Välillä olen katkera muiden tukiverkoista!

Ymmärrän mitä tarkoitat ap.

Tai luulen, että tarkoitat juuri sitä, että esim. meillä toisen lapsen syntymän jälkeen ei ole ollut aikaa laittaa valokuvia mihinkään järjestykseen tai edes ottaa niitä tai teettää niitä...

siis sellaista aikaa, että saisi tehdä ihan rauhassa. ja joo, olen nytkin koneella, mutta se on ihan varmaa, että jos vedän jonkun keskittymistä vaativan jutun tuohon lattialle, jompi kumpi lapsista tulee pihalta hyppimään tai pyytämään jotain, tai kohta pitää alkaa laittaa iltaruokaa jne...



ja niitä hommia on niiiiiiin paljon rästissä, siivoilen aina joskus kun ehdin vähän sieltä vähän täältä, mutta kaikki suursiivot jne.



isovanhemmat eivät ole tarjoutuneet koskaan auttamaan, hoitamaan, emmekä itse kehtaa kerjätä. hoitavat kyllä lähellä asuvia lapsenlapsia lähes työkseen. kerran pyysin anoppia katsomaan yhden päivän esikoista kun oli ihan pieni, kun itse olin töihin menossa, (kävin tutustumassa paikkaan) ja kauhean pitkin hampain hoiti, vaikka tyttärensä lapsia hoiti joka viikko.

Ymmärrän mitä tarkoitat ap. Tai luulen, että tarkoitat juuri sitä, että esim. meillä toisen lapsen syntymän jälkeen ei ole ollut aikaa laittaa valokuvia mihinkään järjestykseen tai edes ottaa niitä tai teettää niitä... siis sellaista aikaa, että saisi tehdä ihan rauhassa.

Ota tuosta yhtälöstä vielä se mies pois niin tervetuloa minun elämääni.

Enkä ole katkera yhtään!

Kouluikäisinähän niitä voi laittaa jo erilaisille kesä- ja viikonloppuleireille, joita harrastusseurat ja seurakunnat järjestävät.

asumme Joensuussa, olen itse päivisin lasten kanssa kotosalla, pihapiirissä, lähipuistossa tmv. arkista puuhaa. Esikoinen 4 v ja melkeimpä on helpompaa hänen kanssaan kun on leikkiseuraa :)



Nuorempi on vahdittava mutta ei enää vauvaiässä.



Ihan kivasti menisi silloin tällöin ulkoiluseurana leikki-ikäinen ja miksei pienempikin. Kunhan sovitaan.Naapurien lapsia on mukana touhuamassa myös.

niin täällä ei saa pienistä murheista valittaa.

Juupa. Kun se nyt vaan pistää huokaisemaan, kun kaveri taas kymmenennen kerran tässä kuussa sanoo, että lapset menee huomenna mummolle. Ja vaikka sitä itse on nöyrtynytkin laittamaan rahaa lastenhoitoon, että saa edes silloin tällöin vähän henkäistä, niin kyllä se ihan aiheesta saa katkeruutta herättää, kun toiset saa ilmaista hoitoapua pyytämättä, vaikka olisi edes mitään tärkeää menoa.

Että ei ne onnen lahjat mene tässä asiassa tasan. Mutta täytyy vain uskoa, että kyllä se sitten jossain vaiheessa tässä elämän kaaressa menee toisin päin.

Ymmärrän siis ap:tä.

sellaista se vanhemmuus on. Lapset menee ensisijalle. Olet valinnut perheenperustamisen. Nykyvanhemmille ei riitä mikään. Moni ei pääse pari kertaa vuodessa edes omille viikonloppulomille. Eikö mies voi sitten joskus hoitaa viikonloppua lapsia että saat oman vapaan? Vaikuttaa siltä, ettet tiennyt mihin ryhdyit. ikäli olet henkisesti loppu, keskustele asiata neuvolassa.

Että ei ne onnen lahjat mene tässä asiassa tasan. Mutta täytyy vain uskoa, että kyllä se sitten jossain vaiheessa tässä elämän kaaressa menee toisin päin.

Ymmärrän siis ap:tä.

Meillä myös yhdet isovanhemmat kuolleet onnettomuuksissa, toiset taas tilanteessa jossa yksi on omaishoitajana vakavasti sairastuneelle puolisolleen 24/7. Ei apuja tiedossa sieltä, vaikka haluaisivatkin. Sisarukset puolestaan asuvat kaikki kaukana.

MLL:n lastenhoitajatilanne on jotenkin mystisesti koko ajan aivan ryydyksissä paikkakunnallamme ja jopa naapurikunnassa, jonne olen soitellut toiveikkaana. Emme siis saa edes rahalla hoitajaa kahdelle pikkuiselle.

Ei siinä mitään, jossain määrin tähän oli valmistauduttu (tosin maksullisten hoitajien puute oli yllätys). Mutta välillä nieleskelen pari nyyhkäisyä, kun ympäröivät perheet mainitsevat kuinka lapset ovat olleet yökylässä ja vanhemmat kuherrelleet illan, tai tehneet remonttihankintoja rauhassa isojen valikoimien rautakaupoissa ilman lapsia... Mikään tuonsuuntainenkaan kun ei ole mahdollista meillä.

Ja kyllä, lapset kasvavat, ja voi olla että lastenvahtitilannekin jossain vaiheessa korjaantuu. Jokaikinen mahdollisuus on yritetty nytkin, mutta mitään ei vaan löydy.

Silti rakastan lapsiani ja iloitsen heistä joka päivä, eli eivät tunnu riippakiviltä, jos joku sitä epäilee. Miehenikin saanen vielä joku päivä taas entisellä tavalla lähelleni - uusia läheisyyden muotoja vanhemmuus kyllä tuo koko ajan.

ainakin tällainen tukiverkoton oppii valitsemaan ne laatat siellä laattaliikkeessä aivan itse, eikä tarvitse miestä vierelleen nyökyttelemään, että juu kyllä noi meidän kylppäriin käy.



Kun tosiaan se remonttitarvikkeiden valkkaaminen käy paljon jouhevammin ja stressittömämmin niin, että toinen hoitaa lapsia ja toinen ostaa kamat yksin.



Joskus sitä vaan ihmettelee, miten joillain pareilla on aikaa nyhvätä jossain tapettikaupassa yhdessä puoli päivää, minä en jaksaisi, vaikka mulla olis kolme lastenhoitajaa.

samoin minä hain tarjouslaatat kylppäriin ihan itse, myyjän mutinoista"ainakin nämä ovat halvat". huolimatta. ja lapset jaloissa pyörien. mies töissä...

Minä jaksoin kaksi kertaa käydä siellä keittiösuunnitelmaa ja tarjousta pyytämässä. Sitten kyllästyin siihen saarnaan, jonka siellä sai joka kerran kuulla, kuinka he haluavat pariskunnasta molemmat paikalle, sillä niin usein mies sitten kuitenkin pyörtää ne naisen tekemät päätökset.



Saavat sitten myydä keittiönsä muille, kun mun asiakkuus ilman miestä ei tunnu kelpaavan.

Lisäksi osa niistä, joilla on mahtavat tukiverkot, tekevät tosi paljon lapsia. joskus niin paljon, että ovat silti väsyneitä, vaikka lapset saavatkin hoitoon hyvin eri sukulaisille.



harvoin sellaiset auttavat muita, joilla mummot hoitavat. Ainakin miehen sisko on laittamassa jopa lapsiaan jatkuvasti meille päin, eikä pyydä meidän lapsia sinne, vaikka hoidattaa lapsiansa säännöllisesti äidillään.

Sairastuin kuopuksen syntymän jälkeen masennukseen. Voi olla, että siihen vaikutti myös jatkuva valvominen, jonka kuopus sai aikaiseksi. Ja esikoinen oli silloin kuitenkin vasta 1,5 vuotias.



Miehen täti on eläkkeellä ja asuu 300m päässä meistä. Pyysin häneltä itse apua, hän ilmoitti, että hän ei vaan aina jaksa olla lasten kanssa (siis vaikka kahta tuntia, että olisin saanut nukuttua...). Anoppi asuu 20km päässä, mutta hänen mielestään meidän pitää hoitaa lapsemme itse. Hänellä on kuulemma omakin elämä.



Näiden kommenttien jälkeen luottamukseni avun saamiseen on täysin mennyt, enkä käsitä, miten sukulaiset voivat kääntää selkänsä vaikka ihan kauniisti pyytää pieniksi hetkiksi apua.



No, nykyään emme ole juurikaan tekemisissä. Odotan vaan mielenkiinnolla, mitä tapahtuu kun anoppi vanhenee ja tarvitsisi itse apua jossain asioissa.

ja tuosta tulee mieleen, että kun itse sairastuin masennukseen, niin siinä ei kyllä voimat riittäneet enää minkään verkoston luomiseen, kun ihan arjesta selviytyminen vaati kaiken mitä silloin pystyin antamaan.



Nyt sitten voimia olisi enempäänkin, mutta lapsetkin jo isompia, ja hoidon tarve ei enää niin suuri.



Eli kun hätä on suuri, niin apukin menee kauemmas.

Ei vaineskaan, tää siis tapahtui n 4 v sitten kun meillä oli vaan 1 lapsi. Nyt niitä on 2 ja tilanne vastaavanlainen ap:n kanssa. Me vaan ei saada edes rahalla MLL:n hoitajaa kun toinen lapsi on erityislapsi. Mutta tälläistä se elämä on ja koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Onneksi on sentään mies jotta voidaan toisinaan tuurata toisiamme tässä lastenhoidossa.

ja ei sitä voi tajuta jos ei itse koe. Ja mua ihan oikeasti vituttaa noi kommentit rakenna itse tukiverkko, sellaisella henkilöllä ei ole hajuakaan elämästä omillaan.



meillä minun vanhempani asuvat 500 km päässä, äiti masennuksen kourissa, on viimeksi ollut meillä 3 vuotta sitten. Isä ollut viimeisen puoli vuotta laitoshoidossa ja pyörätuolissa. veljeni on ollut syntymästään asti sairas. Appiukko kuoli 3 vuotta sitten, anoppi ei suostu olemaan yötä yksin lasten kanssa. Muutoin kyllä on avuksi muutaman kerran vuodessa. Miehellä veli ja perhe 200 km päässä, nähdään pakolliset synttärit. Toisen lapsen kummit asuvat samalla paikkakunnalla ja he ovat meidän ainut tukiverkko. Ja koska ovat ainut niin käytämme heitä vain äärimmäisessä hädässä.



vanhin lapsista täyttää 7 elokuussa, tänä aikana olemme miehen kanssa saaneet viettää yhden yön kaksistaan ilman lapsia. harva näistä tukiverkon rakentamiseen kehoittamisesta ventovieraille niitä lapsia lykkää, vaan verisukulaisille : ) ja maksullista hoitajaa en tukiverkoksi laske.



huvittuneena seuraan nappuruston elämää kun isovanhemmat hoitavat päiuvittäin lapsia. Ja valistavat kuinka he pärjäävät omillaan.

kohtalotoveri. Kolme pientä lasta 3 alle 3v ikäerolla ja mies matkatöissä. Rankkaa ollut mut entäs nyt kun pitäisi töihin palata? Molemmilla reissutyöt. Oi miten kade olenkaan naapurille, joka teki 2xvkossa työtä ja oma äiti hoiti kahta lastaan sillä aikaa. Ei ikinä onnistuisi meillä. Oma äitini tekee vuorotyötä, anoppi asuu ulkomailla. Sisaret ovat lapsettomia, mutta eivät ole kiinnostuneet eivätkä halua tai voi hoitaa lapsiamme. Muilla perheillä on vain yksi lapsi, kuka edes haluaa ottaa meidän kolme lasta hoitoon ja me otettais vain heidän ainokainen :) ?



Ymmärrän hyvin sinua, et ole ainut!

Eihän se meiltä ole pois jos naapurilla on lastenhoitoapua, mutta miksi käy välillä kateeksi?

Meillä on kolme lasta ja hoitoavut vähissä.



Pari kertaa vuodessa vien kaksi vanhinta lasta mummulaan yökylään yhdeksi yöksi, vaikka mummu ei niin mielissään siitä olekaan. Pienintä ei missään tapauksessa suostu ottamaan hoitoon, joten aina meillä joku muksu kuitenkin on kotona.



Olisi tosiaan mukavaa tehdä jotain joskus rauhassa. Ollaan rakennettu talo omin voimin alusta lähtien, samoin autotalli ja piha. Välillä on tosi hankalaa ollut, kun aina joku lapsista ollut vahdittavassa iässä, nyt tämä pienin kipittää koko ajan tielle.



Parisuhdeajasta puhumattakaan. Maksaisin ihan mielelläni, että saisimme mieheni kanssa viettää vuorokauden kahdestaan. Meidän paikkakunnalla ei ole MLL lastenhoitopalvelua, lähin on 70km matkan päässä.



Yhtään en ihmettele pareja, jotka eroaa tässä elämänvaiheessa, sen verran hulinaa tämä arki on. Ja kun ei muuta oikeastaan ole kuin tätä arkea.



Lapsiani rakastan yli kaiken ja jos saisin uudelleen valita, hankkisinko lapsia, niin kyllä hankkisin! Ovat he kuitenkin kaiken vaivan arvoisia=)

ja tuosta tulee mieleen, että kun itse sairastuin masennukseen, niin siinä ei kyllä voimat riittäneet enää minkään verkoston luomiseen, kun ihan arjesta selviytyminen vaati kaiken mitä silloin pystyin antamaan. Nyt sitten voimia olisi enempäänkin, mutta lapsetkin jo isompia, ja hoidon tarve ei enää niin suuri. Eli kun hätä on suuri, niin apukin menee kauemmas.

aivan samoja kokemuksia. ei sitä luoda väsyneenä verkostoja, kun kaikki voimat menevät arjesta selviämiseen, ruokaa, siivoamista, pöydän aluset, esikoinen kerhon, kuopus syömään jne.

ja lapsia ennen ei voi luoda verkostoja, jos on muuttanut työn takia joka välissä.

Osasin kuitenkin asennoitua niin kun kotona asuessani teimme aina kaiken perheenä. Kesämökkeilyt ja reissut, emme olleet hoidossa.

Asennoiduin niin jo ensimmäisen lapsen kanssa että perheenä teemme tai vuoronperään. 500km oli meilläkin alussa isovanhemmille, joskus äitini tuli muutamaksi päiväksi mutta hän halusi lähteä kanssani kapakkaan ja mies hoiti lapsen.

Toisen lapsen myötä muutimme takaisin kotikonnuille ja loppui se vähäinenkin apu.

Vuosien jälkeen erosin ja aloin saada joka toinen viikonloppu omaa aikaa mutta sen takia en eronnut.

Kun yksin tehty kuopus oli 8vee ja ajelin ekan kerran yksin kaupunkiin, tunsin olevani niin vapaa, ihan yksin. No, nyt on vapaa-aikaa liiankin kanssa, kuopus 14vee viilettää kaverien kanssa tai ovat meillä yökylässä, enkä osaa oikein mihkään lähteä. Tunteihin ei soita mutta jos jonnekin lähden pian puhelin pirisee ja kysyy "missä oot". No, tokihan hänestä on jo vapaata paljonkin ja sovitusti enemmän. Kapakan vuoksi en kyllä ole yksin jättänyt mutta onhan näitä isosisaruksia apua tarjoamaan ja vastavuoroisesti heidän lapsensa yökylässä.

On tää jo helppoa!

Ikävintä on huomata, että tukiverkolliset eivät ole edes kiitollisia, vaan katkeria ja haluaisivat vaan lisää hoitoapua, vaikka hoitoapu isovanhemmilta olisi päivittäistä tai viikottaista. (monta kertaa viikko, yöhoito myös normaalia viikottain)



Ihminen on itsekäs eikä näe kuin oman napansa.