Oma aika. tuntuuko kenestäkään muusta

Tuli vielä mieleeni, että tämä oma aika käsite on kovin laaja. Ymmärrän hyvin, että kaikille ihmisille olisi hyvä saada hengähtää joskus esim. käydä lenkillä yksin, harrastus, kuppi kahvia ja sanomalehti rauhassa tms. hetki joka antaa voimaa ja rentouttaa. Kyllä meilläkin mies hoitaa ja voin käydä lenkillä tms. yksin. Jos on yksinhuoltaja, voi olla tarve joskus hengähtää hetki...ainakin itselläni olisi. On kuitenkin eri asia viedä lapsia milloin minnekin hoitoon ja yökylään omien menojen vuoksi. Tuntuu että sellaisen oman ajan vaatimus on nykyisin yleisempää. Täytyyhän jostakin luopuakin lasten vuoksi, jos sitä luopumiseksi voi sanoa. Ihmisten elämäntilanne on kuitenkin tosi erilainen. Nuori haluaa mennä ja nähdä, kolmikymppisellä voi olla jo ne vuodet enemmän takanapäin. Pääasia kuitenkin että pitää omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista huolta. Silloin kaikki voivat hyvin. Kun kuuntelee itseään eikä ota muista paineita, voi varmaan paremmin

lenkillä käydä 3-4 kertaa viikossa ihan hyvin kun mies on kotona. Ja en todella koe edes, että mies katsoo lapsia. Lapsethan ovat isänsä kanssa.

kaikkia lapsia. Ei minun mieheni ainakaan ole yhtään tumpelompi lasten kanssa kuin minäkään.

+ lasten (varsinkin pienien) vahtiminen on yhtä aikaa hankalaa. Isommat nyt menevät siinä sivussa vahtimattakin, mutta vauva vaatii enemmän työtä.

Jos mies vaikkapa leikkaa nurmikon tai pesee auton sillä aikaa kun minä olen lenkillä, niin meistä on kätevämpää että minä otan sen vauvan mukaani. Vauva kun pelkää ruohonleikkurin ja painepesurin ääntä. Mies myös usein tekee työhommia kotonakin. Isot voi laittaa toiseen huoneeseen puhelun ajaksi, vauvaa ei oikein voi jättää yksin itkemään kovin pitkäksi aikaa. Ja se sylissä itkevä tai muuten kiemurteleva vauva hankaloittaa jonkin verran työasioiden hoitoa puhelimen ja tietokoneen välityksellä.

En kyllä tajua, miksi mies ei voi kerralla vahtia kaikkia lapsia. Ei minun mieheni ainakaan ole yhtään tumpelompi lasten kanssa kuin minäkään.

Minusta ainakin on tärkeää että esikoispoika saa välillä kaksinkeskistä aikaa isänsä kanssa. Ei ole sitä kuopusta koko ajan varastamassa huomiota ja sotkemassa leikkejä. 5 v puuhailee mielellään isänsä kanssa sellaista, johon vauva ei sovi. Tietenkin mies pysyy hoitamaan sitä vauvaakin, mutta siinä ei hirveästi enää pelata edes jalkapalloa samalla vauva sylissä.

Olen järjestänyt työkuviot niin että saan olla lasten kanssa illat ja viikonloput. Olen yksinhuoltaja ja jos en ole töissä olen lasten kanssa. En siitä mitään marttyyrinkruunua saa tai halua. Muksut on niin vähän aikaa pieniä ja kohta niillä on omat koulu- ja kaverikuviot. Olen varmaan vähän outo kn viihdyn lasteni kanssa.

omaa aikaa hurjat 2tuntia 3kuukaudessa ja kohta ei sitäkään. mielestäni sellainen äiti, jonka lapset on kerran kuussa jossain mummolassa yökylässä, ei ole mitään oikeutta valittaa että tarvitsee lisää omaa aikaa.

siltä, että nykyisin liikaakin korostetaan vanhempien oikeutta omaan aikaan? En tarkoita, että pitäisi olla koko ajan kiinni lapsissa, mutta meneekö nykyisin jo liiallisuuteen? Luulen, että joku voi tuntea ahdistusta, kun tajuaa että minullahan ei olekkaan sitä kuuluisaa omaa aikaa, vaikka aiemmin ei olisi huomannut sitä kaivata. Eihän siihen ole mitään sääntöä olemassa, että jokaisen pitäisi olla tietty tuntimäärä erossa lapsistaan voidakseen hyvin. En tiedä osaanko nyt oikeen kertoa mitä tarkoitan.

etteivät vanhemmat ahdistuisi ja syyllistyisi liikaa siitä että joskus seinät kaatuvat päälle ja on pakko päästä vähän tuulettumaan.



Minulle omaa aikaa on jo se että lapset katsovat pikkukakkosen ja minä istun tietokoneella tai puuhailen omiani. En kaipaa sitä että olen monen kilometrin päässä kullanmuruistani.

Mies hokee koko ajan että olemme lapsen kanssa liikaa yhdessä ja hänet pitäisi useammin viedä esim. viikonlopuksi hooitoon.

Miten voi olla liikaa lapsensa kanssa?

mutta varovasti haluaisin kiinnittää huomion miehesi "hokemiseen".

Jospa hänellä on olo, että suhteenne ei enää tunnu ollenkaan kahden aikuisen suhteelta, jollainen se oli ennen lapsia ja jollaiseksi sen pitäisi vielä takaisin venyä n. kahdentoista vuoden päästä, kun lapsi aikuistuu. Olisiko mahdollista, että hänellä on vieraantumisen tunne vaimostaan, ja hän yrittää kaikin keinoin välittää sinulle pelkoaan teidän rakkautenne tilasta?

En halua loukata missään tapauksessa, mutta ilmaistaan asia nyt näin: jos itse olisin onnellisena ja suurin tuntein lähtenyt rakkaani kanssa kahdenkeskiselle parisuhteen-virkistyslomalle ulkomaille ja sitten tajuaisin, että toinen lähinnä ikävöi lapsiamme koko ajan, olisin kyllä aika masentunut. Kommenttisi "matka ei tuntunut miltään ilman lasta" olisi musertanut minut ihan täysin. Meillä vanhemmillako ei sitten ole jäljellä mitään keskinäistä, lapsilta suljettua suhdetta?

Ja tämä EI tarkoita pelkästään seksuaalisuutta, vaan myös aikuista yhdessäoloa monista muista lähtökohdista - esim. rauhallista keskustelua, menneiden muistelua, tulevaisuuden suunnittelua, ilman keskeytyksiä ja lasten kysymyksiä. Sitä kaikkea, mihin aikanaan on rakastuttu ja mihin yhdessä on kasvettu.

omaa aikaa hurjat 2tuntia 3kuukaudessa ja kohta ei sitäkään. mielestäni sellainen äiti, jonka lapset on kerran kuussa jossain mummolassa yökylässä, ei ole mitään oikeutta valittaa että tarvitsee lisää omaa aikaa.

Jos itsellä ei ole omaa aikaa kuin harvoin ja vaikka ei koe sitä itse tarvitsevansa niin miksi ihmeessä toinen ei saisi tuosta asiasta valittaa?

Itse olen mennyt vauvavuodet sellaisessa symbioosissa vauvan kanssa että omaa aikaa ei ole tullut edes mieleen haluta. Käytännössä olin (kantoliinalla) sidottu lapsiini koko ajan. Nyt kun lapset ovat hieman kasvaneet ja olen päässyt oman ajan makuun, niin kyllä minulle kelpaisi pätkä omaa aikaa vaikka useamman kerran vuorokaudessa ja nykyisin sitä usein saankin. Esim. aamukahvi+lehti rauhassa kuulostaisi ihanalta. Tai saunottelu pitkän kaavan mukaan yksin.

Harvoin kaipaan mitään isompaa lomaa lapsistani. Tämän vuoksi saan usein ihmetystä osakseni. Meinasivat työkavereiden leuat tipahtaa lattialle kun kerroin että edessä on ensimmäinen romanttinen viikonloppu kaksin miehen kanssa kuopuksen (2 v) syntymän jälkeen. Kuulosti kuulemma käsittämättömältä että emme ole aiemmin olleet missään kaksin. (Yhteistä ilta-aikaa ei kuulemma lasketa kaksinoloksi.)

minä tuuppaan nuorimmaisen pyörän kyytiin ja hurautan 10-20 km pyörälenkin useita kertoja viikossa. Tai sitten pistän rattaisiin ja käyn juoksulenkillä. Ei silti, käyn välillä ihan yksinkin. Mutta siis ihan vinkkinä että lapsenkin kanssa onnistuu!

ja haluaisin myös liikkua fillarilla, mut minkäikäisen sinne istuimeen voi oikeen laittaa? Kas, kun ko. tapaus kuitenki nukahtaa ja sit sen pää retkottaa miten sattuu...