Liian varhainen hylkäämiskokemus ja vauva sairaalassa

jälkeen viikoksi lasten klinikalle ja ite makasin naistenklinikalla. Ei ole tullut tuollainen mieleen enkä usko, että vauva koki mitään hylkäämistä...

mutta on haitallisempaa lapselle jos ahdistun siitä kuin että jatkaisin onnellisena elämää. Menneille ei voi mitään mutta tähän hetkeen pystyy vaikuttamaan

Jotenkin kaiken muun keskellä vaan tääkin asia tuntuu niin surulliselta. Meillä kanssa pikkuinen jäi synnäriltä heti sairaalaan ja on siellä siis ollut senkin jakson jälkeen kaikki yöt yksin.

Olen luullut että vaan vastasyntyneiden osastolla ei saa yöpyä.

niin hoitsut kyllä suosittivat "ihan oman jaksamisen vuoksi" kotona yöpymistä. Myöhemminkin kyllä kovasti rohkaisivat lähtemään kotiin (ko.osasto tuntuu olevan aika usein ns.ylipaikoilla) vaikka olisi sinne kyllä saanut jäädäkin. Mutta kun on isompiakin lapsia, joita pitäisi hoitaa.

Vauva vakavasti sairas ja oltava tehohoidossa/pitkään sairaalassa vaikka vanhemmat mieluiten pitäisivät kotona kanssaan.



Vauva ihan vanhempien rilluttelunhalun takia hoidossa vanhempien omasta tahdosta.

Elämää kannattaa vain jatkaa eteenpäin, ja tulevaisuuteen voi vaikuttaa.



Oma lähiomaiseni joutui 1,5-vuotiaana sairaalaan puoleksi vuodeksi näkemättä äitiään ja niin pitkästä erosta oli kyllä selvät seuraukset: vierasti äitiään eikä koskaan tuntenut tätä enää läheiseksi ja oli hyvin takertuvainen myöhemmin ihmissuhteissa. Tapahtui 60-luvulla.

Tujusen kirjan "Kyllä minä sinua rakastan"? suosittelen..

Itse keskosen äitinä oon joskus miettinyt samaa kun vauvani oli synnyttyään kuusi viikkoa sairaalassa (olin hänen luonaan päivisin), mutta lähtokohta on kyllä se, että sen ansiosta hän jäi henkiin. Nykyisin tunnen järjestötoiminnan kautta monia eri ikäisiä lapsia jotka on olleet eri pituisia jaksoja sairaalassa heti synnyttyään ja kaikki ovat erilaisia persoonia erilaisin haastein mutta ei kellään kyllä mitään hylkäämiskokemukseen liittyvää ole havaittu. Se johtuu siitä, että heidän tarpeisiinsa on vastattu sairaalassakin eikä äidit sieltä sairaalasta ole yötäpäivää pois eikä jätä vauvaa sinne lopullisesti.

Kukkahattutätien lätinää koko juttu hylkäämiskokemuksista.

Kättärillä yli 30-v sitten, kun poikani syntyi, niin yksi hömelö tuli vessan oven taaske huhuilemaan, että vauva kokee hylkäämistä, kun istun paskalla.

Silloin teki mieli sanoa, että paskat housussako on parempi olla vauvan kanssa.

Poijan kanssa edelleen hyvät välit, eikä ole ollut mitään ongelmia paskalla käynnistä huolimatta.

vauvavuotenaan olemaan melko usein lastenklinikalla, mutta olin itse aina mukana lukuunottamatta joitain toimenpiteitä, joissa vanhemman läsnäolo kiellettiin. Lapseni on nyt 2v ja todella arka luonteeltaan. Joskus mietin, johtuisiko näistä vauva-ajan kokemuksista. Mutta eihän asialle oikein mitään voi. Surettaa kuitenkin.

VArhaisimmat muistikuvat syntyvät yleensä (toki on poikkeuksia) siinä 3-vuoden paremmalla puolen.

Vauva vakavasti sairas ja oltava tehohoidossa/pitkään sairaalassa vaikka vanhemmat mieluiten pitäisivät kotona kanssaan.

Vauva ihan vanhempien rilluttelunhalun takia hoidossa vanhempien omasta tahdosta.

Mikä näiden ero on? Miten se vauva tietää että aha, nyt ne on rilluttelemassa kun äiti ei olekaan tässä vaan tuo täti joka antaa minulle pullosta maitoa ja pitää sylissä.

Itse olen ollut mahdollisuuksien mukaan vauvojen (2 sairastanut rs-viruksen ihan pieninä) kanssa sairaalassa yötä, mutta ihan vaan näin pointtina. Ymmärrän toki näiden "hylkäämisten" luonteen eron, mutta selittäkää nyt joku ammattilainen miten se vauva aistii näiden eron eikä saa toisesta hylkäämiskokemusta ja toisesta automaattisesti saa - varsinkin kun sairaalahoitoon varmasti liittyy epämiellyttäviä toimepiteitä jne. joita taas jossain mummolassa ei todennäköisesti koe.

Näin luin eräästä tutkimuksesta, jota en kyllä pysty enää nimeämään.



Onhan se stressaavaa vauvalle, sairaalaympäristö, vaihtuvat hoitajat, kirkkaat valot, raskaat toimenpiteet jne. Tällaisissa tilanteissa ei vain ole vaihtoehtoa.