Miten voi erota tyylikkäästi ja mahdollisimman vähän miestä satuttaen? Auttakaa :(

Mitäs jos uusi suhde ei tule toimimaan, olisiko parempi yksin vai nykyisen miehen kanssa? Pohdi nyt tarkkaan mitä olet menettämässä.



Onko teillä lapsia? Yhteistä asuntoa tai muuta omaisuutta?

Yritä unohtaa ja jatka nykyistä suhdettasi. Et kadu. Kaikile niin voi käydä, mutta jos olet esim. vuoden päästä sitä mieltä, että nkykyinen ei ole oikea, eroa sitten. Älä ihastuneena toiseen. Suo siellä, vetelä täällä tai miten se nyt meni.

nimim. kokemusta on



Älä vaan mene tuhoamaan parisuhdettasi tuollaisen vuoksi.

Aina ei tunnu hyvältä, mutta ihan oikeasti, älä heitä hanskoja tiskiin ihastumisen vuoksi.

Paska olet ja ihan hyvä, jos omatuntosi kolkuttaa. Parempi on että päästät miehesi menemään omille teilleen ja vieläpä annat mennä tosi suutuksissa. Siitä vihasta on paljon helpompi alkaa uusi elämä, koska viha tuo voimaa. Vai vielä muka vähän satuttaen?!? Haloo!

Olin itsekin avioliitossa, jossa kaikki oli tavallaan ihan ok, mutta olin kuitenkin jotenkin aika onneton. Oikeastaan jo ennen kuin tapasin toisen miehen, jonka kanssa kaikki tuntui alusta lähtien oikealta, olin ajatellut, että minun ei ole tähän avioliittoon mikään pakko jäädä. Kerroin aviomiehelleni varsin rehellisesti ja suoraan, mikä tilanne on ja että haluan erota. Keskustelimme siitä, mikä on mennyt pieleen ja mitä asioille OLISI pitänyt tehdä. Ajattelin silloin ja ajattelen edelleen, että meistä ei vain ole olemaan onnellisia yhdessä, sillä olemme ihan liian erilaisia eikä meillä sitten loppujen lopuksi ollut muuta yhteistä kuin lapset ja asuntolaina. Mies oli aika onneton muutaman kuukauden, mutta kyllä se siitä tasoittui. Kun on päättänyt lähteä, on paras olla rehellinen ja välttää toisen syyllistämistä.

Tulet katkerasti katumaan, jos jätät hyvän miehen ohimenevän ihastuksen takia. Uskon että melkein kaikilla on pitkissä suhteissa ihastuksia, toiset pienempiä ja toiset palavampia, mutta siltikin kannattaa käyttää kylmää järkeä kaiken tunnekuohun keskelläkin. Kiität takuulla siitä itseäsi, varmasti ennemmin kuin arvaatkaan.

mutta rehellisyyttä parempaa keinoa on vaikea keksiä - jos todellakin tiedät mitä olet tekemässä, niin turha sitä on pitkittää...



Kuulostaa vaan ikävän tutulta, kun olin aikoinaan itse korviani myöten ihastunut toiseen mieheen. Se oli lähinnä himojen sanelemaa eli ei siinä järjellä ollut paljon sanavaltaa. Muuta vaihtoehtoa ei tuntunut olevan! Jälkeenpäin sain kuitenkin todeta, että ihastus oli pöljä joten ei sitä voinut muuta kuin jättää ja nopeasti. Silmäni aukenivat sille tosiasialle, kuinka fiksu oma mieheni olikaan... ja hän sentään rakasti minua aidosti. Otti onneksi takaisin!



Jokaisella on kuitenkin oma tilanne, ja minun esimerkkini on vain minun esimerkkini. Elämänkumppanin valinta on kuitenkin niin valtava asia, ettei siinä voi muuta kuin ajatella itseään: samalla tekee ehkä palveluksen toisellekin, eli joko sitä on täysillä suhteessa tai sitten ei ollenkaan... Toivottavasti sinulla on alkuhuuma ohi ja pystyt arvioimaan mitä jää lopulta käteen.

ja että omat puutteet voi unohtaa vaihtamalla uuteen suhteeseen. Silloin monesti ei seuraavassakaan suhteessa ole loppujen lopuksi sen parempaa, jos sitä onnea hakee vain toisen kautta. Tietysti joskus voi käydä mäihä: jos on oikeasti valinnut alunperin väärän kumppanin, niin asia on sillon selvä eikä sitä tarvitse epäillä! Mutta sinä ap mietit myös miestäsi, eli kyse lienee seksuaalisesta himosta johonkin uuteen...? Toivottavasti et sekoita sitä rakkauteen! Kinkkinen tilanne jos kaipaat fyysisesti toista miestä, mutta ennen kuin teet mitään ratkaisevaa, mieti edes teoriassa, miten voisit pelastaa liittosi(?)

Täytyy tarkentaa tilannetta nyt hieman, koska niin moni kommentoi tuosta 'ohimenevästä ihastuksesta'.. Oon ollut nykyisen mieheni kanssa 6 vuotta, ei lapsia (kun ei ole tullut), talo + kotieläimet+ auto löytyy, eli omaisuuden osalta perussetti. Rakastan miestäni, mutta en ehkä enää siten, kuten vaimon kuuluisi miestään rakastaa.. Enemmän tämä on huolta toisen jaksamisesta ja pärjäämisestä, toissijaisesti huonoa omatuntoa omista tunteista (tai siitä, että ne ovat kadonneet)..



Tapasin tän toisen miehen kesän lopulla, ja ihastuin kyllä jo sillon aika paljon. On tavattu ehkä kerran kuussa alkuunsa ja aina sattumalta. Nyt sitten hiljattain ollaan viestitelty ja pari kertaa käyty kahvilla.. Mä en pääse tästä yli enkä ympäri, että haluaisin elämän sen miehen kanssa. Oon aatellut, että muuttaisin yksin jonnekin, en siis haluaisi rynnätä suin päin mihinkään kimppa-asumisiin. En mä sano, etteikö tämä ihastus vois mennä ohitse, mutta toisaalta tämän myötä kaikki kipinä nykyisen mieheni kanssa on mennyttä. En voi syödä enkä nukkua, kun aattelen sitä toista vaan.. Mua ahdistaa mieheni kosketus ja aina kun hän puhuu jotain tulevaisuudestamme niin kurkkuani kuristaa. Ei tunnu oikealta pitkittää tätä; miehenihän suunnittelee koko ajan tulevaisuuttaan mun varaani.. Olisin onnellinen ja helpottunut, jos miehelläni olisi joku toinen..





ap

Mua on ahdistanut jo pidempään.. Mutta siis oon kuitannut sen normaaliksi arjeksi vaan ja koittanut etsiä uusia harrastuksia jne. Oon miettinyt eroa paikoitellen ehkä vuoden, mutta aina jatkanut ja aatellut että tasoittuu. Mut ei sit tasoittunutkaan, mutkistui vaan..



ap

Hän teki niin, että muutti yksin asumaan, mutta palasi sitten kuitenkin miehensä luo takaisin. Tapaamiset ja ihastuminen toiseen mieheen eivät kuitenkaan loppuneet eikä hän oikein tiedä vieläkään, mitä tekisi. Minusta se ei ole kovin reilua ketään kohtaan.

Jos ap ei ole miehensä kanssa onnellinen ja on jo täysin rakastunut toiseen, niin KENEN etu on, että ap jää onnettomaan suhteeseen ja unohtaa miehen, johon on palavasti rakastunut? Kun ei ole lapsiakaan?



Olen kyllä sitä mieltä, että eroa ei kannata hätäpäin ja kevyin perustein tehdä, mutta en ymmärrä sitäkään, että suhteessa on väkisin oltava jollei HALUA. Aikuisia ihmisiä ollaan, ja kaikilla yksi elämä, eli joku raja täytyy sillä uhrautuvuudellakin olla.



Jos ap tiedät, ettet miehesi kanssa enää voi olla, niin ole rehellinen, se on ainut neuvoni. Pöytä puhtaaksi vain, niin toipumistyö voi terveesti alkaa molemmin puolin.

enemmän jos ryhdyt suhteeseen salaa tämän toisen kanssa.

Niin, noinko se on - nyt ymmärrän vanhaa juttuani. Kiitos.

Paras mitä voit tehdä on se että lähdet etkä anna minkäänlaista lupausta tai vihjettä siitä että voisitte "ehkä kenties sitten joskus jos mun mieli muuttuu kun eihän sitä koskaan tiedä kun en mä kehtaa sanoa sulle etten halua sua niin valehtelen ja koitan sanoa pikkuisen pehmeämmin tän sulle ettei sulle tule paha mieli" palata takaisin yhteen. Silloin mies elättelee vaan turhia toiveita ja häntä sattuu entistä enemmän kun hän tajuaa ettet koskaan ollutkaan kenties palaamassa.

teillä ei ole lapsia. Neuvoisin, että lähde. Et lopulta ole vastuussa toisen, aikuisen ihmisen onnellisuudesta, vaikka onkin hienoa että huolehdit.

tien yhteen asumaan ja nyt ollaan oltu 12 v yhdessä ja kolmas yhteinen massussa.



Exälle ero oli kova pala, 12 v oltiin yhdessä ja yksi yhteinen lapsi. Joten voi se onnistuakin ja vaihtamalla parani, ainakin mulla. Löysin nimittäin todellakin Sen Oikean. Tiesin sen kyllä siin vaiheessa jo kun erosin.



Exälle olin koko ajan rehellinen siinä missä mennään, vaikka ero olikin kaikkea muuta kuin reilu.

Meilläkin kaikki periaatteessa ihan ok. En vain ole onnellinen ja eroakin olen miettinyt kohta kaksi vuotta. Miehessä ei ole mitään isoa vikaa, on fiksu, mukava, tekee ainakin puolet kotitöistä, hyvä isä, huolehtii kaikesta, koulutettu, erinomainen sängyssä, söpö kuin mikä, ei vain taida olla minun mies.



Ollaan niin erilaisia että elämä joskus aivan liian hankalaa. Toivon kovasti, että mieheni löytäisi uuden ja olisi onnellinen. Minulla ei ole mitään uutta miestä valmiiksi katsottuna, lähinnä kaipaan itsenäistä elämää yhdessä tyttäreni kanssa ja mahdollisuutta siihen, että joskus löytäisin jotain tätä suurempaa.



Ehkä lapsellista ja naivia haihattelua. Jos vain jostain löytyisi onnellisuus pillerin joka korjaisi kaiken niin lapsikaan ei joutuisi kärsimään erosta. Ei tämä ole kuitenkaan pitemmän päälle reilua miestänikään kohtaan.



Sinuna eroasin, koska ei ole edes lapsia. Jos nyt tuntuu tuolta niin ei se siitä kummene. Jos meillä ei olisi, niin olisin jo eronnut.

Jos toinen välittää, niin ei voi erota tyylikkäästi ja toista satuttamatta, niin se vaan on.



Jos on naimisissa idiootin kanssa, niin sitten ei ole vaikeetakaan (varsinkaan jos sattuu itsekin olemaan idiootti).

Montako kertaa olet tavannut miehen? Montako tuntia olette olleet yhdessä? Et voi mitenkään tietää millaista arki olisi tuon toisen miehen kanssa vaikka voit arvailla, että se olisi ihanaa. Samoin voit ajatella, ettää tunnet miehen, mutta eihän nyt kukaan voi tuntea toista kun ettei ole vielä edes kunnolla seurustelleet.

Minulla on ihan samanlainen juttu takana. Eikä edes vielä ihan takana. Rakastuin toiseen mieheen kovasti. Yhteistä eloa mieheni kanssa oli 15v. ja toinenkin mies on naimisissa ja lapsiakin on molemmilla... Suunnittelimme eroa ja yhteistä elämään.... Päätimme kuitenkin katsoa avioliittomme loppuun, emme kumpikaan halunneet erota toistemme takia vaan siksi, että oma avioliitto ei toimi. Nyt katsomme niitä avioliittojamme edelleen, olemme katsoneet kohta pari vuotta. Rakkautta on edelleen, mutta järkeäkin alkaa tulla pikkuhiljaa. Oman mieheni kanssa on alkanut mennä paremmin. En tiedä kuinka tässä käy, mutta toivon, että emme kumpikaan eroa. Toisaalta haluaisin pitää tämän toisen miehen itselläni edes vähän...

Ajatuksesi ovat niin tuttuja. Minä ajattelin ihan samalla tavalla rakastumisen ensi huumassa. Toivon todella kovasti, että pistäisi asiaa vähän jäähylle... eihän se tilanne mihinkään karkaa.... Ei päätöksiä tarvitse heti tehdä. Rakastaako tämä toinen mies sinua? Onko hänellä perhettä?