ovatko nykyaidit mukavuudenhaluisia ja laiskoja

Ei minunkaan HARRASTUStutut kyllä lapsenhoidossa apuaan tarjoa, enkä odotakaan. Sukulaiset asuvat satojen kilometrien päässä, ne pari uutta ystävää joiden voisin kuvitella hoitavan (ja joiden lapsia olen itse paljon hoitanut) ovat nyt yksinhuoltajia, toisella kaksi, toisella kolme lasta hoidettavanaan. Taitavat tarvita enemmän apua kuin minä, yhden lapsen parisuhteessa elävä nainen.....

Naapurin voisin kuvitella joskus auttavan, mutta miehensä asuu viikot toisella paikkakunnalla, vaimo pyörittää arkea parin lapsen kanssa....

Ehkä parin vuoden kuluttua, kún oma lapseni on isompi, voin ajatella että hän voi mennä leikkimään naapuriin tms. asioimisen ajaksi. Mutta nyt hän on vielä niin pieni, etten voi ajatellakaan pyytäväni näitä läheisiäni venymään meidän vuoksemme.

auttavat ja tukevat toisiaan puolin ja toisin. Sukulaisia, ystäviä, naapureita, työkavereita, harrastustuttuja... Jos itse asennoituu niin, että vain oma äiti 1000 km:n päässä on ainoa, joka kelpaa lasta hoitamaan, niin se on itse tehty valinta.

Ei minulla ainakaan ole ketään kaveria tai naapuria, työkavereista tai harrastusTUTUISTA puhumattakaan, joka voisi ottaa vauvan hoitoon. Isomman lapsen kohdalla jo onnistuu. Tämä tukiverkkoasiakin on sellainen, että siitä eniten aukovat ihmiset, joilla omat sukulaiset asuvat lähes naapurissa ja apua saa aina kun vähän vinkkaa. Ei se ole niin helppoa alkaa tukiverkkoja rakentamaan kun lähes kaikilla on omat perheet ja omat kiireet.

meni vähän hutilyönneiksi, sorry

vaan me tehdään se itse. Tämä kannattaa muistaa.

ja aitiydestani. mulla myos omat vanhempani 600kilsan matkan paassa, mutta mulle aivan selvaa, etta olen lasteni kanssa lahes koko ajan, ja onneksi mieheni myos sellainen, etta nauttii perheesta ja yhdessaolosta. en koe kotiaitiytta raskaaksi, raskasta olisi jos joutuisi olemaan vain kotona, mutta onneksi on avoimet paivakodit joihin voi menna lasten kans. lapsilla siella kavereita ja mulla seuraa. nyt ollaan mieheni kotimaassa ja nautin tasta yhteisollisyydesta ja ystavallisyydesta mita suomessa ei ole AP

Ja minustakin se on juuri tämä yhteiskunta, jossa kaikki asuvat alunperin"yksin" sitten on 2 ja sitten alkaa tulla lapsia, niin sitä yhteisöllsiyyttähän ei ole ollenkaan, kuten monissa muissa maissa ja kulttuureissa. missä maassa olette, siis mistä miehesi kiotoisin?

Meillä sama juttu, siellä tässä asiassa täysin eri meininki, mutta ei ne lapset missään hoidossa ja päiväkodeissa kyllä ole, suku ja perhe hoitaa, en on niin isoja ajs uvat lähekkäin.

vaan uusavuttomia, tietämättömiä ja vailla elämänkokemusta. Se ei ole yksin heidän syynsä. Ed. laman aikaan, 90-luvun alussa, vanhemmat eivät varmaan jaksaneet jakaa omaa kokemustaan lapsilleen. Suorituskeskeinen kulttuuri, jossa nyt elämme, ei kannusta elämänkokemuksen kasvattamiseen. Asumis-ihanne: OKT kaukana kaikesta, "rauhallisella ja hyvällä alueella" eristää ihmiset toisistaan. Muita ihmisiä arvotetaan, arvostellaan, kyylätään, epäillään, vältellään, mietitään "mitä ne ajattelee minusta". Kun tapahtuu joku Kauhajoen tapainen katastrofi itketään yhteisöllisyyden perään ehkä 10 pvää, sitten palataan entiseen kyräilyyn.

Ei ketään mihinkään kyykytetä. Jokainen on oman elämänsä seppä. Jos valitsee avuttomuuden, on turha inistä, että mutkunmua kyykytetään...

Entä jos ei ole missään vaiheessa ollut turvaverkkoja? Isovanhemmat joko kuolleita tai dementian partaalla, sydänvikaisia ym. Omat sisarukset joko yhtä kiinni omissa vielä pienemmissä koliikkilapsissaan tai asuvat ulkomailla. Naapureihin ei kaupungin vuokratalossa juurikaan kontakteja.

Turvaverkot voi olla hyvin hatarat, vaikka olisi ihan normaali, sosiaalinen ihminen.

että lapsia on määrällisesti vain murto-osa siitä, mitä niitä oli 30 vuotta sitten. Nyt kun joku erehtyy tekemään lapsia, niin lähin toinen lapsiperhe asuu viiden kilsan päässä, ja lähimmät ikätoverit vielä kauempana.



Joten ihan kaikki lasten toiminta on todella työlästä. Aina kun lapselle haluaa leikkikaverin, niin eikun autolla liikkeelle ja kahden tunnin päästä haet sen kylästä. Tallaisissa asioissa täyttyy äidin päivät. Samoin kerhokyydit on kaikki hoidettava itse. Omassa lapsuudessa meitä oli samalla kylällä viisi ikätoveria, joiden kerhokuljetuksissa äidit vuorottelivat. Kerhoa oli kerran viikossa, joten kullekin äidille osui ajonakki kerran viidessä viikossa!!! Nyt kun ei muita lapsia ole, niin ihan itse kuskaan lapset kahdesti viikossa kerhoon, mikä tietysti on itsestään selvää. Mutta välillä tulee mieleen, että kyllä aikanaan siinä hommassa on päässyt helpolla...

Itsellä kolme lasta ja vasta nyt kolmosen kanssa on tullut tarvetta "virikehoidolle" pari kertaa viikossa, tosin kerhossahan nuo käyvät, eikä tarhassa.



Minulla oli kyllä turvaverkko, mutta sitten kaksi muutti pois,kolmas sai just neljännen lapsensa ja on myös paskana (ei tosiaan anna pientään minulle vielä hoitoon, ikää 5 viikkoa), anoppia ei kiinnosta ja kaikki muuta tutut, kummit ja kaimat on ihan töissä päiväsajat. Joskus v-loppuisin voi joku vähän jeesata.



Uritän kyllä aktiivisesti rakentaa uutta verkostoa, kuten kunnon vastuullinen av-mamma, mutta kyllä siinäkin vuosi-pari menee, ennenkuin on luotettava verkko taas kasassa. Sillävälin luotan yhteiskuntaan, onpahan edes jotain tukea.