Lue keskustelun säännöt.
Olen yhtäkkiä ihan yksin.
07.09.2009 |
Mulla ei ole yhtään kaveria. Tämä on tapahtunut nyt parin kuukauden sisällä, ja tuntuu tosi oudolta.
Mies sanoo, että vika ei ole minussa, ystäväni ovat aina olleet outoja friikkejä eikä tavallisia ihmisiä...tiedä sitten, mä pidän niitä suht tavallisina, vaikka kaikenlaista homoa ja taiteilijaakin on mahtunut joukkoon.
Kaksi on alkanut seurustella, ja toinen on tehnyt tämän ennenkin, että lopettaa kaiken yhteydenpidon noin neljäksi vuodeksi kun alkaa seurustella, mutta soittaa sitten heti sinä päivänä kun on eronnut...neljän vuoden kuluttua. Tajusin juuri että sama kaava toistuu aina, kelpaan parhaaksi kaveriksi vain kun on sinkku. Se toinen on muuttanut elämänsä ekaan avoliittoon (vanhana) ja veikkaan, että meidän yhteydenpito ei tästä enää muutu. Lakkasi vuosi sitten kun meni avoon, ja viimeiseen tapaamiseemme, messuille, joilla yleensä olemme käyneet kahdestaan, piti ottaa mies mukaan. Se oli musta ihan ok, mutta olisi pitänyt tajuta että mun seura ei enää riitä.
Toinen tuttu halusi kovasti itse ystävystyä kanssani, toi lahjoja ja tunki kylään, ja pidin hänestä vaikka ihmettelin itsekseni innokkuutta. Ehdotteli vaikka mitä yhteisiä tekemisiä ja katosi yhtäkkiä, kaikki oli täysin ok. Pitää yhteyttä muihin ihmisiin, mutta ei vastaa edes mun tekstariin.
Pariin ihmiseen olen itse laittanut välit poikki, mm. naiseen joka osoittautui alkoholistiksi, ja soitteli sekavia puheluita öisin (lapsiperheeseen) ja bailaa jatkuvasti.
Mä olen yhtäkkiä ihan hirveän yksin, ei ole ketään jolle soittaa tai jota tavata. Mies on sitä mieltä, vika on selvästi näissä tyypeissä (olen positiivinen ja kannustava, annan tilaa eli en tunge kenenkään seuraan väkisin, mutta osaan olla oma-aloitteinen tarvittaessa jne), mutta mä itken silmät päästäni täällä. Olen sosiaalinen luonne, pidän ihmisistä, enkä kestä tätä yksinäisyyttä, ja syyttelen itseäni ihan ihme jutuista. Jos olisin sillä hetkellä ollut iloisempi/vakavampi/whatever, näin ei olisi käynyt...paskaa.
Mitä tää on?
Kommentit (3)
Huomaan että lapsen kanssa olen saanut ihan uusia tuttuja. Ei kun enemmän ulos ja ole vähän muita aktiivisempi, tyyliin jos äidit istuu vierekkäin, aloita keskustelu ja ota mukaan myös se kulmassa oleva tuppisuu.
Kun olet luonut tälläisen olen mukava ihminen, pyydä muutamia kylään, siitä se lähtee.
Parempi kun on paljon tuttuja, niistä voi joku yletä ihan ystävyystasolle.
Laita itsesi peliin !
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi on jo niin iso, että ei enää istuta hiekkalaatikolla. Mutta kaunis ajatus, kyllä mä aikoinaan osasin ton tutustumisen, muttei taida mulla olla enää asiaa leikkipuistoon...Ja itsetunto on niin alhaalla, kun vatvon tätä erakkona, että vaikea kuvitella innokkaana tutustuvansa kauppajonossa kehenkään. Aikuisena on muutenkin vaikeampi tutustua ihmisiin.
Mä en ymmärrä, mikä ihmisiä vaivaa? Miten voidaan olla vuosia hyviä kavereita, ja hylätä sitten ihan huvikseen, kun on uusi parisuhde tai vastaavaa. Sitä yli-innokasta kaveriakaan en tajua yhtään, olen tosi hämmentynyt tästä, että lakkaan olemasta vaan yhtäkkiä. Mua ei ole, kukaan ei tarvitse mua. Eikä ketään kelle puhua.
Ne kaikki kenen kanssa ennen soitteli ja näki siis.
Tuntuu kurjalta kun itse ei ole muuttunut mutta ystävät löytäneet partnerin eivätkä tarvitse ystäviä. Minä taas kaipaan niitä.