Ahdistaako kasvava ikäero?

Parina ekana (yritys-) vuotena ahdisti paljonkin. Nyt kun yritetään neljättä vuotta, olen jo hyväksynyt että ikäero on suuri. Esikoinen täyttää kesällä jo 10v ja nuorempi 7v.

Jos me saadaan joskus se kolmas, niin ei näille oikein yhteistä lapsuutta ehdi muodostua.

Vuoden ikäero voi olla ihan yhtä hyvä kuin kymmenen vuoden. Meillä esikoinen pian 7v, ja toista on yritetty ihan siitä saakka. Aluksi ikäero jotenkin ahdisti, kun olisin halunnut saada monta lasta ja peräkkäin. Mutta mitä pitempään on mennyt, sitä selkeämmin olen tajunnut, että ikäerolla ei ole kerrassaan mitään merkitystä sille, minkälaiset suhteet lapsilla on elämän eri vaiheissa. Esikoisella ei tietenkään ole ollut sitä leikkikaveria "omasta takaa", mutta kavereita on kuitenkin ollut riittävästi, siitä olemme vanhempina huolehtineet. Ja toisaalta, lapsi on oppinut olemaan ja touhuamaan myös yksin välillä. Ei tästä asiasta kannata ottaa paineita. Sisaruksia tulee jos niin on tarkoitettu. Valitettavasti tämä asia ei ole meidän itsemme päätettävissä.

mutta harmitti kyllä.

Oltiin suunniteltu 2v ikäeroa lapsille ja niin taas luonto näytti, ettei se ole ihmisen kädessä nuo päätökset.

Yksi keskenmeno oli välissä ja nyt meillä on tyttö ja poika 6 vuoden ikäerolla. 3-4 vuotta toista lasta odotettiin ja ihme pieni tapahtui, kun sellainen meille suotiin.

Mutta aivan ihana tuo 6 vuoden ikäero on nyt ollut. Tyttö hoitaa pikkuveikkaa ja se on hänelle maailman tärkein. Ainoa lapseus oli varmasti lisännyt itsekkyyttä ja jakamisen vaikeutta, mutta pieni veli kyllä sulatti iso siskon sydämen aivan täysin :)

Itselläni oli veljeni kanssa 1v2kk ikäeroa ja nykyisin emme juuri ole tekemisissä. Leikkikaveri tosiaan, tappelukaveri se meillä oli :(

Kesällä ei vielä oikein tiedetty, miten tän asian kanssa etenisi. Mulla on endoa, joka leviää joka hiton paikkaan nopeammin kuin kerkeää kissa sanoa. Siitä syystä päädyttiin sit aloittamaan hoidot samoin tein, vaikka yritystä ei ollut kuin se vuosi takana. Mentiin yksityiselle, ettei tarvitse odotella. Yksi kierto clomeja, yksi inssi ja sit mä jo pyysin, et josko laitettas kaikki peliin ja aloitettas IVF. Nyt jälkeen päin voi sanoa, että se oli meillä oikea ratkaisu. Saatiin nyt sitten se plussa aikaiseksi sillä IVF-hoidolla.



Meille hoitoihin meno oli se oikea ratkaisu. Mä en olisi pystynyt yrittämään ja pettymään enää yhtään lisäkuukautta. Eihän tää nyt sit ole luomulapsi mutta ei haittaa. Eipä se meidän esikoinenkaan mikään tavallinen ole luomusta huolimatta. Mutta juu. Toivottavasti kaikki menis nyt vaan hyvin loppuun asti. Sitä toivon niin kovasti.



Mutta kovasti haluan toivottaa jaksuja kaikille asian kanssa painiville!

Moikka,



Juu kyllä ahdistaa. Tai en tiedä, onko ahdistaa liian vahva sana kuvaamaan asiaa mutta kyllä se vähän harmittaa. Ehkä omalla kohdalla se mikä harmittaa eniten on se, että oma toive lapsien pienestä ikäerosta ei toteudu. Ensimmäisen kohdalla asiat meni todella pahasti pieleen ja ihme, että hän on meillä edes olemassa. Toisaalta haluan olla kiitollinen kaikesta minkä tämän jälkeen saamme. Toisaalta taas selväksi on tullut, että turha unelmoida, haaveilla tai toivoa mitään, koska mikään toivomani asia ei koskaan toteudu. Eli omat unelmat ja toiveet asioista on syytä heittää romukoppaan ja yrittää vain elää eteen päin ja ottaa vastaan sitten mitä tulee. Kuulostaa ehkä negatiiviseltä mutta tämä on taas näitä päiviä. Yleensä olen positiivisempi :) Meillä myös takana yritystä vuosi ja pitäisi alkaa kai pikku hiljaa miettimään, miten tästä jatketaan.

Ahdistaa on kyllä vähän turhan rankka ilmaus, mutta asiaa tulee ajateltua usein. Eipä nämä ympärillä elävät ihmisetkään päästä helpolla kyselyineen, että "koskas se seuraava tulee..." Ja heti iskee haikeus kun näkee isoja vauvamasuja.



Itsekin kamppailen kovasti ajatusteni kanssa, kun tuntuu toisaalta, että olemme valtavan onnekkaita kun meillä on yksi, ihana terve tyttö, mutta vauvakuume on vakava sairaus :) ja se kahlitsee ajatukset. Yritän elää siten, että tämä kuumeilu ja pettymykset eivät heijastuisi tyttäreeni. On ehdottoman väärin, että sisaruksen haaveilu olisi häneltä pois!



Minkä ikäinen esikoisenne on nyt? Meidän neiti on 3,5v. Pidetään peukkuja, että toivomukset toteutuvat pian.



Voimia sinulle ja täällä ollaan, jos haluat purkaa tuntoja!

Meillä oli myöskin ajatuksena, että reilu pari vuotta olisi sopiva väli lapsille ja heistä olisi kivasti seuraa toisilleen. Tulinkin raskaaksi esikoisemme ollessa 1,5 v, mutta raskaus päättyi keskenmenoon. Sen jälkeen kahteen vuoteen ei tapahtunut kerrassaan mitään, kunnes inseminaatiohoidoilla toinen raskausyritys lähti käyntiin. Jäi yritykseksi, koska päättyi keskenmenoon. Muutimme välillä ulkomaille ja hoidot jäi, mutta raskaus tuli. Ja meni.. Jaksan nyt kuitenkin vielä uskoa, että jos vaikka neljäs kerta toden sanoisi.



Ajatuksen suorannaisesta leikkikaverista olen jo haudannut, koska ikäeroa tulee olemaan nyt jo yli 5 vuotta. Toisaalta katseltuani siskoni lapsia ikäerolla 1,5 v ja heidän jatkuvaa riitelyä, näen asiassa jo hyviäkin puolia. Ei sisaruksista välttämättä tule kavereita tai leikit sovi yksiin vain pelkän ikäeron perusteella. Suurempi ikäero tietysti muuttaa kaveruussuhdetta, mutta itse ainakin pääsee jo vähän helpommalla, kun esikoinen pärjää hyvin jo itse. Ja mitä kauemmin esikoisen vauva-ajasta, sitä enemmän uskoisin pystyvän taas nauttimaan mahdollisen toisen vauva-ajasta.



Ja leikkiessäni nyt 4,5 vuotiaan kanssa päivät pitkät (ollaan ulkomailla komennusreissussa ja olen kotiäitinä) näen oiken mieluisana mahdollisen seuraavan kohdalla, että esikoiseni lähtee tämän kanssa esim. ulos potkimaan jalkkista ja katsoo vähän tämän perään. Esikoiseni kun vaikuttaa olevan sitä laatua, että uskoisin hänen niin suostuvan tekemään.



Lisää hyviä puolia listatakseni on omassa kaveripiirissä esimerkkejä lämpimästä sisaruussuhteesta isollakin ikäerolla. Itse 1,3v nuorempana pikkusiskona olen aina kotona asuessani taistellut vertailua vastaan ja kokenut olevani alisuoriutuja pärjätessäni huonommin esim. koulussa. Ikäeroa kun tulee enemmän saa sisarukset kehittyä rauhassa omana itsenään.

Sitten, kun esikoinen oli jo 4-vuotias, enkä vieläkään ollut raskaana, aloin pikkuhiljaa ajatella meitä yksilapsisena perheenä. Ahdistuskin meni ohi, kun opin hyväksymään asian.



Loppujen lopuksi meillä on nyt 12v 10kk ikäinen esikoinen ja 4 pvän ikäiset kaksoset, Luojan suomat ihmeet :)

Minä siis avasin keskustelun ja huvittavaahan tässä omassa ajatuspainissa on sekin, että itselläni on kahdeksan vuotta vanhempi isosisko ja meillä on nyt valtavan hyvät välit, mutta olemme tosin tutustuneet toisiimme vasta aikuisena. Eikä se pieni ikäero tosiaankaan takaa, että ovat toistensa parhaat leikkikaverit. Miksi ihmeessä tästä "stressaan"? Voisipa vain antaa ajan kulua ja jättää nämä tois arvoiset ajatukset kokonaan pois, mutta se ei olekaan niin helppoa...



On muuten ihan järjetöntä kuinka röyhkeästi ihmiset utelevat toisten asioita. Asumme pienellä paikkakunnalla ja täällä kassatädeilläkin näyttää olevan oikeus tiedustella suunnitelmiamme perheen koon suhteen. ...kele! Miten te vastaatte näihin uteluihin? Osaisipa vaan töksäyttää, että ei kuule ole sun asiasi pätkääkään, mutta olen niin kiltti että posket hehkuen vaan mumisen jotain epämääräistä.



Noh, yritetään nyt vaan nauttia tästä hetkestä! Voimia kaikille!

esioinen sai alkunsa 1. ivfhoidosta, nyt olen vihdoin raskaana 2. ivf:n pas-hoidosta ja ikäeroa tulee yli 4 vuotta



Naapureille tämä on suorastaan katastrofi. heidän mielestään ainoa oikea ikäero on 2 v

Itselläni on 5v lapsi ja toisesta ei vielä tietoakaan. Ensimmäinen oli ihan ekasta kierrosta alkunsa saanut, toista ei ole kuulunut vaikka mitään syytä siihen ei ole löytynyt. Hoitoihin en halua, eli jos ei toista lasta tule niin sitten ei tule. Sen olen tässä yrittänyt opetella hyväksymään. En olisi ikinä ajatellut, että olisin yhden lapsen vanhempi tai että ikäero olisi paria-kolmea vuotta enemmän, mutta pakkohan se on asia näin hyväksyä eikä haikailla muuta. Itselläni on kans tosin sellaisia kokemuksia, että isosta ikäerosta huolimatta saattaa olla hyvät välit sisaruksiin tai sitten pienestä ikäerosta huolimatta ei olla missään tekemisissä. Ahdistaa tosin muiden ihmisten kommentit asiasta, siis ikäeroista ja yksilapsisista perheistä. Jos tässä on jotain itse oppinut, niin sen, ettei toisten asioita kannata kommentoida ajattelemattomasti.

Meillä on suht samanlainen tilanne tosin ainokainen on jo 8v. Ollaan käyty tutkimuksissa ja mitään vikaa ei kummastakaan löytynyt. Hoitoihin ei lähdetä ja nyt ollaan reilu neljä vuotta odotettu ihmettä. Ihmettä ei välttämättä koskaan tule ja olen yrittänyt asennoitua, että on vain tuo yksi. Isolla ikäerolla olisi ainakin aikaa uudelle vauvalle kun esikoisella on jo omat hommansa eikä vaadi alituista huomiota. Varsinaisia leikkikavereita heistähän ei koskaan tulisi. Toivoisi vaan esikoisen puolestakin että aikuisena hänellä olisi sisaruksia silloin ei ikäerolla olisi niinkään väliä. Koskaan ei meistä pitänyt tulla yksilapsinen perhe enkä sellaisia juurikaan tunne, meille piti tulla kolme lasta mutta kuten me täällä tiedämme mikään ei mene suunnitelmien mukaan.

meillä esikoinen on nyt 7v ja itse olen 39v. Toista on yritetty 1,5 vuotta, mutta ilman mitään tulosta. Mietin vielä, tutkitaanko mitään vai ei, mutta ilmeisesti mitään vikaa ei ole (näin arveltiin vuosi sitten).

Meillä ei pitänyt lapsia enempää ollakaan kuin yksi, mutta ei se toinenkaan olisi pahasta ollut:) Eka sai alkunsa lähes samantien.

Meillä ei ole enää aikaa, kun ikäni tulee vastaan, mutta elämme vielä toivossa...

Lohduttavaa lukea, että on muitakin ihmisiä samantyyppisessä tilanteessa. Itselleni tämä on ollut vaikea asia, enkä ole pystynyt siitä ulkopuolisille edes puhumaan, vaikka varmaan kannattaisi. Olen yrittänyt ajatella niin, että siinä on hyviäkin puolia, että on yksilapsinen perhe. Itse olen 4-lapsisesta perheestä ja oman kokemukseni perusteella siinäkin on huonot puolensa, esim. sisarkateutta ja jatkuva kilvoittelu vanhempien huomioista, sekä väsynyt äiti.

vaikka meillä ei ihanne ikäero ole vielä ylittynyt kuin puolivuotta, niin kyllä silti ahdistaa.



Eka ja toka lapsi sai alkuunsa heti ensimmäisestä kierrosta, tätä kolmatta ollaan odotettu jo yli puolvuotta. Hakeuduin jo tutkimuksiin ja selvisi, että munasoluni eivät kehity loppuun asti :( nyt sit pitäisi vielä päättää, että lähdenkö napsmaan hormooneja vai annetaanko olla!

mulla jo 13 vuotias tyttö mutt atahtoisin toisen lapsen, muta nykyinen mieheni on nohkeä tämän suhteen..ei hänellä ole lapsia ennestään aj vieras asia, mutta miten saan hänet tajuamaan että lapsi on hyväksi, olemme kumminkin hyvin läheisiä..

Halusin lapsille 3 voden ikäerona. Jos suunnitelma olisi toteutunut, niin kohta puolin olisi laskettu aika. En ole vielä edes raskaana.



Mulla on töissä rankkaa ja tuntuu, että en jaksa kantaa sekä työprojektia että lapsiprojektia. ja v**ttaa, että lasten hankkimisesta on tullut projekti, vaatimus ja suoritus.



kai sitä pitää miettiä, että saattaa olla, että olen vain yhden lapsen äiti.

Meillä piti ikäeroa tulla 3 vuotta, mutta tuleekin 11, jos kaikki menee hyvin ja tämä lapsi syntyy. Asiat ei aina todellakaan mene niin kuin suunnittelee.



Meilläkin sukulaiset ja tuttavat kyselivät aluksi, että milloinkas teille se toinen tulee, ja myöhemmin, että tuleeko teille sitä toista ollenkaan?! Lopulta väsyin kiertelemään, ja varsinkin puolitutuille kyselijöille ja sinnikkäimmille sukulaisille pamautin suoraan, että ei ne lapset aina tekemällä tule tai että haluttu oltaisin vaan kun ei tule. Kommentit sanoin vähemmän ystävällisellä äänensävyllä.. jokaisella kyselijällä on mennyt jauhot suuhun (ihmiset ei tosiaan osaa suhtautua tähän järkevästi elleivät ole itse kokeneet!), ja sen jälkeen olen saanut olla kyselyiltä rauhassa. Noh, kukaan ei varmaan enää uskonut, että näin pitkän tauon jälkeen ja tällä iällä vielä alettaisiin lasta värkkäämään. Ja taas saa selitellä :)

Jaa, meillä esikoinen sai alkunsa ekasta kierrosta myös, ja päätimme heti, että antaa toisen tulla kun on tullakseen, eli ehkäisyä ei olla käytetty ollenkaan. jossain vaiheessa mua alkoi ahdistaa, kun ympärillä olevat läheiset ihmiset alkoivat odottaa kakkosia ja toiset jo kolmansia lapsia, ja varsinkin aiheettomat " en käsitä, miten ihmiset tekee lapsia isolla ikäerolla, eihän siinä ole mitään järkeä "kommentit lentelivät ilmassa. Ahdistus kesti vain hetken, koska päätin itse siinä vaiheessa, etten ole mitään vailla. Meillä on jo maailman ihanin pieni mies, ja kaikki sen päälle on vain plussaa. Olen itsekin nelilapsisesta perheestä ja haaveillut isosta perheestä aina. Mutta omalla asenteella on hirmuinen merkitys. Ymmärrän kyllä ihmisiä, joita ahdistaa ja surettaa unelmista luopuminen.

Nyt, jos kaikki menee hyvin, saamme toisen lapsen ja ikäeroa tulee melkein neljä vuotta, joka on kyllä aika pieni sekin. Toinen raskaus tuli täytenä yllätyksenä, koska en ollut enää vuoteen oikein ajatellutkaan koko asiaa. Mutta tietenkin iloisena ja täydellisen toivottuna yllätyksenä :)

Voimia kaikille asian kanssa kamppaileville, tiedän kuinka raskasta se voi olla.

...itse olin itse olin teini-iässä kun nuorempi veljeni syntyi. Olemme olleet tosi läheisiä aina - emme tietenkään leikkikavereita, mutta minä sain helliä ja hoitaa ja pusutella murrosiän myrkyissä pikkuista ja koin sen tehneen itselleni tosi hyvää. Nyt kun itse olen kolmekymppinen ja veljeni lukiossa, on meillä hyvät ja lämpimät, toverilliset välit. Oma esikoisena on nyt kolme ja puoli ja sisarusta toivoisin, mutta yritystä ei oo vielä kehissä. Mä en ymmärrä lainkaan puhetta "oikeasta" tai "sopivasta" ikäerosta. Niillä on puolensa ja puolensa, niin lasten kuin aikuistenkin kannalta. Jos on pieni ikäero, ollaan ehkä kavereita mutta myös taistelukumppaneita. Jos taas isompi ikäero, voi olla ettei oo yhteisiä leikkejä, sitten voi taas olla enempi hellyyttä ja keskinäistä jaksamista ja ymmärrystä. Onnea kaikille vauvojen tuloihin!