G: Vastaa rehellisesti, älä poliittisesti korrektisti:

Mutta sääliksi käy niitä jotka eivät syystä tai toisesta saa lapsia. Lapset ovat elämässäni tärkein asia mutta toisaalta tällä hetkellä myös se rasittavin asia(3 pientä lasta)joten ymmärrän hyvin että vanhemmuus ei sovi ihan kaikille jos tuntuu ettei jaksa sitä.

Mutta jos lapsettomuus johtuu käsittelemättömistä peloista esim. synnyttämistä, lapsiperhe-elämää, naisvartalon muutoksia jne. kohtaan, pidän vapaaehtoista lapsettomuutta silloin aavistuksen surullisena asiana. En ajattele, että lapsettomat olisi vähemmän aikuisia kuin lasten vanhemmat, mutta ajattelen kyllä silti lasten haluamista elämänkaarella eteenpäin siirtymisenä. Jos ihminen/pariskunta ei todellakaan halua lapsia hoitaa ja kasvattaa, on lapsettomuus minusta kuitenkin yhtä arvokas ja iso päätös kuin perheellistyminenkin, ja osoittaa yhtä lailla itsetuntemusta. Lopuksi: En pidä siitä että äidit ja lapsettomat naiset asetetaan vastakkain, koska pyrin siihen, että en ala määritellä ihmisiä vanhemmuuden kautta, vaikka itse olenkin tuollaisen ihanan taaperon äiti. :)

minusta vapaaehtoisesti lapseton on löytänyt itselleen sopivan elämäntavan (jopa uhmaten yleistä mielipidettä) ja häntä voisi oikeastaan onnitella siitä valinnasta -uskaltaa elää toisin.



Ja niistä mummuista:

koska ehkäisyvälineet alkoivat yleistyä vasta 1960-luvun loppupuolella, heidän lapsettomuutensa ja lasten tekemättä jättämisensä tuskin on yhtä valittua kuin nykyään (ei toki kaikille nykyäänkään).

Joskus kyllä mietin että katuvatkohan he joskus vanhuksena valintaansa... Mutta ei se ole minun ongelmani enkä yritä heitä "valistaa". Ymmärrän oikein hyvin tällaisen valinnan.

Ihan jo senkin vuoksi, että ne lapset eivät voi ja saa olla kenellekään elämän ainoa sisältö. Sitten kun ne lapset ovat lentäneet pesästä, ihmisellä pitää olla sitä omaa elämää. Vapaaehtoisesti lapsettomalla varmasti riittää elämänsisältöä eläkepäivilläkin, mutta lapsiriippuvaisen ihmisen eläkepäivät saattavat olla yksinäisiä ja katkeria, jos ei ole ymmärtänyt että lapset itsenäistyvät.

Mikään ei ole kauheampaa kuin aikuisiin lapsiinsa ja lapsenlapsiin takertuvat vanhukset, jotka syyttävät jälkeläisiään oman elämänsä huonoista asioista.

Anoppini on tästä hyvä esimerkki. Ei koskaan panostanut pätkääkään koulutukseen tai työhön, lapset piti hoitaa kouluikäisiksi kotona ja mieskin suunnilleen huonekalun asemassa kun tämä äiti kuherteli lastensa kanssa -no, ero siitä tuli, ja nyt on todella säälittävät yksinäinen nainen jonka ainoa elämänsisältö on kytätä aikuisten lastensa elämää ja soitella heille. Onhan hänellä läheiset välit lapsiinsa, mutta niin on myös minun äidilläni, jolla on nyt myös omaa elämää ja kunnon eläke, kun teki lasten lisäksi myös ansiotyötä.

Mutta jos hän käyttää suunnattomasti aikaa ja energiaa sen todistelemiseen, miksi on parempi elää ilman lapsia, niin se tuntuu kyllä tämän ainutkertaisen elämän haaskaamiselta.

mutta mietin että katuuko ratkaisuaan kun on liian myöhäistä? Tuleeko haikeus kun ikätoverit saa lapsenlapsia ym..



Mutta eb todellakaan OSOITA sitä kenellekään, ennemminkin säälin salaa.