Mä olen kateellinen, kun toisten lapset ovat lahjakkaita.

kokemus. Meillä 3. lapsista oli ns kirjaviisas, eli ekalla luokalla teki itsekseen 3. lk tehtäviä eikä nekään meinannut riittää. Opettajat kilpaa yrittivät siirtää ylemmälle luokalle mutta emme suostuneet koska siitä olisi tullut muita jännitteitä lapselle turhaan. Onneksi tuolla luokalla oli 4 muutakin tyttöä jotka vielä nyt ylioppilaiksi päästessään olivat kaikki n 9 ka ja parhaat kaverit. Viisikko teki saman ratkaisun mitä tyttäresi miettii, kaikki lähtivät kovatasoisiin lukioihin ollakseen vaan yksi joukosta. Ihan hyvä ratkaisu vaikka välillä rankkaa kun toisaalta ei voinut sitten höllätäkään yleisen tason alle.



Mutta älykkyyttä on sitten montaa sorttia- vaikka tämä kolmosemme on todistettavasti älykäs on hänellä sitten puutteita sosiaalisuudessa (ainakin meidän vanhempien kanssa...), isompi sisarensa on valmistunut ammiksesta mutta taas tunneälyltään huippu, sosiaalinen ja äärimmäisen aikaansaava. Hän ei vain ollut lukutyyppi vaan tekijä.



24

Minä koetan tietoisesti vältellä oman lapsen saavutuksien kehuskeluja ja olen aina myös omille vanhemmille sanonut ettei minun asioita tarttis pahemmin levitellä pitkin kyliä. Mikään ei ole niin rasittavaa kuin omien lasten kehuskelu ja toisiin vertaaminen. Eräs työkaveri oli sellainen ja sieltä ehkä tämä yliannostus.



Itse olen melkein tohtori molekulaarisen lääketieteen alalta ja vaikka se kuulostaakin hirveän hienolta niin totuus on ihan toinen; kova kilpailu, huono palkka ja pätkätyöt. Välillä tuntuu toivottomalta, mutta rakastan työtäni. Melkein kadehdin niitä joilla on joku oikea ammatti ja käsien taito tehdä oikeasti jotain. Lisäksi yliopistolla on näitä huippulahjakkaita paljon ja monet niistä tosi hankalia persoonia, ei perhettä, omistavat elämänsä tieteelle, haisevat hieltä ja käyttäytyvät kuin päiväkotilapset siis vallan omituisia. En haluaisi omasta lapsestani sellaista.



Minun filosofia on että tuen kaikin tavoin lapsiani siinä uravalinnassa minkä tekevätkään olipa sitten yliopisto tai amiska. Ja itse on itsensä elätettävä siihen katsoen on joku ammatti hommattava. JOs löytyis duuni mistä tykkäävät niin sitten on kaikki tavoitteet saavutettu. Ja olipa minkä sortin lahjakkuus tahansa niin hanttihommilla aloitellaan. Opetellaan siis oikeisiin töihin. Minusta on ihan kamalaa kun sieltä yliopistolta putkahtaa tuore 30v maisteri, joka ei ole päivääkään ollut missään töissä kun isukki on kaiken maksanut ja nyt maisterina odottaa ovien aukeavan eri duuneihin. En itse palkkais kyllä.



Siis normaali arjesta selviävä, ei pienistä vastoinkäymisista kitisevä ja hyvillä ihmissuhdetaidoilla varustettu lapsi kiitos mulle.

lahjakkaita vai ei. Sen tiedän että tyttäreni on lahjakas sosiaalisssa taidoissaan ja siitä olen ylpeä. Poikani taas vaikuttaa muusiikillisesti lahjakkaalta. Mutta voivat olla jonkin mittakaavan mukaan taviksiakin näissä asioissa. Me ollaan ylpeitä kaikesta mitä meen lapset osaa.



Minulla on sukulainen jonka tyttöä luulin pitkään koulussa lahjakkaaksi, kunnes juttelin kerran hänen kanssaan kouluasioita ja osoittautuikin, että keskiarvo on hieman yli 7. Lapsen äiti oli vain pitänyt tietynlaista kulissia yllä, koska itse on ollut 9 oppilas koulussa (sitä en tiedä onko lahjakkuutta vai vaan ollut ahkeraa sorttia). Jotenkin alkoi tätä teiniä käymään sääliksi, koska hän paljasti, että äiti on usein sanonut, että voisi olla kuin hän ja saada parempia numeroita koulussa. Ja oikeasti tämä tyttö on fiksu ja mukava nuori, jota omat pienet lapseni jumaloivat:)

Minä koetan tietoisesti vältellä oman lapsen saavutuksien kehuskeluja ja olen aina myös omille vanhemmille sanonut ettei minun asioita tarttis pahemmin levitellä pitkin kyliä. Mikään ei ole niin rasittavaa kuin omien lasten kehuskelu ja toisiin vertaaminen. Eräs työkaveri oli sellainen ja sieltä ehkä tämä yliannostus. Itse olen melkein tohtori molekulaarisen lääketieteen alalta ja vaikka se kuulostaakin hirveän hienolta niin totuus on ihan toinen; kova kilpailu, huono palkka ja pätkätyöt. Välillä tuntuu toivottomalta, mutta rakastan työtäni. Melkein kadehdin niitä joilla on joku oikea ammatti ja käsien taito tehdä oikeasti jotain. Lisäksi yliopistolla on näitä huippulahjakkaita paljon ja monet niistä tosi hankalia persoonia, ei perhettä, omistavat elämänsä tieteelle, haisevat hieltä ja käyttäytyvät kuin päiväkotilapset siis vallan omituisia. En haluaisi omasta lapsestani sellaista. Minun filosofia on että tuen kaikin tavoin lapsiani siinä uravalinnassa minkä tekevätkään olipa sitten yliopisto tai amiska. Ja itse on itsensä elätettävä siihen katsoen on joku ammatti hommattava. JOs löytyis duuni mistä tykkäävät niin sitten on kaikki tavoitteet saavutettu. Ja olipa minkä sortin lahjakkuus tahansa niin hanttihommilla aloitellaan. Opetellaan siis oikeisiin töihin. Minusta on ihan kamalaa kun sieltä yliopistolta putkahtaa tuore 30v maisteri, joka ei ole päivääkään ollut missään töissä kun isukki on kaiken maksanut ja nyt maisterina odottaa ovien aukeavan eri duuneihin. En itse palkkais kyllä. Siis normaali arjesta selviävä, ei pienistä vastoinkäymisista kitisevä ja hyvillä ihmissuhdetaidoilla varustettu lapsi kiitos mulle.

jos omat lapset omaavat edes jonkinlaista "lahjakkuutta". Tosi asia on, etteivät useimmat ihmiset ole edes keskivertoa parempia missään asioissa. Se on kyllä myytti se! Useimmat ovat vain juuri sitä keskivertoa ja alempaakin.



Itsellä kaksi normaalia lasta ja heistä voisin just kirjoittaa tuon "ettei ole väliä vaikka eivät ole lahjakkaita kaikessa" eikä se ole onnellisuuden mittari. He ovat kuitenkin sitä keskivertoa, heillä on suht helppoa koulussa, pärjäävät kavereiden kanssa, ovat sinänsä fiksuja että ymmärtävät kaiken ilman että sitä tarvitsee kovasti selittää jne.



Sitten mulla on kolmaskin lapsi, voisi sanoa että lähes lahjaton ja saamaton monessa asiassa. Ei opi mitään kerrasta. Tällaista lasta kutsuttiin aikaisemmin "hitaaksi ja tyhmäksi" aikaisemmin. Ei ymmärrä tavallisia ohjeita eikä osaa oikein mitään kertoakaan. Ei toimi kavereiden kanssa hyvin. Tämän lapsen kohdalla todellakin toivon että olisi siunattu edes jollain erityislahjakkuudella. TAi sitten sitä ei olla vielä havaittu?

lahja useillekaan. Itse olen ns. lahjakas: olen musikaallinen, opin lukemaan 4-vuotiaana, olin kielissa huippu, matikassa pärjäsin kansallisissa kilpailuissa, koulu meni lukematta huipputodistuksin, minulla on hyvä huomiokyky, opin asiat kerrasta, yleissivistykseni hakkaa melkein jokaisen kadulla kulkevan jne.

Sitten se karu puoli: Olen patalaiska ja aikuisen pelkät lahjat ei riitä. En ole sinnikäs, koska olen lapsesta tottunut pärjäämään helpolla. Olen lisäksi äärettömän herkkä ja tottumaton epäonnistumaan. Kaiken tämän jälkeen olen töissä täysi tumpelo ja pelkään vaativaa työtäni. En todellakaan ole menestyjä ja tämä lahjakkuuteni näkyy lähinnä kavereille ja perheelle nykyään.

olen kanssa tosi lahjakas, on sävelkorvaa, olen kirjoittanut novelleja suurinpiirtein eka luokalta, opin kieliä nopeasti, omaksun asiat neljäsosassa siitä ajasta missä muut, tietyissä älykkyyden osa-alueissa kuulun noin 2%joukkoon.

mutta todella, olen patalaiska, en osaa epäonnistua, en osaa yrittää tosi kovasti koska en ole koskaan joutunut.. ja todella pelkään vaativaa työtäni, ahdistun siitä, että mun kapasiteetillä pitäisi aina pystyä parempaan ja tehdä jotain suurta.

lapseni vaikuttavat suht tavallisilta, tyttärelläni on hyvät hoksottimet mutta ei vaikuta mitenkään supererityiseltä, poikani on tosi liikunnallinen mutta pojat yleensä kantaa lahjakkuutensa ristin paremmin :D

Esikoinen on tullut onneksi minuun eli on ihan tavallinen, ei erityisen tyhmä, mutta ei fiksukaan. Kavereitakin on, mutta ei erityisen paljon.



Tästä kakkosestakin toivon myös, että ei ole erityisen älykäs tai lahjakas. Syynä on se, että mieheni ja hänen vanhempansa ovat oikeasti huippuälykkäitä, mutta heillä on pahoja mielenterveysongelmia. Mieluummin siis tavis, kuin pieni neronalku, vaikka varmasti minä lahjakastakin lasta rakastaisin...

Menestyy ihan hyvin koulussa, mutta ei loista missään. Minusta se on oikein hyvä juttu, elämä voi olla paljon mukavampaa kuin ei tartte kokea paineita

mä en ole ikinä ollut missään mitään muuta kuin keskivertoa, ja koen kyllä kovasti paineita asiasta. Nykyään (ainakin) pitäisi olla jotakin erityistä, että olisi yhtään mitään. Ja olisi mulla varmasti paljon kivempaakin, jos olisi jotain, missä olisin todella hyvä ja tätä kautta nauttisin enemmän tuosta asiasta, saisin siitä arvostusta ja kunnioitusta ja pitäisin itseäni jossakin asiassa jonkin arvoisena. Vanhemmat tai muutkaan ei ole ikinä vaatineet minulta mitään, joten heistä tämä ei johdu.

Olen niin onnellinen, että mun lapsesta tulee ihan tavallinen, ja että hän on ihan tavallinen. Pieni tosin vielä. Itselläni on hirveät traumat siitä, että mua pidettiin lahjakkaana lapsena. Sain kaikesta siitä kyttäämisestä ja huomiosta pelkästään ahdistusta ja hirveää epäonnistumisen pelkoa. Minusta tuli ihan tavallinen - sellainen siis koko ajan varmasti olinkin, sitä näennäistä lahjakkuutta vain jotenkin korostettiin tolkuttomasti kotona ja koulussa.



Nyt, aina kun ihastellaan lapseni aikaista kehittymistä, pidän huolen että keskustelu kääntyy muihin asioihin. Lapsen arvo ei ole siinä mitä hän osaa, vaan siinä että on ylipäänsä olemassa. Onneksi hän on ikäistään vanhemman oloinen, kooltaan ja käytökseltään, joten häntä pidetään poikkeuksetta ihan normaalina lapsena - tosin moni veikkaisi vuoden vanhemmaksi kuin mitä hän on.

jotain superlahjakkuuksia. Kaikki haluavat rikkaiksi tai ainakin julkkiksiksi hinnalla millä hyvänsä ja tavallisuus on out. Itse toivon, että lapseni olisivat mahdollisimman tavallisia vielä aikuisenakin.

Siis teitä, jotka haluatte lastenne olevan "ihan tavallisia".



Kyllähän nyt jokainen haluaa lapsensa olevan fiksu ja nokkela! En minäkään neroa lapseksi halua (nerot on tunnetusti enempivähempi hulluja), mutta kyllä minä toivon, että lapseni olisivat "fiksuja".

Ja olisi mulla varmasti paljon kivempaakin, jos olisi jotain, missä olisin todella hyvä ja tätä kautta nauttisin enemmän tuosta asiasta, saisin siitä arvostusta ja kunnioitusta ja pitäisin itseäni jossakin asiassa jonkin arvoisena.

Itse toivon pystyväni kasvattamaan lapselleni sellaisen itsearvostuksen ja itsetunnon, joka ei ole riippuvainen taidoista tai osaamisesta tai erityislahjakkuudesta. Lapsen pitäisi saada kokea että on arvokas omana itsenään, ja lahjakkaiden lasten kohdalla usein ne suoritukset nousee siksi arvon mittariksi. Jolloin sitten myös tulee paineita sen lahjakkuuden osoittamisesta ja hyödyntämisestä. Toivon että omasta lapsestani tulee ihan tavallinen, elämästään nauttiva ja terve ihminen. Kuten tässäkin ketjussa näkyy, lahjakkuudella on se ikävä kääntöpuolensa.

....se hölmö joka ei tajunnut mitään uudesta harrastuksestani, minut valittiin aina viimeisenä joukkueeseen eikä kukaan halunnut olla minun parini paritehtävissä. Vanhempani oli sitä mieltä että minun olisi parempi aloittaa joku uusi harrastus mutta halusin itse jatkaa ja nyt saan "harrastuksestani" palkkaa ja elätän sillä perhettäni. Olen sitä mieltä että kaikki ovat hyviä jossain, pitää vain löytää se oma harrastus mistä itse tykkää!

Siis teitä, jotka haluatte lastenne olevan "ihan tavallisia". Kyllähän nyt jokainen haluaa lapsensa olevan fiksu ja nokkela! En minäkään neroa lapseksi halua (nerot on tunnetusti enempivähempi hulluja), mutta kyllä minä toivon, että lapseni olisivat "fiksuja".

Nämä jotka väittävät haluavansa ihan tavallisen lapsen omaavatkin varmasti fiksun lapsen. Ei heillä ole kokemusta "tyhmästä" tai hitaasta lapsesta. Kuka vanhempi oikeasti toivoo ettie lapsi olisi fiksu???