Onko muita, joilla ammatillinen kunnianhimo vähentynyt iän myötä?

Kaikki muu kuin hieno ura tuntuu nyt oleellisemmalta.

En halua, että työ vie energiaani sieltä, missä sitä eniten arvostan eli kotoa/perheeltä. Kun heitän työpaikan oven kiinni niin hommat jää sinne, ei kiinnosta. Elämäni on perheen kanssa.

Olin nuorempana kunnianhimoinen, kunnes pääsin riittävän lähelle valtaa tajutakseni, etten nauti sen käytöstä yhtään. En halua olla vastuussa toisten ihmisten töistä, omat riittävät aivan hyvin. Astuinkin paikkakunnan vaihdon yhteydessä onnistuneesti sivummalle.

Lasten myötä sitä jotenkin tajusi, mikä on elämän tarkoitus. Se ei yllättäen ollutkaan business-maailmassa päteminen, vaan lapset ja perhe.



En halua antaa tämän enempää itsestäni enää millekään muulle kuin perheelleni. Työni teen hyvin, mutta tämän ylemmäs en jaksa enää pyrkiä.

t. kahden lapsen akateeminen äiti

nuorena haaveilin huonopalkkaisista ja vähäistä koulutuusta vaativista ammateista, kun taas nyt haluan vastuuta ja kunnon korvausta työstä.

Urakehitys ei enää kiinnosta vaan haluan yksinkertaisen työn, josta jää aikaa perheelle.

Ja tietyllä mielialalla odotan eläkettä(nyt 34), jotta saan vapaata aikaa tehdä kaikenlaisia hyväntekeväisyystöitä: keittää perhekerhossa kahvia, toimia tukihenkilönä lapsiperheelle, auttaa vanhuksia kaupassa käynnissä ja mennä auttamaan Pelastusarmeijaa ruokakassien jaossa.



Nyt ei ole aikaa mihinkään hyväntekeväisyyteen.

Ja tietyllä mielialalla odotan eläkettä(nyt 34), jotta saan vapaata aikaa tehdä kaikenlaisia hyväntekeväisyystöitä: keittää perhekerhossa kahvia, toimia tukihenkilönä lapsiperheelle, auttaa vanhuksia kaupassa käynnissä ja mennä auttamaan Pelastusarmeijaa ruokakassien jaossa.

Nyt ei ole aikaa mihinkään hyväntekeväisyyteen.

Me aloitimme viime vuonna toimimaan tukiperheenä, koska tuntui, että halusimme auttaa ja että se olisi tärkeää. Olen ihan hyväpalkkaisessa työssä, mutta haaveilen menemisestä opiskelemaan sosiaalialaa ja työskenteleväni joskus vielä vaikka lastensuojelun parissa. Palkka varmaan puolittuisi, mutta työllä olisi joku merkitys.

t. 7, humanisti teknisellä alalla

Ehdottomasti.



Olen harkinnut opintojen aloittamista uudelleen ja suuntautumista ihmisläheisempään työhön.



Olen KTM ja on alkanut itse asiassa yököttää eism. työpaikkamme työkeskeisyys (muilla ei ole pieniä lapsia, suurimmalla osalla ei ollenkaan). Ihan kuin ei olisi muuta elämää kuin työ. Ja yllensä kaupallisuus.



Mulla meinaa tulla yrjöt kun Radio Novalta tulee niitä mainoksia joissa ne hakee milloin mitäkin myyntitykkiä:



Olet voitontahtoinen ja ahkera joukkuepelaaja, joka omalla panoksellaan varmistaa omat ja tiimin tavoitteet.

Sinulla on vähintään keskiasteen kaupallinen koulutus ja vahvat näytöt tulosten tekemisessä. Työskentelet järjestelmällisesti ja määrätietoisesti...



Mä en edes haluaisi olla tällainen :)

jälkeen en enää olekaan valmis luopumaan ajasta perheen, lasten ja ystävien kanssa! Haasteellisuus on kivaa niinkauan kun tuntee saavansa siitä jotain - oli se sitten ammatillista tyydytystä tai rahaa. Kun ne ei enää osu kohdilleen en olekaan valmis antamaan itsestäni enempää vain siksi että haluan päteä. Olen kuitenkin asuntovelallinen joten vielä muutama vuosi pitäisi sinnitellä ihan palkkatyössä.



Olen juuri pyöritellyt mielessäni haavetta virtuaalityöstä - ts tekisin sitä mitä asiakas tilaa, tai sitten muuttaisin vähitellen perheen kanssa ulkomaille ja olisin vaikka hotellisiivoojana jos rahat loppuu.



Ja laskin vielä harmikseni tulevan eläkkeeni määrän -toivottavasti väärin!!?? Eli 60v, 41 työvuoden jälkeen minut palkittaneen peräti 1100€ eläkkeellä. EIHÄN SILLÄ ELÄ?? Eli onko meidän ikäluokat pakotettuja tekemään töitä hautaan saakka??

eli lapset vei kaiken kunnianhimon.

Ennen halusin hienon uran, rahaa ja menestystä. Nyt haluaisin vain tavallisen työpaikan ilman jatkuvia ylitöitä ja haasteita. Omassa ammatissani sellaista vain on vaikeaa löytää.

nuorena haaveilin huonopalkkaisista ja vähäistä koulutuusta vaativista ammateista, kun taas nyt haluan vastuuta ja kunnon korvausta työstä.

olipa osuva aloitus. Olen tässä huomannut, että mielessä kaihertaa joku asia. Mikä?

Se, että olen tullut ottaneeksi itselleni sellaisia velvollisuuksia ja tehtäviä, joiden hoitamisesta en suoranaisesti nauti. Olen vain ollut kunnianhimoinen tai jotain. Saahan siitä ehkä vähän enemmän rahaakin.

Useina päivinä töisen jälkeen olen ajatellut, että todellisuudessa joku juttu töissä ei kiinnosta tipan vertaa. Pelaisin mieluumin kotona lasten kanssa ja haravoisin pihaa, kun kipittäisin korkokengilläni jotakin tyhjänpäiväistä paperia blaaah.

kimpassa yökätään näille mainoksille "kaipaat haasteita ja säpinää, et pelkää kovaakaan työtahtia, etkä kavahda yllättäviä muutoksia ja äkkikäänteitä. Janoat uusia haasteita ja pahin pelkosi on, että joudut lähtemään töistä kotiin ennen iltauutisia...."

Samoin kävi minulla. Nyt en vois kuvitellakaan lähteväni samaan rumbaan mitä ennen lasta, kun kaikki vapaa-aikakin meni lisäkoulutusta hankkiessa, ja harrastuksienkin piti tukea työtä.



Nyt haaveilen siitä, että saisin panostaa perheeseeni ja lapsiini, ja entinen työni oli siinä mielessä pettymys ettei sen kautta voinutkaan tehdä sellaisia mielekkäitä asioita mitä kuvittelin. Paljon enemmän saan tyydytystä kun nyt vedän kerhoja ja äitipiiriä ja teen vapaaehtoistyötä.

Mua tökkii kanssa ihan suunnattomasti nämä "tuloshakuisuus, nälkäisyys, halu oppia jatkuvasti" Ei vaan kiinnosta! Olen DI ja ihan hyväpalkkaisessa työssä. Sain juuri toisen lapsen ja tämän äitiysloman jälkeen aion takaisin opiskelemaan vähän ihmisläheisempää alaa. En todellakaan halua palata enää sellaiseen työhön, jolla ei oikeasti ole mitään merkitystä.

mulla on kaksi tutkintoa.Kokeilin tehdä molempien alojen töitä, mutta en sit viihtynyt pätkääkään.Oli liian paljon kiirettä ja vastuuta.

Kolme vuotta sitten otin vastaan "alipalkatun" työn kerhotätinä ja olen viihtynyt mainiosti.Vaikka tässäkin hommassa on vastuuta riittämiin(toisten lapsista) niin on ihana tunne, kun oikeasti ei tarvitse "tuoda töitä kotiin".Ei ole ylitöitä, mutta sitäkin enemmän hauskoja tilanteita ja oman luovuuden käyttöä.En vaihtaisi enää entisiin hommiin ellei tule taloudellinen pakko.

Työ ihmisten parissa on varmasti merkityksellistä, mutta kannattaa haastatella ennen opintojen aloittamista erilaisissa sosiaalialan töissä toimivilta, millaista työn todellisuus on. Oman kokemukseni mukaan se on niin aliarvostettua ja aliresursoitua, ettei voi olla vaikuttamatta työmotivaatioon. Kyynistymisen ja loppuunpalamisen riski on suuri, kun uutena työntekijänä aloittaa työt innoissaan ja pistää itsensä likoon ja työtä onkin liikaa ja se on rutiininomaista puurtamista ilman näköpiirissä koskaan tulevaa helpotusta. Suosittelen harkitsemaan hyväntekeväisyystöiden harjoittamista, esim. vapaahehtoistoimintaa.

Vastasin tuossa jo ylempänä, mutta jatkan vielä: Ja tietyllä mielialalla odotan eläkettä(nyt 34), jotta saan vapaata aikaa tehdä kaikenlaisia hyväntekeväisyystöitä: keittää perhekerhossa kahvia, toimia tukihenkilönä lapsiperheelle, auttaa vanhuksia kaupassa käynnissä ja mennä auttamaan Pelastusarmeijaa ruokakassien jaossa. Nyt ei ole aikaa mihinkään hyväntekeväisyyteen.

Me aloitimme viime vuonna toimimaan tukiperheenä, koska tuntui, että halusimme auttaa ja että se olisi tärkeää. Olen ihan hyväpalkkaisessa työssä, mutta haaveilen menemisestä opiskelemaan sosiaalialaa ja työskenteleväni joskus vielä vaikka lastensuojelun parissa. Palkka varmaan puolittuisi, mutta työllä olisi joku merkitys.