Mä olen kateellinen, kun toisten lapset ovat lahjakkaita.

Esim. just nyt mun lapseni ovat oksennustaudissa. Kadehdin todellakin niitä joiden lapset eivät ole. Pitäisikö tässä oikeasti muka väittää etten kadehtisi? Väittää että olen ihan yhtä iloinen siitä että lapseni oksentavat kuin siitä että jonkun toisen eivät oksenna? Ihan yhtä kiva tilanne molemmilla? Totta kai kadehdin sitä jos muilla on paremmin kuin meillä. !

Toi nyt riippuu ihan siitä mihin vertaa. Jos aina vertaa niihin joilla on paremmin, kateus varmasti jyllää. Joku äiti jonka lapsi oksentaa sytostaattihoitojen takia olisi tosi kiitollinen jos lapsellaan olisi vain oksennustauti. En tajua kadehtimista tollasissa asioissa, jotka kuuluu tavallaiseen elämään, se oksutautikin tulee varmasti jokaisen perheen kohdalle joskus, eri aikana vain.

Kuulostaa siltä että joillekin lapsen saaminen ja perusterveenä pysyminen on itsestäänselviä asioista.

ja mä taas niin toivoisin että mun lapsi syntyis terveenä..

Komppaus tähän. Vähän suhteellisuudentajua ei tekisi joillekin ollenkaan pahaa.

Mutta jos ajattelee aina ja kaikesta noin, että mistään ei uskalla valittaa, kun jollain asiat on huonommin, niin mitä elämästä tulee?

Mutta ap:n kateus muiden lahjakkaista lapsista on turhaa. Lahjakkuutta on niin monenlaista. On ns. näkyvää lahjakkuutta, kuten musiikaalisuus tai urheilullisuus, mutta myös sellaista mikä ei muilla aukene heti. Kuten sosiaalinen lahjakkuus. Toiset on esim. äärimmäisen hyviä kuuntelijoita ja tukijoita ja empaattisia. Pitää vaan oppia näkemään ne piilossa olevat lahjakkuudet.

mitään surtavaa - päinvastoin, meidän tavallisten hartellahan tää yhteiskunta pyörii!! Ja mistä sen tiedät mitä lapsistasi vielä kehkeytyy kunhan aikuistuvat.



Esim minä itse olen ns myöhäään kehittynyt eli olin ihan mahdoton lapsena, villi ja aiheutin niin opettajille kuin vanhemmillenikin päänvaivaa - hädintuskin 6.7 ka:lla pääsin ylioppilaaksi.



Sitten kolmi- nelikymppisenä muutaman kerran olen ollut työnhaun yhteydessä ns palikkatesteissä ja yllättäin olenkin 5% älykkäimpien joukossa:) Ja silti ihan tavallinen omassa elämässäni mutta kyllä sitä älyä sitten pinnan alla onkin. Älä aliarvioi lapsiasi vaan tue ja kannusta. Ja muista että rakennusmies voi olla oikeasti älykkäämpi kuin filosofian maisteri - vain eri tavalla. Ainakin tienaa paremmin;D

ovat saaneet normaaleja ja ns. helpon temperamentin omaavia lapsia. Meillä kaikki käydään vaikeimman kautta ja olisin ollut todella onnellinen ihan tavislapsesta.

Mulla kaksi normaaliälyistä poikaa ja sitten on tytär, joka on outo kaikella tapaa:(. On sosiaalisesti erittäin kömpelö vaikka miten yritämme häntä tukea, ei opi mitään itsestään (esim. ei osaa ajaa ilman tukipyöriä vieläkään vaikka täyttää kohta 8v!), hänellä on kontaktihäiriö ja puheen ymmärtämisen ongelma = hänen kanssaan ei voi keskustella asioista. Kastelee sänkynsä öisin. Ticsejä löytyy jne. Ongelmia on siis vaikka muille jakaa! Joskus kysyn itseltäni: miksi sain juuri tällaisen tyttären? Miksen saanut tytärtä, jonka kanssa voisin kommunikoida, tehdä naisten juttuja?



No tässä hän on, minun tyttäreni, sellaisena kuin on. Pakko yrittää hyväksyä ja olla iloinen että sai ylipäätään lapsia!

mitään surtavaa - päinvastoin, meidän tavallisten hartellahan tää yhteiskunta pyörii!! Ja mistä sen tiedät mitä lapsistasi vielä kehkeytyy kunhan aikuistuvat. Esim minä itse olen ns myöhäään kehittynyt eli olin ihan mahdoton lapsena, villi ja aiheutin niin opettajille kuin vanhemmillenikin päänvaivaa - hädintuskin 6.7 ka:lla pääsin ylioppilaaksi. Sitten kolmi- nelikymppisenä muutaman kerran olen ollut työnhaun yhteydessä ns palikkatesteissä ja yllättäin olenkin 5% älykkäimpien joukossa:) Ja silti ihan tavallinen omassa elämässäni mutta kyllä sitä älyä sitten pinnan alla onkin. Älä aliarvioi lapsiasi vaan tue ja kannusta. Ja muista että rakennusmies voi olla oikeasti älykkäämpi kuin filosofian maisteri - vain eri tavalla. Ainakin tienaa paremmin;D

Mulla kaksi normaaliälyistä poikaa ja sitten on tytär, joka on outo kaikella tapaa:(. On sosiaalisesti erittäin kömpelö vaikka miten yritämme häntä tukea, ei opi mitään itsestään (esim. ei osaa ajaa ilman tukipyöriä vieläkään vaikka täyttää kohta 8v!), hänellä on kontaktihäiriö ja puheen ymmärtämisen ongelma = hänen kanssaan ei voi keskustella asioista. Kastelee sänkynsä öisin. Ticsejä löytyy jne. Ongelmia on siis vaikka muille jakaa! Joskus kysyn itseltäni: miksi sain juuri tällaisen tyttären? Miksen saanut tytärtä, jonka kanssa voisin kommunikoida, tehdä naisten juttuja?

No tässä hän on, minun tyttäreni, sellaisena kuin on. Pakko yrittää hyväksyä ja olla iloinen että sai ylipäätään lapsia!

ja mä taas niin toivoisin että mun lapsi syntyis terveenä..

Komppaus tähän. Vähän suhteellisuudentajua ei tekisi joillekin ollenkaan pahaa.

Mutta jos ajattelee aina ja kaikesta noin, että mistään ei uskalla valittaa, kun jollain asiat on huonommin, niin mitä elämästä tulee?

Tottakai voi valittaa jos siltä tuntuu, ja olla kateellinen vaikka niin että sielua repii. Toki itsekin kadehdin välillä niitä joilla menee paremmin. Mutta siinä rinnalla on minusta hyvä pitää mielessä se toinen puoli, että monet asiat on myös itsellä ja omalla perheellä yleensä hyvin. Elämä on silloin paljon mielekkäämpää kuin että jatkuvasti kadehtii niitä joilla on paremmin, eikä näe kaikkea arvokasta mitä on omassa elämässään saanut.

lahja useillekaan. Itse olen ns. lahjakas: olen musikaallinen, opin lukemaan 4-vuotiaana, olin kielissa huippu, matikassa pärjäsin kansallisissa kilpailuissa, koulu meni lukematta huipputodistuksin, minulla on hyvä huomiokyky, opin asiat kerrasta, yleissivistykseni hakkaa melkein jokaisen kadulla kulkevan jne.



Sitten se karu puoli: Olen patalaiska ja aikuisen pelkät lahjat ei riitä. En ole sinnikäs, koska olen lapsesta tottunut pärjäämään helpolla. Olen lisäksi äärettömän herkkä ja tottumaton epäonnistumaan. Kaiken tämän jälkeen olen töissä täysi tumpelo ja pelkään vaativaa työtäni. En todellakaan ole menestyjä ja tämä lahjakkuuteni näkyy lähinnä kavereille ja perheelle nykyään.

ovat saaneet normaaleja ja ns. helpon temperamentin omaavia lapsia. Meillä kaikki käydään vaikeimman kautta ja olisin ollut todella onnellinen ihan tavislapsesta.

että monista ns. helpon temperamentin lapsista tulee kilttejä, nöyriä aikuisia. Menestyviä, elämässään pärjääviä aikuisia, joilla on itsetunto kohdallaan, tulee usein hanakalatemperamenttisista lapsista!

Eräs ystäväni, joka on todellinen monilahjakkuus, on varmaan yksi onnettomampia ihmisiä jonka tunnen. Hänen lasinsa on aina puolityhjä. Täysin lahjaton en ole itsekään vaan luulin itse niin pitkään koska kypsyin myöhään. Löysin sen oikean harrastuksen jossa pärjääminen antoi itseluottamusta, keskittymiskykyä ja iloa elämään ja palaset vain loksahtivat paikoilleen.



Lisäksi uskon että lähes jokainen on lahjakas jossakin asiassa - sitä ei ehkä voi mitata tavanomaisin mittarein kuten koulumenestys tai urheiluharrastus. Oma tyttöni on ikäisekseen (5 v) hämmästyttävän empaattinen ja aina löytää oikeat sanat.

MInulla on 9 v poika, joka on todella hmmm... erään vanhan sukulaisen sanojen mukaan "hyväluontoinen, mutta tavattoman sisukas". Näin äidin näkökulmasta poika on todella haastava.

eli kiitos ja kummarran... ehkä tuo sisukkuus tulee vielä koitumaan siunaukseksi... Toivon...

ovat saaneet normaaleja ja ns. helpon temperamentin omaavia lapsia. Meillä kaikki käydään vaikeimman kautta ja olisin ollut todella onnellinen ihan tavislapsesta.

että monista ns. helpon temperamentin lapsista tulee kilttejä, nöyriä aikuisia. Menestyviä, elämässään pärjääviä aikuisia, joilla on itsetunto kohdallaan, tulee usein hanakalatemperamenttisista lapsista!

etteivät lapseni ole mitenkään erityisen lahjakkaita esim. jossain urheilulajissa. Harrastavat kyllä ja ovat sellaista keskitasoa. Tunnen muutamia urheilulupauksia ja se treenaamisen määrä on aivan älytöntä 10-vuotiailla. Harjoitksia 4-5x vko, ja niistä ei saa olla poissa kuin erittäin painavista syistä. Esim. kaverin synttärit ei ole tarpeeksi painava syy. Olisi aika tylsää jos lapsen elämään mahtuisi vaan koulu ja treenit. Meillä harrastavat minkä harrastavat ja aikaa jää myös kavereiden ja perheen kanssa olemiseen.

Ei ne mitään superviisaita ole koulumaailmassa tai harrastuksissa ole niitä "ykkösiä". Mutta molemmilla on taitoja joista minä olen heille "kateellinen". Tyttö on todella hyvä piirtämään ja muutenkin visuaalista silmää löytyy. Mun piirrustuksille jopa mun omat lapset nauraa :)

Poika on aina ollut nopea oppimaan ja tykkään oppia uutta. On ihanaa huomata kun poika esim. kiinnostui formuloista, miten se etsi tietoa, vanhatkin jutut formuloista ja kuskeista kiinnosti ja kiinnostaa edelleen, muistaa nimet, radat voitot ja vaikka mitä ja ikää on pojalla vasta 8-vuotta.



Kaverin lapsi on erittäin hyvä koulussa, mikä on ihan hyvä asia. Mutta välillä säälittää kun kuulen että lapsi on itkenyt sen takia että on kokoeesta saanut "vaan" ysipuolen. Jopa lapsen äiti toivoisi että lapsi osasi olla armollisempi itseään kohtaa, eikä ruoskisi itseään jos "epäonnistuu". Ikää on lapsella vasta 10-vuotta ja aina on tavoitellut ns. täydellisyyttä koulumenestyksssä.

lahja useillekaan. Itse olen ns. lahjakas: olen musikaallinen, opin lukemaan 4-vuotiaana, olin kielissa huippu, matikassa pärjäsin kansallisissa kilpailuissa, koulu meni lukematta huipputodistuksin, minulla on hyvä huomiokyky, opin asiat kerrasta, yleissivistykseni hakkaa melkein jokaisen kadulla kulkevan jne.

Sitten se karu puoli: Olen patalaiska ja aikuisen pelkät lahjat ei riitä. En ole sinnikäs, koska olen lapsesta tottunut pärjäämään helpolla. Olen lisäksi äärettömän herkkä ja tottumaton epäonnistumaan. Kaiken tämän jälkeen olen töissä täysi tumpelo ja pelkään vaativaa työtäni. En todellakaan ole menestyjä ja tämä lahjakkuuteni näkyy lähinnä kavereille ja perheelle nykyään.

Paitsi ettei mulla ole edes sitä työtä, koska en ole saanut valmistuttua mihinkään ammattiin tai tutkintoon.

Lukion loppuun saakka menestyin hienosti, mutta sitten siirryin yliopistoon, jossa olisi pitänyt tehdäkin jotain. En osannut, en jaksanut, en ehkä tajunnutkaan. Sepä siitä sitten.

Nykyään harmittelen, etten mennyt lukion jälkeen ammattikouluun. Aion vielä mennäkin, kunhan olen saanut lapset isommiksi.

Tällä hetkellä en todellakaan ole mikään menestyjä ja tuskin musta sellaista enää koskaan tuleekaan.

Kaverin lapsi on erittäin hyvä koulussa, mikä on ihan hyvä asia. Mutta välillä säälittää kun kuulen että lapsi on itkenyt sen takia että on kokoeesta saanut "vaan" ysipuolen. Jopa lapsen äiti toivoisi että lapsi osasi olla armollisempi itseään kohtaa, eikä ruoskisi itseään jos "epäonnistuu".

Mun kaverilla ylä-asteella oli todistuksessa yksi 9 ja muut kymppejä, johon hänen äitinsä totesi että vielähän tuossa on parannettavaa. Ja se ysi tuli kotitaloudesta.

Minulla on nyt peruskoulun 9. luokalla oleva tyttö, joka on monipuolisesti lahjakas. Viimeisessä todistuksessa oli kaksi ysiä ja niistäkin toinen liikunnasta. Juuri eilen tyttö sanoi, että hän haluaa mennä Ressun lukioon (vaikka emme edes asu Helsingissä), koska hän haluaa kerrankin luokalle, jossa hän on vain ihan tavallinen oppilas, eikä aina se "hikke".

Ei lahjakkuus välttämättä ole mikään lahja useillekaan. Itse olen ns. lahjakas: olen musikaallinen, opin lukemaan 4-vuotiaana, olin kielissa huippu, matikassa pärjäsin kansallisissa kilpailuissa, koulu meni lukematta huipputodistuksin, minulla on hyvä huomiokyky, opin asiat kerrasta, yleissivistykseni hakkaa melkein jokaisen kadulla kulkevan jne. Sitten se karu puoli: Olen patalaiska ja aikuisen pelkät lahjat ei riitä. En ole sinnikäs, koska olen lapsesta tottunut pärjäämään helpolla. Olen lisäksi äärettömän herkkä ja tottumaton epäonnistumaan. Kaiken tämän jälkeen olen töissä täysi tumpelo ja pelkään vaativaa työtäni. En todellakaan ole menestyjä ja tämä lahjakkuuteni näkyy lähinnä kavereille ja perheelle nykyään.

lahja useillekaan. Itse olen ns. lahjakas: olen musikaallinen, opin lukemaan 4-vuotiaana, olin kielissa huippu, matikassa pärjäsin kansallisissa kilpailuissa, koulu meni lukematta huipputodistuksin, minulla on hyvä huomiokyky, opin asiat kerrasta, yleissivistykseni hakkaa melkein jokaisen kadulla kulkevan jne. Sitten se karu puoli: Olen patalaiska ja aikuisen pelkät lahjat ei riitä. En ole sinnikäs, koska olen lapsesta tottunut pärjäämään helpolla. Olen lisäksi äärettömän herkkä ja tottumaton epäonnistumaan. Kaiken tämän jälkeen olen töissä täysi tumpelo ja pelkään vaativaa työtäni. En todellakaan ole menestyjä ja tämä lahjakkuuteni näkyy lähinnä kavereille ja perheelle nykyään.

Paitsi ettei mulla ole edes sitä työtä, koska en ole saanut valmistuttua mihinkään ammattiin tai tutkintoon. Lukion loppuun saakka menestyin hienosti, mutta sitten siirryin yliopistoon, jossa olisi pitänyt tehdäkin jotain. En osannut, en jaksanut, en ehkä tajunnutkaan. Sepä siitä sitten. Nykyään harmittelen, etten mennyt lukion jälkeen ammattikouluun. Aion vielä mennäkin, kunhan olen saanut lapset isommiksi. Tällä hetkellä en todellakaan ole mikään menestyjä ja tuskin musta sellaista enää koskaan tuleekaan.

Kaikki, ihan kaikki (kouluaineet, urheilu, musiikki, ystävyyssuhteet) sujui loistavasti ilman minkäänlaisia ponnistuksia lukion loppuun, mutta sitten tuli stoppi. Yliopistossa en enää osannutkaan enkä viitsinyt aluksi ja myöhemmin oli liian myöhäistä (en kaiketi koskaan oppinut oppimaan/opiskelemaan kun ymmärsin ja muistin kaiken kerrasta koulussa).

Nyt olen kouluttamaton masentunut kotirouva:-P

5- ja 4- vuotiaat ja vauva.

En katso onko ne lahjakkaita jossain. Toki koitan opastaa jos jossain tarttee apua tai jos jotain osaa niin kehun mutta se siitä.

Lapsillekin aion opettaa että AINA löytyy joku joka on sinua lihaksikkaampi, nopeampi, osaa laskea paremmin, puhuu kielillä helpommin. Mitä vaan! Ei elämässä olla juoksuradalla vaan kokonaisuus ratkaiseen.

Hyvä matikassa voi olla sosiaalisissa taidoissa heikko ja näin ei sovi moneen työhön paremmin kuin sinä vaikka olisit vähän heikompi matikassa. Ymmärrättekö?



Kaikista ihaninta on että lapseni tuntuu aika tasapainosilta (voiko alle kouluikänen olla??) ja että ovat onnellisia!

Se että käveleekö lapsi tai puhuuko 1- vuotiaana jos lapsi ei ole onnellinen, pelkää vanhempiaan tai ei luota ihmisiin?

Siis joku supernero jonka älykkyys on mensan huippu tasoa? Vai mitä se on?



Omasta mielestäni jokainen on lahjakas jossain asiassa!

Meissä jokaisessa on se joku asia mikä kiinnostaa ylimuiden ja mitä haluaa tehdä.



Toisille se selviää ihan pienenä ja toiset sitä miettii vielä 40v :)



Miksi pitäisi olla lahjakas? Erottuakseen? Ollaakseen parempi kuin muut?



Itse olen ainakin tyytyväinen vaikka ei nuo lapsoset näytä mitään super lahjakkaita olevan :D