G: Vastaa rehellisesti, älä poliittisesti korrektisti:

Minulle tulee tätä palstaa lukiessani useasti mieleen, että moni täällä jopa kahdehtii vapaaehtoisesti lapsettomia ja siksi enemmän vaikuttaisi siltä, että moni äiti täällä hukkaa elämänsä, koska on tehnyt lapsia:(

Koska on niin paljon perheitä, joihin ensimmäinen lapsi on tullut koska "lapsia pitää olla", toinen lapsi tullut koska "pitäähän esikoisella olla kaveri", kolmas lapsi koska "vauvat on niin ihania".

Ei siinä välttämättä ole mietitty etukäteen, haluaako näitä asioita itse, kunhan tehdään niinkuin yleiset odotukset antavat ymmärtää.

Vela on punninnut itsenäisesti, mitä haluaa ja mitä ei, kaikki perheelliset eivät ole...

koska olen itsekin vapaaehtoisesti lapseton. En toitota sitä ääneen jatkuvasti, enkä hauku tai vihaa lapsiperheitä. Jokainen etsiköön itselleen sopivan elämäntyylin.



Se vaan ihmetyttää kun tässäkin ketjussa moni arvelee lapsettomien jäävän paitsi paljosta, suurista tunteista ja ties mistä. Eikö teille tule mieleen että kaikista ei ole äideiksi? Kaikki eivät kykene vastuulliseen vanhemmuuteen eivätkä saa nautintoa tai mitään muutakaan positiivista lapsistaan.



Oman äitini ei koskaan olisi pitänyt hankkia lapsia. Hän ei välittänyt meistä, ei rakastanut meitä ja vieläkin jaksaa haukkua sekä lytätä meitä aikuisia lapsiaan aina kun tapaamme, eli onneksi harvoin. Ymmärrän että äidilläni oli ja on pahoja mielenterveysongelmia, mutta eipä se tieto paljoa olisi lohduttanut yksinäisenä,kiusattuna ja hyljättynä lapsena vaikka sen olisin jo silloin ymmärtänyt.



Olen itsekin sen verran pahoin vaurioitunut lapsuudestani, että en halua siirtää niitä vaurioita seuraavalle sukupolvelle. Tiedän, että minusta tulisi kurja äiti joka osittain toistaisi oman äitini antamaa perinnettä lasten kaltoin kohtelussa. En täysin ole vieläkään päässyt irti tai paranemaan menneisyydestäni, joten parempi olla ilman lapsia. Näin olen ihan mukava tyyppi, enkä mikään hirviöäiti kuten olisin jos hankkisin lapsia

Olenhan itse vapaaehtoisesti lapseton mutta silti elän lapsiperheessä vanhempana.

Kyllä tuntuu. Itse olin pitkään sitä mieltä että en halua lapsia IKINÄ. En voinut kuvitellakaan toista vaiheotehtoa ja ajattelin että elämäi olisi pilalla lapsen myötä.



NYt lapsia on kaksi ja olen monesti itkenyt sitä että meinasin jättää lapset tekemättä. Minulla EI OLISI OLLUT ELÄMÄÄ ilman lapsia, tiedän sen vasta nyt. Luojalle kiitos että lapset sain.

ei ja ei.

Hehkutin aiemmin niitä suuria tunteita, joita lapset herättää ja joku mainitsi, ettei kaikista ole äideiksi.



Itselläni oli myös todella huonot vanhemmat, oli pelihimoa ja tunteeton äiti, joka loi kotiin todella ahdistavan ilmapiirin.



Ennen lasteni syntymää en myöskään oikeastaan kauheasti tykännyt lapsista. Tai tykkäsin parista tuntemastani lapsesta, mutta en muista.



Silti, kaikesta tästä huomimatta, olen todella onnellinen lapsistani. Vanhemmuus on kyllä vaikeaa ilman omien vanhempien tarjoamaa roolimallia, mutta olen niiiiin iloinen, että päätin yrittää! Tässä rakkautta antaessani huomaan myös itse eheytyväni ja lapsuuden ikävät muistot jäävät jotenkin kakkosiksi, kun näen, että pystyn kuitenkin tarjoamaan omille lapsilleni ihan hyvän lapsuuden.



Lisäksi matkustelin paljon ennen lasten syntymää, bailasin joka viikonloppu, kävin viinikurssit ja opiskelin, tein töitä, harrastin. Olen siis kokenut, millaista elämä on myös ilman lapsia ja olen iloinen, että valitsin lapsellisen elämän. Lapsetonta elämää saan sitten viettää taas parinkymmenen vuoden kuluttua... : O

sulla jäi vastaamatta kysymyksen kohtaan kaksi.



Eli onko sinulla velvollisuus näyttää kuinka väärässä lapseton on?

Kyllähän ne lapset on ihmeellisiä jne, mutta on niistä törkeästi vaivaakin. Jotkut stressaa hirveästi sitä jatkuvan vaaran mahdollisuutta.

Ei, en ikinä näytä tai kerro tunteistani lapsettomille, paitsi täällä. : ) Tai jos joku kysyy IRL. kerron tietenkin rehellisesti, miten olen kokenut elämän lasten kanssa.

sulla jäi vastaamatta kysymyksen kohtaan kaksi. Eli onko sinulla velvollisuus näyttää kuinka väärässä lapseton on?

Sitä paitsi eivät kaikki edes sovi vanhemmiksi, vaikka muuten olisivat ok ihmisiä.

Itse en tiennyt rakkaudesta mitään, ennen kun sain ensimmäisen lapseni 25-vuotiaana. Samassa yhteydessä vasta tutustuin vasta oikeasti omaan kroppaani ja sitä kautta myös seksielämäni sai aivan uuden ulottuvuuden.



Mutta kukin tekee niin kuin parhaakseen näkee.

Rehellisesti sanottuna mietin välillä olisiko se ollut minullekin oikea vaihtoehto. Helpompi ainakin...

mutta sen sijaan ajattelen, että henkilö on heittänyt hukkaan yhden tilaisuuden kehittyä ja kasvaa ihmisenä ja yksilönä. Ei ole tehokkaampaa tapaa tutustua omaan itseensä ja niihin raadollisimpiinkin tunteisiinsa kuin vanhemmuus.

olen sitä mieltä, että kaikkien ei edes lapsia kannattaisi hankkia vaan elää tyytyväisenä ilman lapsia jos heitä ei todella halua. Vapaaehtoisesti lapsettomilla on omat syynsä ratkaisuunsa ja ne eivät minulle kuulu. Toivon vain, että jokainen puntaroi niinkin ison asian kuin lasten hankkimisen tarkkaan eikä tee ratkaisuja vain ulkopuolisen paineen takia.

Tuntuu. En ole vielä koskaan tavannut seitsämänkymppistä lapsetonta, joka ei olisi surrut sitä ettei lapsia saanut. Eikä voi olla pelkästään sukupolvien kuilu kyseessä tai stereotypiat siitä, että ennen piti kaikkien hankkia lapsia. Se vaan menee näin, että kun elämästä on lähtenyt työ ja muu höttö pois, on perhe se jota jokainen kaipaa.



Mut jos joku todella on sellainen tyyppi, että tykkää keskittyä mieluummin itseensä, niin silloin on hyvä, ettei lapsia hanki - mut ensisijaisesti niitten lasten vuoksi!

Ei todellakaan tunnu siltä, että pitäisi se jotenkin osoittaa!



Meillä on yksi kaveripariskunta, jotka eivät ole koskaan halunneet lapsia, ja ainakin nyt 30- ja 32-vuotiaina ovat vielä kannassaan:)

Tuntuuko sinusta, että vapaaehtoisesti lapseton hukkaa elämänsä?

mutta kyllä kieltämättä ajattelen monien muiden perheellisten tavoin, että jotain hyvin olennaista jää kokematta ihmisyydessä. Kun puhutaan ihmisen kehityskaaresta ja kehityshaasteista, niin yksi niistä on vanhemmuus eli äidiksi/isäksi tuleminen. Itse koen niin, että vasta vanhemmuden myötä olen oppinut oikeasti epäitsekkyyttä, kun olen joutunut asettamaan omat mielihaluni taaemmalle. Tärkeintä ja arvokkainta vanhemmuudessa on se, mitä voi itse antaa lapselleen, ei se mitä itse voi saada. Aito rakkaus elää antamisen ilosta, ei siitä mitä itse saa vastineeksi. Vaikka lapsi tuo paljon ihanaa, se myös ottaa ja suoraan vanhempiensa selkänahasta. Vanhemmuudessa kokee olevansa epätäydellinen ja usein kypsymätönkin. Lapsi näyttää sen koko suoruudellaan. Olen usein miettinyt, pelottaako vapaaehtoisesti lapsettomia tarttua tuohon epätäydellisyyden kokemisen haasteeseen. Ei haluta luopua omasta ajasta, yöunista jne. Se tuntuu jotenkin hassulta, ei ymmärretä että luopumalla jostain näennäisesti tärkeästä voi saada jotain ehkä vieläkin rikkaampaa takaisin. Usein myös kuulee sanottavan, miten vapaaehtoisesti lapsettomat työskentelevät usein lasten parissa ja sitä kautta osaavat toimia lasten hyväksi, tekevät vapaaehtoistyötä jne. Minä en tunne yhtäkään tällaista vapaaehtoisesti lapsetonta. Tuntemani vapaaehtoisesti lapsettomat ovat fiksuja ja mukavia, mutta omalla tavallaan joustamattomia ja lapsellisia (muutos johonkin suunnitelmiin tai totuttuihin tapoihin on jotain aivan kauheaa). Eli kyllä se ero viimeistään neljäkymppisissä ihmisissä näkyy, lapsettomat vaan ovat erilaisia. Tämän mielipiteen voin tänne näin nimettömänä kirjoittaa, en julkisesti sitä sano tietenkään.

Ja onko sinulla velvollisuus osoittaa se hänelle jotenkin?

Ei todellakaan ole minkäänlaista oikeutta arvostella toisten valintoja! En myöskään kysele kenenkään syitä lapsettomuuteen, koska useammin taustalla on lapsettomuusongelma kuin oma valinta. Mutta ilmeisesti vapaaehtoisesti lapsettomat ovat joutuneet niin usein kyselyiden kohteeksi, että helposti rupeavat perustelemaan valintaansa, vaikkei sitä kysyisikään. Onneksi nykyään on mahdollisuus valita lapsettomuus, tärkentä on että on valintansa kanssa sinut. Sen olen kyllä huomannut, että ei kannata myönnellä sanomalla "onhan se hyvä ettei tee lapsia, jos tuntee ettei heitä jaksaisi hoitaa". Se nimittäin suututtaa...

mutta hankin omia, ja nyt ihmettelen miten oon voinu melkeen olla hankkimatta. mut ehkä kaikille ei kävis edes näin.

Tuntuuko sinusta, että vapaaehtoisesti lapseton hukkaa elämänsä? Ja onko sinulla velvollisuus osoittaa se hänelle jotenkin?

Se on niin sääli, että se saatetaan tajuta liian myöhään mitä menetetään.

En tunne ketään joka katuisi lapsiaan, tekemättä jättämistä kyllä.

pelottaisi lasten hankinnassa enemmän ne rutiinit, joita olisi pakko noudattaa. Ei voisi muuttaa suunnitelmia hetken mielijohteesta, tehdä mitää vaan milloin vaan, aina pitäisi olla esim. sama aamupala, jos lapsi ei muuta suostu syömään jne. jne. Joten en sanoisi itseäni joustamattomaksi vaikka minulla ei lapsia olekaan

Tuntuuko sinusta, että vapaaehtoisesti lapseton hukkaa elämänsä?

mutta kyllä kieltämättä ajattelen monien muiden perheellisten tavoin, että jotain hyvin olennaista jää kokematta ihmisyydessä. Kun puhutaan ihmisen kehityskaaresta ja kehityshaasteista, niin yksi niistä on vanhemmuus eli äidiksi/isäksi tuleminen. Itse koen niin, että vasta vanhemmuden myötä olen oppinut oikeasti epäitsekkyyttä, kun olen joutunut asettamaan omat mielihaluni taaemmalle. Tärkeintä ja arvokkainta vanhemmuudessa on se, mitä voi itse antaa lapselleen, ei se mitä itse voi saada. Aito rakkaus elää antamisen ilosta, ei siitä mitä itse saa vastineeksi. Vaikka lapsi tuo paljon ihanaa, se myös ottaa ja suoraan vanhempiensa selkänahasta. Vanhemmuudessa kokee olevansa epätäydellinen ja usein kypsymätönkin. Lapsi näyttää sen koko suoruudellaan. Olen usein miettinyt, pelottaako vapaaehtoisesti lapsettomia tarttua tuohon epätäydellisyyden kokemisen haasteeseen. Ei haluta luopua omasta ajasta, yöunista jne. Se tuntuu jotenkin hassulta, ei ymmärretä että luopumalla jostain näennäisesti tärkeästä voi saada jotain ehkä vieläkin rikkaampaa takaisin. Usein myös kuulee sanottavan, miten vapaaehtoisesti lapsettomat työskentelevät usein lasten parissa ja sitä kautta osaavat toimia lasten hyväksi, tekevät vapaaehtoistyötä jne. Minä en tunne yhtäkään tällaista vapaaehtoisesti lapsetonta. Tuntemani vapaaehtoisesti lapsettomat ovat fiksuja ja mukavia, mutta omalla tavallaan joustamattomia ja lapsellisia (muutos johonkin suunnitelmiin tai totuttuihin tapoihin on jotain aivan kauheaa). Eli kyllä se ero viimeistään neljäkymppisissä ihmisissä näkyy, lapsettomat vaan ovat erilaisia. Tämän mielipiteen voin tänne näin nimettömänä kirjoittaa, en julkisesti sitä sano tietenkään.

Ja onko sinulla velvollisuus osoittaa se hänelle jotenkin?

Ei todellakaan ole minkäänlaista oikeutta arvostella toisten valintoja! En myöskään kysele kenenkään syitä lapsettomuuteen, koska useammin taustalla on lapsettomuusongelma kuin oma valinta. Mutta ilmeisesti vapaaehtoisesti lapsettomat ovat joutuneet niin usein kyselyiden kohteeksi, että helposti rupeavat perustelemaan valintaansa, vaikkei sitä kysyisikään. Onneksi nykyään on mahdollisuus valita lapsettomuus, tärkentä on että on valintansa kanssa sinut. Sen olen kyllä huomannut, että ei kannata myönnellä sanomalla "onhan se hyvä ettei tee lapsia, jos tuntee ettei heitä jaksaisi hoitaa". Se nimittäin suututtaa...