Lue keskustelun säännöt.
Vanhemmuus hukassa, lasten illat ja viikonloput täytetään harrastuksilla
01.10.2009 |
Naapurissa asuu perhe jonka pojat ( 7 v ja 10 v)harrastavat jalkapalloa, koripalloa ja jääkiekkoa. Melkein joka ilta isä kytii pojat pelaamaan. Kertaakaan en ole nähnyt isän pelaavan poikiensa kanssa pihalla tai tekevän muutakaan yhdessä. Surullista. Opettajat, kerho-ohjaajat ja valmentajat ovat pojille läheisempiä kuin oma isä.
Kommentit (78)
Voi hyvää päivää! Hankkikaa oma elämä, älkääkä puuttuko muiden tekemisiin.
Pitäisikö elää laput silmillä vai? joidenkin elämä on vain niin hektistä tai mitä lie ettei sitä voi olla huomaamatta:). Ja juu joitain lapsia SÄÄLIN. Lapset tarvitsevat aikaa vanhempien kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on sama meininki jo 4v kanssa. Neljä harrastusta menossa, 3-4 päivää viikossa päiväkotia pitkät päivät. Tyttö on tosi levoton ja monesti tulee harrastuksista naama nutturalla. Saa raivareita kaveriporukassa kun pitäisi olla kaikessa paras ja hirvee suorituspaine päällä. Kilpailee kaikessa, vaatteissa, leikeissä ja puheet ovat tyyliin "meilläpä on sitä ja tätä" ja "mää oon parempi kuin sää"... rauhoittuisivat vähän!!
Meillä on 8-vuotias, 7-vuotias ja 4-vuotias lapsi.
Isoin harrastaa 2 x viikossa liikuntaa (2 eri lajia) ja yhtenä iltapäivänä koulun jälkeen on kuvataidekerho koulussa.
7-vuotias harrastaa yhteensä 3 x viikossa kahta eri liikuntalajia
4-vuotiaan kanssa käymme perheliikunnassa ja uimassa (perheliikunta on ohjattua jumppaa, jonne voi mennä kun siltä tuntuu ja maksaa kertamaksun, uimassa käymme oman perheen kesken, jolloin myös vanhemmat lapset ovat mukana).
Eli käytännössä perheemme lapset harrastavat liikuntaa säännöllisesti yhteensä 9 kertaa viikossa jos näin halutaan laskea. Kuitenkin meillä ohjatuissa harrastuksissa menee yhteensä kahtena arki-iltana kumpanakin 2 h ja 1 h lauantaiaamuna - siis kokonaisuutena, koko lapsikatras ei ole kaikkina kertoina mukana. Sunnuntaiuinti ja perheliikunta ovat sellaisia, että menemme jos huvittaa, emme jos ei huvita. Toistaiseksi on huvittanut.
Tuttavapiirissä emme ole todellakaan mikään harvinaisuus, kaikilla on tuon verran harrastuksia ja osalla enemmänkin. Ihan övereitäkin on, kuten yhdellä esikoululaisella 6 x viikossa harjoituksia, yksi lajeista "kilparyhmä" jossa viikonloppuisin lisäksi kilpailuja.
Mielestäni meillä on runsaasti aikaa olla perheen kanssa yhdessä, tosin kotonakin enemmän lapset haluavat leikkiä keskenään tai kavereiden kanssa kuin hinkuvat kauheasti yhteistä puuhaa meidän aikuisten kanssa. Ollaan siis kotona ihan yhteistä arkea, joskus pelataan yhdessä tai käyn lenkillä isompien kanssa tai katsotaan jotain leffaa.
Kai tää on sellainen asia, että kun ei osallistu mihinkään harrastukseen, on vaikea nähdä niiden mielekkyyttä muillekaan. Ja jos oma 8-vuotias ei kaipaa mitään harrastusta, ei ehkä osaa nähdä sitä 8-vuotiasta joka sanoo 6 kertaa ennen harkkoja että mennään jo, saanko jo laittaa jumppapuvun päälle ja menee silmät loistaen ja poninhäntä suorana harkkoihin.
Nyt ollaan siinä vaiheessa menossa, että 9v haukkuu muita kun ovat läskejä ja minäpä olen niiiiiiin laiha.
Edelleen saa raivareita jos häviää. Pilaa toisten synttärit kun ei saa olla keskipisteenä. Hajottaa vaikka synttärisankarin lahjoja jos ei muuhun pysty. Ei ole kovin suosittu kaveriporukassa.
on sama meininki jo 4v kanssa. Neljä harrastusta menossa, 3-4 päivää viikossa päiväkotia pitkät päivät. Tyttö on tosi levoton ja monesti tulee harrastuksista naama nutturalla. Saa raivareita kaveriporukassa kun pitäisi olla kaikessa paras ja hirvee suorituspaine päällä. Kilpailee kaikessa, vaatteissa, leikeissä ja puheet ovat tyyliin "meilläpä on sitä ja tätä" ja "mää oon parempi kuin sää"... rauhoittuisivat vähän!!
mitään, 15v harrastaa rumpujen soittoa.
Saavat aloittaa ensi keväänä harrastuksen, tähän mennessä en ole nähnyt järkeväksi raahata lapsia hoitopäivän jälkeen ympäri kyliä. Perheen kesken liikutaan kyllä melko paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lastensa kanssa päivässä muutaman minuutin keskustellen. Koska automatkoja parempia keskustelutilaisuuksia ei olekaan, voi tästä kai päätellä, että koska ne lapsiaan paljon kuskaavat välttämättä keskustelevat lapsensa kanssa yli tuon keskiarvon, niin te harrastamattomien lasten vanhemmat ette keskustele he3idän kanssaan ollenkaan.
Kuinka laadukasta oikeasti on se perheen yhteinen aika? (Siis niillä naapureilla, joissa ei harrasteta tai harrastetaan vähän, AV-mammoillahan se toki on hyvin laadukasta ja siihen ei kuulu esim. se, että yksi perheenjäsen katsoisi telkkaria, toinen pelaisi pleikkaria ja kolmas surffailisi Aihe Vapaalla, vaan se on inspiroivia perheen yhteisiä ruokapöytäkeskusteluja, yhteisiä pyörä- ja hiihtoretkiä iltaisin, arkiliikuntaa koko perheen haravaoidessa yhdessä sulassa sovussa pihaa jne.)
Meillä teini vähän myöhään pääsi harrastusten makuun ja muut ovat vielä aika pieniä, joten meillä ei sitä harrastusrumbaa vielä niin ole, mutta pakko sanoa, että toivon, että nämä pienemmät lapseni alkaisivat kouluikään ehdittyään harrastaa intohimoisesti. Itse olen kasvanut tosissani harrastaen (siis n. 40 tuntia viikossa tärkeimpään harrastukseeni käyttäen), miehelläni taas on ollut kolme tai neljä aikaa vienyttä harrastusta ja molemmat olemme sitä mieltä, että vaikka paljon harrastamisen vuoksi jostain piti luopuakin, se on antanut paljon enemmän ihan tänne aikuisikään asti. Voihan olla, että joku lapsistamme viihtyykin isompana paremmin sohvaperunana ja kyllähän se sitten pitää hyväksyä, mutta kyllähän se muuten hyvin aktiivisen perheemme elämää aika paljon hankaloittaisi.
EDIT: Täytyy vielä lisätä, että sen verran, mitä tunnen tuon meidän teinin kaverien perheitä, niin kyllä se vanhemmuus keskimäärin on paljon pahemmin hukassa niissä perheissä, joiden lapset eivät harrasta. Teinin harrastuskaverit (kyllä hänelläkin harrastuksia on, vaikka mikään ei ole sellainen intohimo, mitä monilla kavereillaan esim. jääkiekko tai jalkapallo) ja harrastavat koulukaverit ovat kyllä keskimäärin paljon mukavampaa sakkia kuin ne harrastamattomat koulukaverit. Samoin heidän vanhempansa.
Kuinka laadukasta oikeasti on se perheen yhteinen aika? (Siis niillä naapureilla, joissa ei harrasteta tai harrastetaan vähän, AV-mammoillahan se toki on hyvin laadukasta ja siihen ei kuulu esim. se, että yksi perheenjäsen katsoisi telkkaria, toinen pelaisi pleikkaria ja kolmas surffailisi Aihe Vapaalla, vaan se on inspiroivia perheen yhteisiä ruokapöytäkeskusteluja, yhteisiä pyörä- ja hiihtoretkiä iltaisin, arkiliikuntaa koko perheen haravaoidessa yhdessä sulassa sovussa pihaa jne.)
Kiitos tästä Fletch!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä, mitä olisin tehnyt himassa vanhempieni kanssa? Katsonut telkkaria? Olen vielä aikuisenakin aina innoissani, jos pääsen kokeilemaan jotain uutta harrastusta. Ihme juttu, eikö totta.
Laiskat (=köyhät) mammat puolustaa sitä, ettei lapset tarvitse harrastuksia, koska eivät vaan viitsi nähdä sitä vaivaa, että veisivät lapsiaan sinne!
Sitten haukkuvat ne perheet, joissa lapsille halutaan antaa harrastamisen ilo!
Harrastus tuo mukanaan iloa ja eloa ja uusia taitoja! Puhumattakaan niistä kavereista. Esim. jalkapallossa parasta on just koko päivän turnaukset, missä koko perhe on mukana ja kavereita riittää sekä lapsille, että aikuisille. Mitähän pahaa siinäkin on??
Ja eihän harrastus ja perheaika ole toisiaan poissulkevia! Hyvänen aika, ei tietenkään1
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tulee noin 10 vuodessa isoja lapsia, jotka eivät oikeasti enää ihaile äidin luistelutaitoja tai isän uimahyppyjä yhteisillä retkillä. Heillä on oma elämä mihin kuuluu kaverit ja harrastukset ja valitettavasti, jos se on pelkkä kaverit, niin liika vapaa-aikaa tuppaa muuttumaan hengailuksi ja toivottavasti vain pikku paheiksi.
Siksi jaksan kuskata lapsiani joukkuelajin pariin iloisin mielin ja olen sieltä kentän laidalta saanut mukavia tuttaviakin. Ja myrtsin teinin on pakko viettää kanssani aikaa samassa tilassa autossa.
Oli kuulemma niin aikaa vievää, että ihan hyvä vaan, kun eivät enää harrasta.
No, eipä mennyt kun 2 viikkoa, niin jo pojat jäivät kiinni ilkivallasta, ja kännissä tietysti!
Että joo... olipa tosi kivaa korvaavaa toimintaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ompas täällä taas mopo karannut! Molemmat osapuolet toitottaa toisilleen, ettei asiat ole niin mustavalkoisia. Oikeastaan ainoa joka oli taas ehkä ap:ta ymmärtänyt, oli se joka kritisoi järjestelmää, eli jos et nelivuotiaana aloita, ei mitään toivoa...
Ompas täällä taas mopo karannut! Molemmat osapuolet toitottaa toisilleen, ettei asiat ole niin mustavalkoisia. Oikeastaan ainoa joka oli taas ehkä ap:ta ymmärtänyt, oli se joka kritisoi järjestelmää, eli jos et nelivuotiaana aloita, ei mitään toivoa...
Asiat eivät ole näin mustavalkoisia taaskaan:)). Kaikista harrastamattomista ei tule ilkivallan tekijöitä. En itsekään harrastanut mitään 13-vuotiaana, kiltti tyttö olen kyllä ollut silti ja ihan yhteiskuntakelpoinen nainen nykyään:).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
meillä vietetään aikaa perheen kesken sen sijaan että raahaisin näitä 4 v ja 6 v harrastuksiin. Meillä on juuri noita ruokapöytäkeskusteluja, pelaamme lautapelejä ja lapset imevät läheisyyttä työpäivän jälkeen (samoin kuin minä) ja viikonloppuisin vietämme aikaa yhdessä, useinkin jossain pyöräillen, vaellellen tai uiden, mitä milloinkin.
Tuohon intohimoisuuteen sanoisin, että en todellakaan usko kovin monen lapsen sitä löytäneen, itse löysin oman intohimoisen harrastukseni vasta parikymppisenä. Eikä se ollut lähellekään sitä harrastusputkea, johon vanhemmat yrittivät lapsena tunkea. Ennemmin päinvastoin, tuosta johtuen löysin liikunnasta harrastuksen vasta kolmekymppisenä.
Kukin taaplaa tyylillään, meillä näin.
Kuinka laadukasta oikeasti on se perheen yhteinen aika? (Siis niillä naapureilla, joissa ei harrasteta tai harrastetaan vähän, AV-mammoillahan se toki on hyvin laadukasta ja siihen ei kuulu esim. se, että yksi perheenjäsen
katsoisi telkkaria, toinen pelaisi pleikkaria ja kolmas surffailisi Aihe Vapaalla, vaan se on inspiroivia perheen yhteisiä ruokapöytäkeskusteluja, yhteisiä pyörä- ja hiihtoretkiä iltaisin, arkiliikuntaa koko perheen haravaoidessa yhdessä sulassa sovussa pihaa jne.) .... mutta pakko sanoa, että toivon, että nämä pienemmät lapseni alkaisivat kouluikään ehdittyään harrastaa intohimoisesti.
Valmennan, oikeammin opetan mutta juuri nyt ja tässä keskustelussa valmennan, veljeni tytärtä ratsastamaan.
Olen niiiiin julma valmentaja, että haen tytön meille perjantaina ja palautan kotiin vasta sunnuntai-iltana. Eipä siis ole veljeni perheessä laatuviikonloppuja silloin kun yksi kolmesta lapsesta on meillä.
Mitä tulee intohimoon, niin voin kertoa, että tuo 7 vuotias on niin intohimoinen ratsastuksen perään, että on jo kertonut koko suvulleen, että muuttaa meille, koska pääsee ratsastamaan. Niin, että valmentaja voi ihan todellakin tehdä vaikka mitä harrastavan lapsen psyykkeelle.
Ja tyttö soittaa aina viimeistään tiistaina, että minä viikonloppuna taas pääsee meille ja kertoo, mitkä tavoitteet on asettanut itselleen seuraavaa treeniviikonloppua varten.
Tyttö muuten pelaa sen lisäksi jalkapalloa ja käy judossa. Velikin pelaa jalkapalloa, jääkiekkoa ja sählyä. Nuorimmainen tanssii.
Ihan itse ovat harrastuksensa valinneet ja tykkäävät niissä käydä. Vanhempien ainut ehto on ollut, että liikuntaa pitää harrastaa.
Eipä tuo harrastaminen ole mitenkään sotkenut lasten ja vanhempien välejä huonoksi tai lapset kokisivat itsensä hylätyksi, eivät todellakaan.
Ihana olla ne parit tunnit koko perheen kesken kunnes mennään nukkumaan... Ja viikonloput on ihan vaan meitä varten,me vaan möllötellään...
Tuohon intohimoisuuteen sanoisin, että en todellakaan usko kovin monen lapsen sitä löytäneen, itse löysin oman intohimoisen harrastukseni vasta parikymppisenä. Eikä se ollut lähellekään sitä harrastusputkea, johon vanhemmat yrittivät lapsena tunkea. Ennemmin päinvastoin, tuosta johtuen löysin liikunnasta harrastuksen vasta kolmekymppisenä.
Olisi kauhean surullista jos omat lapseni löytäisivät liikunnasta harrastuksen vasta kolmekymppisenä.
että on todella paljon lajeja, joiden valmennuksessa tavoitteena on tuottaa menestyviä kilpaurheilijoita. Kuitenkin todellisuudessa valtaosa harrastajista on ikuisia harrastajia ja kilpaurheilijoita muotoutuu vain jostain promillesta harrastajia.
Harrastustarjonta on siis suuressa epäsuhdassa harrastajien tavoitteisiin nähden, sillä harrastukset toteutetaan niin, että niiden tavoitteena on ammattilaisuus, kun taas harrastajat haluavat vain väriä elämään, eivät todellakaan sen alan ammattilaisiksi. Vaikka toki niitäkin löytyy, mutta ne ovat vain häviävän pieni osa massasta.
Ja juuri lasten kohdalla se lajivalinta on lähes täysin sattumanvaraista. Tarjolla ei ole juuri lainkaan sellaisia liikuntakerhoja tai soittokerhoja, joissa eri lajeja tai eri soittimia pääsisi kokeilemaan, jotta saisi pohjaa valita se laji tai soitin, jota harrastaisi sitten enemmän.
Nyt homma menee niin, että ensin soitat pianoa vuoden, ja huomaat, ettei se ole sun juttu. Sitten soitat kitaraa vuoden, ja huomaat, ettei sekään nappaa. Sitten kokeilet pasuunan, rummut ja kanteleen. Seuraavaksi huomaat olevasti se kaksikymppinen, joka ei vieläkään ole löytänyt sitä omaa lajiaan.
Pointti oli ehkä se, että minua tuupattiin yksipuolisesti vain yhteen liikuntaharrastukseen lapsena. Erinäisistä syistä johtuen sitten kävin vuosikymmenen harrastuksessa josta en pitänyt ja se latisti uskon, että voisin muistakaan lajeista mitään iloa harrastuksena saada.
Siksipä olenkin riemastunut, että edes tuolloin kolmikymppisenä sen löysin. Uskonpa että monelta se jää löytymättä koskaan.
Tuohon intohimoisuuteen sanoisin, että en todellakaan usko kovin monen lapsen sitä löytäneen, itse löysin oman intohimoisen harrastukseni vasta parikymppisenä. Eikä se ollut lähellekään sitä harrastusputkea, johon vanhemmat yrittivät lapsena tunkea. Ennemmin päinvastoin, tuosta johtuen löysin liikunnasta harrastuksen vasta kolmekymppisenä.
Olisi kauhean surullista jos omat lapseni löytäisivät liikunnasta harrastuksen vasta kolmekymppisenä.
Voi hyvää päivää!
Hankkikaa oma elämä, älkääkä puuttuko muiden tekemisiin.