G: Vastaa rehellisesti, älä poliittisesti korrektisti:

Epäkohteliaaseen kirjoitukseen voin vastata mutta yritän itse säilyttää malttini ja pysyä asialinjalla.



Kyllä lapset ovat elämässä yksi ulottuvuus, jota ei voi mitätöidä.

Itsellä on lapsi, maailman rakkain olento. Mutta jos joku ei halua lapsia, niin mikäs siinä.

itse odotan esikoista ja haluan paljon lapsia, mutta en oleta, että kaikki ovat samanlaisia kuin minä.

Tietysti voin kertoa omalta osaltani mitä kaikkea lapset ovat tuoneet elämääni ja miten en olisi minä jos minusta ei olisi tullut äitiä. Mutta toisaalta voin myös kertoa lasten mukana tulevista asioista jotta lapseton voisi kuvitella millaista vuoristorataa elämä lasten kanssa saattaisi olla.

Tuntuuko sinusta, että vapaaehtoisesti lapseton hukkaa elämänsä? Ja onko sinulla velvollisuus osoittaa se hänelle jotenkin?

Olin itsekin vapaaehtoisesti lapseton ja melko konaääninen sellainen. Tilanteet sitten muuttui ja nyt olen todella onnellinen että minulla on lapsi. Jopa hirvittää ajatus, että olisi jäänyt tämä kokematta. IRL en koskaan sanoisi vapaaehtoisesti lapsettomalle mitään, täällä tulee sanottua.

Ja minulla ei ole mitään velvollisuutta tai edes oikeutta kommentoida toisen valintaa.

Ääneen on koskaan sanoisi mitään. Toisille se on aito valintakysymys ja ymmärrän senkin hyvin, mitäpä se minulle kuuluu.

Omassakin elämässäni ja valinnoissa tarpeeksi tekemistä. Elämän merkitys on yksilökohtainen.

Mutta jos kovin nuorena julistaa tuota lopullisena elämänvalintana, niin aina sitä miettii, että onko ihan loppuun asti ajateltu.



Just nyt oli lehdessä joku 25-vuotias ja mä ajattelin, että vaikea sitä on vielä tietää miten elämä muuttuu. Tuossa iässä on kuitenkin vielä liki 20 vuotta aikaa saada lapsia.

Tuntuuko sinusta, että vapaaehtoisesti lapseton hukkaa elämänsä? Ja onko sinulla velvollisuus osoittaa se hänelle jotenkin?

Silloin kun itse kovasti toivoin lapsia ja perhettä, minusta tuntui siltä. Kun sain lapsia ja perheen, alkoi tuntua, että lapseton saattaa olla ihan oikeassa arvatessaan ettei jaksa sitä elämää.

Tuntuuko sinusta, että vapaaehtoisesti lapseton hukkaa elämänsä? Ja onko sinulla velvollisuus osoittaa se hänelle jotenkin?

jankuttaa vapaaehtoisesta lapsettomuudestaan ja siitä, että "äidit ovat tyhmiä, lapset ovat tyhmiä, perheet ovat tyhmiä", niin sitten mietin, että no jaa mikäs se sun ongelmas sitten olikaan.

silloin kun kohtaamme toisemme tasavertaisina naisina, jotka ovat valinneet erilaisen suunnan ja tavoitteet elämälle. Eli kunnioitusta kumpaankin suuntaan.

Lapsi tuo elämään niin mielettömiä tunteita: polttavaa, kipeää rakkautta, raivoa, vihaa, hellyyttä, oman minän syvempää tutkistelua.



Ei mikään koiranpentu, mies, tai työpaikka voi koskaan niin alkukantaisia fiiliksiä saada aikaan. Jossain alkurakkauden huumassa on ehkä samanlaista, mutta lapsen kanssa se huuma ei häviä, vaan sitä pientä rakastaa niin kauheasti koko ajan, läpi elämän.



Minusta olisi järkyttävää, jos minulla ei olisi lapsia. He ovat todellinen rikkaus, vaikka kyllä minun elämääni mahtuu paljon, paljon muutakin. Silti, ihanaa, että on lapsia!

jättää kokematta jotain ihmisyyteen keskeisesti kuuluvaa ja samalla tunteita ja kokemuksia, joita ei voi millään muulla tavalla saada.



Lisäksi elämän yksitoikkoisuus varmaan vanhempana alkaa tuntua: vuosi vuoden jälkeen sitä samaa, matkat, viinit, sisustukset, jne. on kaikki koettu moneen kertaan.



Mutta tietenkään en koskaan kellekään lapsettomalle näin sano, kunnioitan heidän valintojaan enkä halua aiheuttaa pahaa mieltä.

Minulle on aivan sama, mitä valintoja ihmiset tekevät lastenhankinnan suhteen.



Mutta voin kertoa, että kerran terveyskeskuksen aulassa istuessani alkoi kanssani jutella eräs vanha eläkeläis-mummu. Hän sanoi, että hänen miehensä on kuollut, sisaruksia ei ollut koskaan olemassakaan, eikä muitakaan sukulaisia elossa, ja ystäviäkin enää yksi tai kaksi elossa. Hän sanoi minulle, että häntä on näin vanhalla iällä todella surettanut se, ettei tullut tehneeksi lapsia. Olisipahan edes joku, joka hänet hautaan saattaisi - esim. lapsenlapsia.



Hänen tarinansa kosketti minua, ja vaikutti kyllä minuun siten, että halusin lopulta saada itse lapsia.



Mutta kuten sanoin, jokaisen oma valinta.

Ihan jo senkin vuoksi, että ne lapset eivät voi ja saa olla kenellekään elämän ainoa sisältö. Sitten kun ne lapset ovat lentäneet pesästä, ihmisellä pitää olla sitä omaa elämää. Vapaaehtoisesti lapsettomalla varmasti riittää elämänsisältöä eläkepäivilläkin, mutta lapsiriippuvaisen ihmisen eläkepäivät saattavat olla yksinäisiä ja katkeria, jos ei ole ymmärtänyt että lapset itsenäistyvät.



Mikään ei ole kauheampaa kuin aikuisiin lapsiinsa ja lapsenlapsiin takertuvat vanhukset, jotka syyttävät jälkeläisiään oman elämänsä huonoista asioista.

Onko sinulla mielestäsi velvollisuus kertoa lapsettomalle miten väärässä hän on?

On vielä tuoreessa muistissa lapsiperheystävien kommentit, kuinka minunkin jo pitäisi hankkia lapsia kun olen "niin vanha" (olen edelleen alle 30-v.). Mitään järisyttävää vauvakuumetta ei koskaan tullut. Nyt odotan ensimmäistäni, tämä on ihmeellistä ja ihanaa. Silti ymmärrän niitä, joille ei tule tarvetta perustaa perhettä. Suoraan sanottuna, etenkin perheet joissa on useita lapsia, ei elämäntapana houkuttele minua yhtään.

tietysti siinä jää paljon kokematta - mutta lasten kanssa jää sitten jotkut toisenlaiset kokemukset väliin.

Minulle tulee tätä palstaa lukiessani useasti mieleen, että moni täällä jopa kahdehtii vapaaehtoisesti lapsettomia ja siksi enemmän vaikuttaisi siltä, että moni äiti täällä hukkaa elämänsä, koska on tehnyt lapsia:(



Minusta vela:us on kunnioitettava valinta. On hienoa, että tuntee itsensä ja rajansa ja on uskaltaa elää omalla tavallaan. Tämän voisin jollekin vela:lle sanoa.