tunnemme paljon vammaisia lapsia. Tuntuu että vammaisen lapsen vanhemmat joko hitsautuvat loistavaksi tiimiksi tai ajautuvat eroon, mitään ''välimuotoja'' ei ole. Onko muilla sama kokemus/tuntemus?
naispari ja meillä on sairas lapsi, meidän tavat reagoida asiaan ovat olleet kuin yö ja päivä, ja kuitenkaan meillä ei ole sukupuolieroa erottamassa. Myöskään synnyttäjyys/ ei-synnyttäjyys ei vaikuta meillä olevan se ero tässä asiassa.
Helpottaa kummasti arkea kun saa puhuttua ihmisten kanssa jotka ovat kokeneet saman.
3, olen mies. meillä on vammainen lapsi. juttelin asiasta juuri vaimon kanssa ja hän oli sitä mieltä, että nainen kun kantaa lasta oppii rakastamaan lasta jo pienenmmästä. Mies hyväksyy tai ei hyväksy tulokasta. Lisäksi voi olla, että mies hyväksyy lapsen muttei vammaisuutta, saattaa kieltää koko vaikeuden.
että sukupuolella on tässä asiassa eroa. Jokaisella meillä on oma tapamme reagoida ja käsitellä asioita. Voisin jopa väittää että vammaisen lapsen hyväksymiseen vaikuttaa oma lapsuus ja kasvatus...
ja vielä oma korvien väli. Empaattisuus ja kyky asettua toisen asemaan.
miehen on vaikea hyväksyä, että lapsesta tuleekin siivooja
t.ap
kokee lapsen itselleen läheiseksi jo alkuraskaudesta, joten hän totuttelee lapsen tuloon kauemman aikaa. Varsinkin jos vammaisuus tiedetään jo raskausaikana, voi olla että hän on valmiimpi vauvan syntyessä.
Mutta nainen vastaavasti usein kokee suurempaa syyllisyyttä siitä, että lapsi on sairas tai vammainen. Vaikka syy ei lääketieteellisesti mitenkään voisi olla hänessä, hän saattaa vuosikausia pohtia tekikö raskaana ollessaan jotain väärin tai syyttää elimistöään siitä ettei se kantanut maailmaan vammatonta lasta.
Mutta ei nämä mitään aina päteviä sääntöjä ole, yksilöt käsittelee yksilöllisesti näitä asioita.
olen saanut 5 tervettä lasta.kuudetta yritämme.
naisen on helpompi hyväksyä sairas/vammainen lapsi koska on sitä kantanut koko raskauden ajan.
olen aina käynyt kaikki raskauden ajan kokeet vaikka päätöksen tekoon se ei olisi vaikuttanut millään lailla.
näihin testeihin olen mennyt sitä varten että olisin osannut varautua sairaaseen tai vammaiseen lapseen.en kuitenkaan olisi tehnyt raskauden keskeutystä jos lapsi olisi sairas.
ehkä oisin sitten keskeytyksen tehnyt jos oisin saanut tuomion että lapsi ei tulisi selviämään hengissä päivääkään.mutta jos ois vammainen lapsi rakastaisin häntä yhtä paljon kun terveitä lapsiakin koska lapsi on toivottu,rakastettu ja haluttu ja silti oma rakas lapsi.
kyllä miehesi vielä ymmästää ja tottuu ajatukseen.
teidän yhteinen lapsi se kuitenkin on.alkuhämmennyksestä kun miehesi pääsee huomaat varmasti hänenkin tottuvan ajatukseen ja lapsi saa rakkautta yhtä paljon teiltä molemmilta.
toivottavasti tästä oli jotain apua.
...ja vammaisuuttakin on montaa sorttia
puhutaanko siitä että
- hyväksyy että lapsemme ei ole ihan samanlainen kuin muuta
- hyväksyy että meidän perheelle kävi näin, kukaan ei käännä kelloa taaksepäin eikä tämä peruunnu
- hyväksyy että lapsen olemista määrittää jossain määrin ainakin muiden silmissä jokin syndrooma, fysisessä ulkonässä oleva puute tai aistivamma "downin syndrooma", "sokea", "yksikätinen"
- hyväksyy ja näkee lapsen persoonana joka on enemmän kuin vammansa kuitenkin niin että hyväksyy sen että lapsen toimionnalla on joitain rajotteita
- hyväksyy (jos ei ole aiemmin jo tätä asiaa joutunut käsittelemään) että ihmisten erilaisuuden kirjo on valtava ja loppujen lopuksi 'normaaleja' on aika vähän eikä se ole mikään tavoitetila sinänsä, vaan erilaisuus on osa maailmaa, ja epätäydellisyys tai rajallisuus osa kaikkia ihmisiä
mutta sitten kun saimme nuorimman lapsemme, se tunteiden myllerrys ja sekamelska oli jotain mitä en voinut etukäteen kuvitella. Eivätkä ne tunteet tulleet mitenkään 'rationaalisesti', sillä lailla kuin olisin voinut etukäteen kuvitella.
mies ei hyväksy vammaa-haluaa että lapsi on normaali
t.ap
onko tiedossa mikä k.o. vamman aiheutti?
että alkuun voi tuo vamman hyväksyminen olla naiselle helpompaa, varsinkin jos vamma selviää jo vastasyntyneellä. Siis kun vammaa ei kuitenkaan saa millään pois ja neinen on jo raskauden aikana hioutunut yhteen lapsen kanssa niin ei siinä juuri jää vaihtoehtoja. Miehelle lapsi saattaa vasta syntymän jälkeen tulla konkreettiseksi ja todelliseksi ja silloin vamman hyväksyminen on vaikeampaa.
Mutta tuota hyväksymistäkin on montaa sorttia, meillä itseasiassa se on yleisesti ollut helpompaa miehelle. Hän on ottanut sen tyyllillä "ok, lapsemme on vammainen emmekä voi sille mitään, nyt eletään näillä eväillä". Mies ei turhia huolehdi huomisesta, ajettele lasten kouluja, aikuistumista ym varmaan kuin murto-osan siitä mitä minä. Kuntoutuksellinen päävastuukin on minulla, joten kannan harteillani huomattavasti suurempaa taakkaa kuin mies.
Toki rakastan lapsiani yli kaiken enkä voisi kuvitella heitä erilaisiksi, en ole katkera tms, mutta silti välillä väsyneenä saatan yhä miettiä miksi juuri meille ja ennen kaikkea meidän lapsillemme piti käydä näin. Olen mielestäni hyväksynyt lastemme vammat, mutta silti ne satuttavat välillä kovastikin.
olen kiitollinen äidilleni että hän tutustutti minut lapsena kaukaiseen sukulaisperheeseen (joilla olin sitten lapsenvahtinakin teini-ikäisenä), joilla oli down-tyttö.
Vaikkei oma lapsemme olekaan kehitysvammainen (muu), niin sellainen epäily oli aikanaan synnytyssairaalassa ja täytyy sanoa että minun oli helpompi odottaa ne kaksi viikkoa kromosomituloksia tuon tutun perheen tilanteen tuntemisen takia. Vaikeaa se oli silti, samalla odotettiin muidenkin testien tuloksia, niihin liittyi vielä suurempia vaaroja ja lapsen menettämisen pelko oli suuri.
mun pojalla on adhd ja pärjää jalkapallossa lositavasti.
adhd koulalainen t- ap. ps pärjää siivojana lääkityksellä
tekee sellaisen, että hyväksyy vammaisen helpommin? Tissit, pimppi?