Kuinka monta vammaista tunnet henkilökohtaisesti?

kuin oman erityislapsen jota ei luokitella vammaiseksi vaikka nimenomaan hällä se vaikuttaa aivoissa.



Ja sen verran vaikutti että neljäs raskaus jäi kesken tietyn diagnoosin takia. Toki siihen vaikutti muutkin osatekijät kuin esikoisen sairaus.

Ei ole muuttanut

Mieheni siskon lapsi on keskivaikeasti kehitysvammainen. Tämän ihanan lapsen tunteminen on saanut minut ymmärtämään, että elämä vammaisen lapsen kanssa on vaativaa, raskasta, ihanaa ja rikasta.



Näkökantaani se on muuttanut siten, että minun olisi hyvin vaikea kuvitella tekeväni abortin lapsen kehitysvammaisuuden vuoksi. Pelottaisi vammaisen lapsen saaminen varmasti silti.

Hän oli luokallani koko peruskoulun ajan. Olin hänen kanssa tekemisissä paljon, sillä meistä tehtiin aina pari (sukunimet aakkosissa peräkkäin). Parityöt, hammaslääkärikäynnit yms hoituivat aina hänen kanssaan.



Nyt vasta aikuisiällä olen oivaltanut tämän asian merkityksen. Olen huomannut olevani tavattoman suvaitsevainen ja huomioon ottaivainen. Ihan siis arkipäivässä kun vertaa esim työtovereihini.



Oletan, että letkeä suhtautuminen kaikkeen erilaiseen juontaa juurensa siitä, että silloin pienenä "jouduin" tekemisiin tämän hieman poikkeavan ja hitaamman ihmisenalun kanssa =)



Olen kiitollinen tästä. Näkökantani on siis muovautunut jo pienenä.

Heillä on CP-vamma, ovat tosi fiksuja kaikki. Mutta henkisesti vammaista (esim. down) en tunne, enkä haluaisi synnyttää sellaista.

Nyt vasta aikuisiällä olen oivaltanut tämän asian merkityksen. Olen huomannut olevani tavattoman suvaitsevainen ja huomioon ottaivainen. Ihan siis arkipäivässä kun vertaa esim työtovereihini.

Oletan, että letkeä suhtautuminen kaikkeen erilaiseen juontaa juurensa siitä, että silloin pienenä "jouduin" tekemisiin tämän hieman poikkeavan ja hitaamman ihmisenalun kanssa =)

Olen kiitollinen tästä. Näkökantani on siis muovautunut jo pienenä.

Ja lapsille olen aina toitottanut että ketään ei kiusata eikä kenenkään ominaisuuksille naureta.

t: 2

ja yhden joka on joutunut aikuisella iällä pyörätuoliin. Hänetkin tietysti vammaiseksi luokitellaan.



Vierastan kyllä kehitysvammaisia ihmisiä, en voi sille oikein mitään. Näin on ollut lapsesta asti. Opiskeluaikoina samassa ryhmässä oli vammainen nuori mies (oisko ollut cp-camma?), aivoissa ei hänellä ilmeisesti mitään vikaa, mutta jalka "venkotti" ja puhe oli jossain määrin epäselvää.

isäni serkku, down, kuoli 62-vuotiaana

äitini serkku, down, tunsin lapsena, en tiedä myöhemmistä vaiheista

exäni sisar, autisti ja jokin muu harvinainen vamma jonka nimeä en muista, nyt 39v. Hyvin vaikea hoidettava.

Sitten kaksi tukityöllistettyä nuorta miestä työpaikallani. En tiedä heidän vammojensa nimiä, pystyvät tekemään yksinkertaista työtä. Kaikkein raskaimmat työkaverit, joita minulla on ikinä ollut.



Ja se toinen kysymys: exän siskon vammaisuus sai kyllä pelkäämään vammaisuutta. En jaksaisi hänenlaistaan hoitaa.

saadaan vammaistukea.Mä olen liikuntarajoitteinen ja poitsulla on "trendikäs" ADHD-dg.Eipä tuo sälli niinkään vaikea ole kun on tottunut.

Lapsilla tää mun juttu vaikuttaa ehkä niin,etteivät ihmettele muita kepittelijöitä tai tuolissa istuvia.

Tietävät,että on olemassa syntymä yms.vikoja eivät kauhistele.

Pelosta saada vammainen...hmmm...Mun raskaudet ovat olleet normaalia tiukemmassa syynissä ja jos sieltä olisi paljastunut jotain epäilyttävää olisin viheltänyt pelin poikki.Syy se,että en kykene vammaista lasta hoitamaan enkä halua kasata miehelle yhtään enempää hoidettavaa.Hän on hoitanut lapset aina kotona ja siinä sivussa minut ja kaikki kotihommat.

Siten on vaikuttanut, että olen oppinut näkemään ihmisen eikä niinkään vammaa.Olen oppinut, että vammaisuus ei estä oikeaa elämää. Ikinä en antaisi abortoida omaa lastani vammaisuuden takia.

(teen töitä heidän kanssaan). on muuttanut ajatusmaailmaa siten, että omissa raskauksissa olen käynyt np- ja rakenneultrat sillä mielellä, että mitään suurta kehityspoikkeamaa en varmasti omalle lapselleni haluaisi. muut vammat ovat asia erikseen ja niitähän voi tulla synnytyksessä ja myöhemminkin elämässä koko eliniän ajan. olen nähnyt niin vaikeavammaisia lapsia ja nuoria, että heidän kohtalonsa on minusta ihan liikaa yhden ihmisen kestettäväksi, perheistä puhumattakaan. suurin osa vammaisista on kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä, ja suurin osa jopa ihan huipputyyppejä=).

Kaikki ne on aikuisia ja asuvat omissa kodeissaan. Tosin tarvitsevat ulkopuolista apua esim. raha asioiden hoitoon ynm.

En tiedä onko muuttanut, mutta nämä kaikki tuntemani vammaiset ovat aivan ihania ihmisiä.



En ikinä haluaisi lasta joka on ns. kasvi. Makaisi vain vuoteessaan ja olisi vauvan tasolla koko elämänsä.

Pyörätuolissa istuva lapsikaan ei olisi kiva vaihtoehto, mutta tuollainen lievä kehitysvamma ei haittaisi yhtään, vaikka ei ikinä täysin omillaan selviäisikään.

Olen siis kehitysvammaistenhoitaja. Itse en menisi edes mihinkään seuloihin, koska juuri niitä vaikeimipia vammoja siellä ei kuitenkaan selvitettäisi.

Omani lievästi/ keskivaikeasti kehitysvammainen.

Pojan luokkakaveri. Asuu samassa rivarissa meidän kanssa. Hänellä lievä kehitysvamma.

Poikani eskari kaveri. Lievästi kehitysvammainen.

Suhtaudun kehitysvammaan eritavalla, kuin ennen.

Luulin, että ovat tyhmiä. Eivätkä ymmärrä mitään.

Ovat tavallisia lapsia mielipiteineen ja ajatuksineen.

Eivät vaan osaa kaikkea niin hyvin, kuin tavis lapset.

Jokaisella omat yksilölliset kehityksen ongelmat ja omat vahvuudet.

Oma lapseni on huippu älykäs tietokoneen käytössä ja pelaamisessa.

Olen nähnyt paljon myös vaikeasti vammaisia ja olen onnellinen ettei lapseni ole niin pahasti sairas. Raskaita hoidettavia ovat.

Monia kuitenkin, koska itselläni on kaksi erityislasta joista toisella on autismin lisäksi myös kehitysvamma.



Minä synnytyin 2 tervettä lasta aikanaan. Erityisyydet aloi nkymään sitten nin 3 vuotta myöhemmin. Asioiden kanssa oppii elämään, vaikka minunkin kantani aikanaan oli että tekisin abortin jos odottaisin vammaista lasta. Nykyään ajtus on ihan toinen. En tekisi aborttia jos esim. odottaisin down-lasta. Sikäli suhtautumiseni on muuttunut paljonkin. Ennen vammaisuuus oli aika pelottava asia. Nyt se on arkipäivää minulle :-)

äidit),joka täytti just 18-vuotta.ikinä ei tule itsenäisesti kykenemään elämään.Silti puhuu välistä,että haluais oman asunnon,poikakaverin,yms.Säälittävää jotenkin.En pysty olemaan missään tiiviimmässä tekemisissä hänen kanssaan.En vain kykene,enkä halua.

Olen ollut aina sitä mieltä, että antaa kaikkien kukkien kukkia vain.

Olen siis kehitysvammaistenhoitaja. Itse en menisi edes mihinkään seuloihin, koska juuri niitä vaikeimipia vammoja siellä ei kuitenkaan selvitettäisi.

INCL -lapsella on kuitenkin vähintäänkin ensimmäinen vuosi hyvä vuosi. Eihän tautia edes diagnosoida lähes koskaan alle 1v ikäisellä. Tokihan se muuten on kamala tauti ja vanhemmille tuskallinen. Anenkefalialapsi ei kuitenkaan elä yleensä muutamaa tuntia pitempään eli kyse on vakavammasta ongelmasta.

Haluaisin kyllä itse tietää jos kantamani lapsi olisi anenkefalialapsi sillä se olisi minulle riittävä syy keskeyttää lapsi.

Olen oppinut arvostamaan enemmän kehitysvammaisia ihmisiä. Monilla kehitysvammaisilla on vahvuuksia, joita monilla taviksilla ei ole. Jokainen elämä on arvokasta joka tapauksessa!