Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Tunnen selviytyväni huonosti arjessa (pitkä valitus)
24.08.2009 |
Miksi näin vaikeaa?
2 lasta, alle 2v kumpikin.
Aamut menee siihen, että siivoan tätä läävää: pyykkejä, tiskit, järjestelyä. Lapset syötän ennen siivousta. Aaupäivällä nuorempi pitää jo laittaa päiväunille, vanhempi minun kanssa hereillä. Puen itselleni vaatteet, kuten esikoisellekin, alan tehdä ruokaa. Sitten nuorempi herääkin. Syötän lapset, sen jälkeen pitääkin laittaa esikoinen unille kun niin kiukkuaa. Yritän syödä, mutta nuorempi kitisee vähän väliä, järjestää kämpän siihen kuntoon kuin olisi sisällissota käyty.
Mieleeni tulee, että miksen muuttaisi kaatopaikalle, kun siivoaminen on yhtä paskan kanssa. Silti on pakko saada paikat järjestykseen, koska siivottomuus ahdistaa. Niin ahdistaa loppumaton siivouskin. Tuleeko seuraavat 3v vielä olemaan tätä samaa stressiä ja sitä etten saa hetkeäkään istua? Milloin voin työntää lapset ulos ja saan vain olla?
Ruoan jälkeen yritän hoitaa netissä paperiasioita, mutta nuorimmainen iskee vähän väliä pätäään johonkin ja huutaa koko ajan vaihtelevalla volyymilla. Ajatus katkeilee, lopulta hermostun ja karjun niin että naapuritkin saavat osansa. Vitut paperihommista, esim. virastotalolle ja kelaan en lähde kahden pirun kanssa jonottamaan tuntia.
Esikoinen herää minun huutoon.
Iltapäivällä kylästelemme ja esitän pirteää kotiäitiä. Toisinaan ulkoilemme. Juuri ennen ulos astumista puen ylleni aina "pullantuoksuinen kotiäiti" naamarini. Se on raskas, mutta pakotan itseni.
Illalla saan lapset nukkumaan, esikoisen kanssa taistelua. Olen niin väsynyt, että en jaksa kuin syödä, käydä suihkussa ja käydä nukkumaan että jaksan herätä ennen kukonlaulua lasten kanssa. Ajatus siivottomasta keittiöstä, leluista ympäri kämppää ja siitä etten todellakaan ole saamassa lepohetkeä ennen hautaa, saa minut pyörimään sängyssä itkien, katsellen samalla sekvain tuntein lapsia pinnasängyissään. Miksi? En halunnut tätä. En nauti, en enää edes yritä, koska taakka on liian raskas. Ennen suoritin kaiken ajattelematta, mutta jossain vaiheessa kun yritin nostaa ääntelevää lelupuhelinta lattialta taas kerran laatikkoon, en enää jaksanut.
Kukaan ei auta. Kellään ei kiinnosta, kaikki lapsiperheet elävät omassa kuplassaan, onhan heilläkin onhgelmansa mutta tuntuuko heistä samalta? Kerran anopille mainitessani että olen harkinnut mennä juttelemaan ammattiauttajan kanssa, oli vastaus: mitä se auttaa?
Ilmeisesti se joka kärsii eniten, on voittaja. Elämän kuuluukin olla sitä. Samat ongelmat ja tunteet minulla olisi, vaikka kallonkutistajalle puhuisinkin.
Mies on tällä hetkellä poissa, olemme nuorehko pari ja hänellä armeija juuri menossa. Silti, vaikka hän on oli aiemmin kotona, tunsin kaiken kaatuvan niskaan. Entä nyt, kun kukaan ei ole minua iltaisin tukemassa ja kertomassa että olen hyvä äiti ja vaimo, kun jaksan silti huolehtia kaikesta? Kuinka kauan?
Nyt tiedän, etten ole sopiva tähän hommaan. Mutta myöhäistäpä se on.
Kommentit (26)
Helli ja pidä hauskaa. Sitten EHKÄ antavat helpommin sinun tehdä vähän kotihommiakin.
Olet varmaan ihan sopiva kotiäidin hommaan!
Soita vaikka kaverille ja valita vähän. Kyllä se puhuminenkin joskus auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomessahan on tosiaan se ihanne, että kaikki pitää yksin hoitaa, vaikka sitten hampaat irvessä. Kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat.
Ammattiauttajan kanssa puhuminen ei tietenkään auta konkreettisissa ongelmissa, mutta se voi auttaa jaksamisessa.
Miksi miehesi ei tue sinua ja perhettänne ollessaan armeijasta lomalla?
Entä olisiko osa-aikainen hoitopaikka teillä ratkaisu?
Tietenkin kahden pienen kanssa on rankkaa. Etenkin, kun kerran olet arjen yksinhuoltaja kun miehesi on armeijassa, mutta jos elämä tuntuu vain harmaalta puurtamiselta etkä tunne iloa lapsistasi tai mistään muustakaan niin suosittelen todella, että menet juttelemaan jonnekin. Aloita vaikka neuvolasta.
Minkä ikäiset lapset sinulla on?
mutta silti voin sanoa, etten ole juuri rakkauden tunteita vielä tuntenut. Toimin kuin robotti, tunnin välein ylös öisin, tukka paskasena, tissi suuhun ja itken väsymystäni. Miehelle suon yöunet, sillä hänen pitää jaksaa töissä. Ainoa lohtu on, että mies jaksaa kehua minua ja rakastaa avoimesta, ja lisäksi meillä käy siivooja. Halleluja, jos joutuisin vielä imuroimaan tai muuta. Nytkin menee päivät siihen, että pesen kakkapyykkiä. Ja kun yritän laittautua edes hieman kivempiin vaatteisiin, niin heti on maidot ja kakat päällä ja hikoilenkin tavallista enemmän. Olo on KAIKKEA muuta kuin hehkeä, odotan vain että lapsi kasvaisi, ja reagoisi edes jotenkin katseeseeni, että tuntisin tästä kaikesta vaivasta olen jotain iloa hänelle. Mutta tosiaan, toista vauvaa ei tule kyllä hetkeen, yhdessä on aivan riittävästi puuhaa. En tajua, miten te useamman lapsen äidit jaksatte, huh.
Soita neuvolaan ja kerro sama, minkä nyt tänne kirjoitit.
Ehkä olet "vain" väsynyt tai sitten masentunut tai jotain, mutta mielestäni avun tarpeessa. Ja anopiltasi todella huono neuvo, että "mitä se auttaa".
Katsopa yle:n areenasta lapsityrannit- nimistä ohjelmaa.
Toivottavasti löydät vielä sen ilon, jonka lapset antavat.
Ja mielestäni esim. se, että huudat kovasti 1-vuotiaale, joka vain hakee huomiotasi, on merkki siitä, että apua tarvitset.
Hyvä, kun purkauduit tänne.
Voimia! Hae apua heti!
Ja älä pura huonoa oloasi lapsiin..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tee siivous helpoiksi, mikrokuituliinoja, koreja, moppeja, suihkutettavia siivousaineita...paljon naulalakoita, kenkätelineitä, kaappeja...
meinaan ammattilaiselle, ei siitä ainakaan HAITTAA ole!
mistä voisit saada apua? isovanhemmilta? olisko mahdollista palkata esim. MLL:n hoitaja silloin tällöin? saisit omaa aikaa, sinä tarvitset sitä, ei kukaan jaksaisi noin!
tiedän kyllä kokemuksesta, että jo avun MIETTIMINEN väsyttää silloin kun on oikein rankkaa. mulla sentään mies auttamassa ja saan omaa aikaa oaljonkin viikoittain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekin olen elänyt tuota aikaa ja oli 3 alle 3-vuotiasta. Mutta ei se elämä kyllä tuollaista kaaosta ollut.
Oletko masentunut tai jotain kun et saa ryhtiä elämäänne? Toivottavasti saat apua itsellesi. Lapsia käy sääliksi jos et käy heidän kanssaan edes ulkona koskaan.
pienten lasten kanssa ja arjen pyöritys.Meillä 4v.ja 2v.tytöt ja rv36.Mies yrittäjä,tulee iltaisin 19.30,sunnuntaisin kotona.
Itseki niin väsynyt tähän hommaan mutta onneksi päiviä kun välillä helpottaa ja fiilis parempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kahden pienen kanssa vaan voi olla tollasta. sotkevat paljon! toisesta päästä taloa kun siivoaa niin toinen pää on jo sotkussa!! ota lapset mukaan siivoukseen.. annat esikoiselle rättiä käteen ja pyykit käsket miehesi laittamaan illalla koriin/koneeseen tms. kämpän ei tarvitse aina näyttää tip top kunnossa olevalta!
älä suotta ota pullanaamaria jos et oikeasti ole sillä tuulella! näytä vapaasti tunteesi toisille ystävillesi ja äitiystävillesi. tunteiden patoaminen sisälle ei hyvä juttu. eikä näytteleminen myöskään.
se varmaan auttaisi jos saisit lapset nukkumaan samaan aikaan? oisko tästä toivoa.. sillon voisit itse hengähtää kahvikupin ääressä tai vaikka kirjaa lukea.. esikoinen nukkuu varmaan yhdet päiväunet, entäs pienempi?
muista, että tätä aikaa kestää hyvin vähän aikaa! Tsemppiä!! :)
olet paras äiti lapsillesi!! ja kaikista äideistä tuntuu välillä että voimat on loppu! muista omaa aikaa repiä jostain.. lähdet vaik lenkille tms!
minulla oli koliikkivauva ja olin ihan poikki. lähinnä se, etten tuntenut rakkautta vauvaani kohtaa sain minut hakeutumaan neuvolapsykologin luokse. ja sain häneltä ihan käytännön vinkkejä, mitä teen koliikkivauvani kanssa! ammattitaitoinen kätilö/terveydenhoitajakin niitä osaisi antaa, mutta momani ei ilmeisesti ollut sellainen kun ei osannut auttaa.
teki tietysti hyvää saada puhuakin omasta tilanteesta ammatti-ihmiselle, mutta suurin apu oli kuitenkin niistä käytännön vinkeistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekin olen ollut tilanteessa, jossa kaksi alle 2-vuotiasta ja yöt tunnin välein heräilyä. Kaaos ja epätoivo olivat silloin lieviä sanoja kuvaamaan tunnelmia. Haluaisin kuitenkin lohduttaa sinua kertomalla, että kyllä se vähitellen helpottaa. Nyt, pari vuotta myöhemmin, arki rullaa jo kivasti.
Sitten pari käytännön vinkkiä: miksette menisi heti aamusta ulos? Siivoat sitten kun tulette lounaalle sisään; pienempi lapsistasi varmaan nukkuisikin paremmin jos työntelisit häntä vaunuissa samalla kun isompi touhuaa omiaan? Ja toinen juttu: ota tuntemuksesti rohkeasti puheeksi ammattilaisen kanssa, voin omasta kokemuksesta kertoa, että se auttaa.
Voimia!!
Mutta lapset on tärkeitä, niihin kannattaa satsata, vaikka arki on mitä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aamulla lapsille aamupala ja sitten ulos jossa saavat purkaa energiaa ym. Kotiin syömään ja molemmat samaan aikaan päiväunille. Kun lapset nukkuvat voit järjestellä ja tehdä sellaiset kotityöt jotka lasten nukkuessa onnistuu. Jne.
MInusta ainakin tuo teidän rytmi tuntuu "kaoottiselta". Lisäksi itse olen huomannut, että pienten lasten kanssa helpottaa kun on mahdollisimman samanlainen rutiini joka päivä (ei tietenkään mitään kello kourassa meininkiä).
Olet selkeästi uupunut, ehkä jopa masentunutkin. Vaadit nyt itseltäsi (ja lapsiltasi) liikaa.
-Unohda ne tiskikasat välillä, osta vaikka kertakäyttöastioita ja syötä esim. yksi ateria päivässä niistä (tiedän, ettei ole ekologista, mutta joskus mielenterveys menee sen edelle!)
-hanki ammattiapua eli varaa aika terveyskeskuksen psykologille, saat perspektiiviä tilanteeseen, kun jaat huoliasi ammatti-ihmisen kanssa
-ammatti-ihminen pystyy myös sanomaan oletko lääkityksen tarpeessa (olen itsekin syönyt ja se auttaa, oikeasti)
-pyydä kunnalta perhetyöntekijää (jos miehesi armeijassa ja sinä kotona, niin luulisi teidän suht helposti saavan), joka auttaa lastenhoidossa
-mikseivät isovanhemmat auta? asuvatko kaukana vai eivätkö vain ehdi?
Voimia, tiedän tasan tarkkaan nuo tuntemukset muutaman vuoden takaa. Moni asia on meillä muuttunut, mutta edelleen kärsin ajoittaisesta uupumuksesta ja masennuksesta...
Minulla ei ole lapsia, joten en voi "sillä" tavalla jakaa kokemusta kanssasi. Jaksamisesta ja sen loppumisesta tiedän sen sijaan jotain. Ensinnäkin tämä pahin aika on vain väliaikaista koska miehesi ei todella loputtomiin ole siellä armeijassa. Tämä on aikakausi joka menee ohi. Usko pois. Tosin miehesi armeijassa olo ei se ongelman ydin olekaan. Mutta kaikki vaikeat ajat ovat väliaikaisia (eivät välttämättä lyhyitä, mutta väliaikaisia kuitenkin). Ja toisekseen anoppisi on väärässä. Tai ei ihan kokonaan. On totta, että terapeutti ei ratkaise ongelmia puolestasi. Mutta uskallan väittää, että jo ensimmäisen käynti kerran jälkeen huomaat mitä se auttaa. Väsymys, paha olo, voimattomuus, kärsimättömyys, kaikki tämä helpottaa kun sen saa sanoa ääneen ja joku todella kuuntelee. Tämä OIKEASTI auttaa. Lisäksi ammattilainen on ammattilainen joka on käsitellyt näitä samoja asioita kerta toisensa jälkeen, joten uskaltaisin väittää, että hänellä voisi olla sinulle jotakin annettavaa. Toivon todella että haet ja saat keskusteluapua. En tiedä kuinka tällainen toimii esim. kunnalla. Minä menin yksityiselle ja sieltä ohjattiin hyvin eteenpäin. Joillakin paikkaunnilla voi saada myös maksutonta apua. Pitäisi vain osata kysyä oikeasta paikasta ja oikealta ihmiseltä. Sinä olet lastesi elämän tärkein ihminen. Pidäthän siksi huolen itsestäsi.
Enpä kyllä muista ajasta juuri mitään, mutta nyt neljän lapsen kokemuksella sanoisin, että keskityt vääriin asioihin.
Jätä se siivoaminen. Pikkuiset kyllä levittelevät leluja, mutta eivät kai he juuri muuta sotke? Eihän siellä ole miestäkään sottaamassa? Vähennät leluja, nakkelet ne vain illalla laatikkoon. Kaikki lasten käsiin kuulumaton täytyy laittaa niin että lapset eivät niihin yllä tai pois kokonaan.
Keskity lapsiin! Tuttu tunne tuo, että ne vain kitisevät, mutta huomiontarvettahan se on! Anna lasten "tiskata" tai täyttää tiskikonetta, osallistua omalla tavallaan hommiin, kantaa pyykkejä tms. Kun kiukku yllättää, niin pysähdy ja huomioi lasta. Kun itse väsyt, ota lapsi syliin ja halaa. Katso heitä silmiin, kuuntele ja kuulostele.
Rutiineistakin lienee apua, mutta ne pitää yksinkertaistaa. Kestovaippailut hiiteen, rentoutta kehiin! Laita isompi nukkumaan samaan aikaan kuin pienempi, tai sitten katsomaan videoita. Kerro lapselle AINA etukäteen, mitä aiot tehdä...
Kyllä se siitä suttaantuu!
-ammattiauttajalle kannattaa mennä, anopille ei siitä tarvitse mainita.
- Osta eineksiä, jotta pääset pahimman yli. Niitä kaikkein epäterveelisimpiähän ei tarvitse vanhemmalle tarjota.
- Siivous minimiin. Käytin itse niitä kertakäyttöastioita muutaman kuukauden, ja kannatti.
- Ota yhteyttä sosiaalitoimistoon ja kerro tilanteesi. Sinun pitäisi saada uupumuksesi perusteella esim perhetyöntekijä kotiisi välillä.
Olet selkeästi uupunut, ehkä jopa masentunutkin. Vaadit nyt itseltäsi (ja lapsiltasi) liikaa.
-Unohda ne tiskikasat välillä, osta vaikka kertakäyttöastioita ja syötä esim. yksi ateria päivässä niistä (tiedän, ettei ole ekologista, mutta joskus mielenterveys menee sen edelle!)
-hanki ammattiapua eli varaa aika terveyskeskuksen psykologille, saat perspektiiviä tilanteeseen, kun jaat huoliasi ammatti-ihmisen kanssa
-ammatti-ihminen pystyy myös sanomaan oletko lääkityksen tarpeessa (olen itsekin syönyt ja se auttaa, oikeasti)
-pyydä kunnalta perhetyöntekijää (jos miehesi armeijassa ja sinä kotona, niin luulisi teidän suht helposti saavan), joka auttaa lastenhoidossa
-mikseivät isovanhemmat auta? asuvatko kaukana vai eivätkö vain ehdi?
Voimia, tiedän tasan tarkkaan nuo tuntemukset muutaman vuoden takaa. Moni asia on meillä muuttunut, mutta edelleen kärsin ajoittaisesta uupumuksesta ja masennuksesta...
Me kyllä ulkoillaan, saatoin kirjoittaa huonosti mutta ei välttämättä joka päivä, jos iltapäivällä tulee vieraita tai me mennään käymään kyläsillä. Monesti sitä hommaa on vaan niin loputtomasti, esim. kaupassakäynti kahden kanssa on vaikeaa, tavaroiden kantaminen mutta olen ihan hyvän keinon siihen kyllä keksinyt..
Aamu-ulkoilua olen aiemmin harrastanut, juuri kakkosen pikkuvauva-aikana mutta kun asiat rankentui niin tuntui helpolta vain olla lähtemättä ulos, ei sitä hirveää hyörintää heti aamulla ahtaassa eteisessä.
Päiväunista, toisinaan nuorempi jaksaa olla hereillä niin kauan että menee esikoisen kanssa yhtäaikaa päiväunille. Ehkä 1/10 kerrasta, silloinkin kyllä aikamoinen huuto syöttötuolissa kun niin väsyttää. Kakkonen on vain tosi lyhyt uninen päivällä, noin. 30-40min, nukkuu kahdet unet.
Sen olen huomannut, että nuoremmalle tulisi helpommin huudettua, koska esikoinen jo ymmärtää vähän järkipuhetta ja on useimmiten yhteistyöhalultaan ok. Kakkonen kun ei jaksa odottaa, mitään eikä ketään, ja turhautuneena avaa sitten oman suunsa..
Mies osallistuu kun on täällä. Nyt vain ollut jo useamman viikon pois. Kunnolla kärjistynyt tilanne.. Mutta saan nukkua pitkään miehen ollessa kotona, hän mielellään hoitaa aamuhommat lasten kanssa kun on lomilla, ikävöi heitä.
Voisin itsekin tarvita sitä irtiottoa arjesta..
ap.
Alue: Aihe vapaa
joka painii samanlaisten tuntemusten kanssa. Jaksamista.