Tiesin että näin tulee käymään, vaikka uskottelin itselleni muuta
Kaksi ja puoli vuotta olen tolkuttanut itselleni, että "hairahdukseni" toiseen mieheen oli vain hetken huumaa ja erehdys. Siitä on tuon verran aikaa, kun ajattelin sortuneeni häneen vain hillittömän ihastuksen vallassa.
Kotona oli hyvä mies, kelpo perheenisä ja mukava kumppani. Se jokin vain puuttui, kipinä ja intohimo. Olen alusta asti ollut hyvin erilainen kuin mieheni. Hänelle on aina riittänyt pienet piirit, koti-illat ja turvallinen perhearki. Minä taas olen kaivannut maailman merille, kokemaan ja tuntemaan.
Pitkään ajattelin löytäneeni miehestäni turvasataman, jonka kanssa olin saanut asettua aloilleni. Sitten tapasin Hänet, joka vei jalat alta. Hän oli nuori, minua 7 vuotta nuorempi. Naureskelin itselleni, kun ihastuin nuoreen pörröpäiseen villikkoon. Hänkin kuitenkin ihastui minuun, perheenäitiin. Pitkään torjuin hänet, mutta lopulta annoin periksi.
Ymmärrettävästi tästä kaikesta seurasi kriisi, joka miltei särki perheeni. Jätin toisen, ja pikku hiljaa luottamus palasi avioliittooni. Mieheni löysi elämäänsä uutta sisäistä rauhaa uskonnosta. Minäkin koetin parhaani mukaan löytää tasapainon, vaikka sisälläni myllersi jatkuvasti.
Asiat olivat jo jotenkuten "unohtuneet", kun palasin äitiyslomalta töihin keväällä. Mutta... siellä hän oli taas, ihana pörröpääni. Näin tietenkin ajattelin vain salaa, pokka piti ja elämä jatkui. Jännitettä ei kuitenkaan voinut olla aistimatta ilmassa joka hetki. Tiesin etten voisi mokata uudestaan, oman perheeni takia. Hänelläkin oli jo vuoden ollut avopuoliso.
Nyt viikonloppuna tajusin, miten asiat oikeasti ovat - miten ne ovat koko ajan olleet. Vietin juhannusta työkaverin kesäasunnolla. Perheeni oli ja on edelleen ulkomailla mieheni kotimaassa, siksi menin pienen työporukan juhannuksen viettoon. Siellä oli myös hän.
Osa porukasta otti viinaa antaumuksella ja minä kyllästyin siihen jossain vaiheessa iltaa. Vetäydyin piharakennukseen katsomaan telkkaria, mutta hän tuli sinne pian perässäni.
Mitään ei tapahtunut, paitsi pääni sisällä. Me juttelimme aamuyöhön asti: maailmasta, elämästä, unelmista... Suhteestamme tai menneistä ei kumpikaan sanonut sanaakaan. Ei tarvinnut, se yhteyden kokemus oli aistittavissa muutenkin.
Tuon illan jälkeen kaikki on ollut kirkkaampaa. Minä en ole päässyt hänestä koskaan yli, enkä tule koskaan pääsemään. Hän on ihonalaiseni ja sielunkumppanini. Sydämeni sykkii hänelle, hänelle kuulun. Uskallan sanoa, että rakastan.
Nyt kun katson näitä vuosia taaksepäin, olen alitajuisesti tiennyt tämän koko ajan. Vaikka olen uskotellut itselleni muuta, eivät tunteeni ole muuttuneet miksikään.
Mitä tosielämään sitten tulee? En voi enkä aio koskaan kertoa tätä kenellekään. Aion elää tämän asian kanssa. Se riipii, helvetti että se riipii. Mutta olen edelleen sitä mieltä, etten voi rikkoa perhettäni enkä hänen parisuhdettaan. Myös aviomieheni on minulle tärkeä enkä voi jättää häntä, lasten kodin rikkomisesta puhumattakaan. En tiedä miten tämän kestän, mutta on pakko.
Kommentit (29)
Minusta pelkästään jo tuo todistaa, että juttu on keksitty. Ontuu pahasti.
Miten niin? Mekin vietimme. :) Jutun jujuhan on siinä, että monet työkaverit ovat ystäviä myös työn ulkopuolella. Meillä on sellainen mukava 5-6 perheen ystäväpiiri, jossa me naiset olemme työkavereita keskenämme. :)
heille ei ole tapahtunut tällaista tai he eivät kirjoittaisi siitä anonyymisti netissä, ei kukaan muukaan voi tehdä niin. Ihmiset ovat erilaisia, ja tämä on minun tapani käsitellä asiaa.
Kun olisinkin provo, mutta en ole. Sen kyllä myönnän suoraan, että joitakin faktoja olen muuttanut kertoessani elämästäni. En usko, että kukaan minua tai perhettäni näistä viesteistä tunnistaa.
Hirveää olla samassa talossa kielletyn rakkautensa kanssa.
minä olen ollut monta kertaa vähän samantapaisessa tilanteessa töissä ja muualla. En tiedä, miksi aina joudunkin tuollaisiin tilanteisiin. Töissä on melkein pelkkiä miehiä ja jos en halua olla yksin, pitää kaveerata ja lounastaa jne miesten kanssa. Myös illanviettoja ja matkustamista. Minulla on siis paljon miespuolisia ystäviä, mutta aina jossain vaiheessa mies yrittää muuttaa tilannetta toiseen suuntaan... joskus on mennyt liian pitkällekin, joskus ei.
Jotenkin aina olen sellaisessa tilanteessa
kanssa kuitenkin olisit onnellinen. Elämässä ei voi elää aina toisten ehdoilla.
7 vuotta nuorempi. Anna mun kaikki kestää. Kuinka vanha itse olet??
Vahvasti kuitenkin uskon, että niitä on. Niitä oli jo 2,5 vuotta sitten ja hän olisi halunnut jatkaa suhdettamme. Ja miksi hän olisi tullut juhannuksena luokseni, jos olisin hänelle yhdentekevä? Juttelemaan ainoan selvän kanssa - ehkä. Tai sitten jostain muusta syystä.
Minä olen 31 ja hän 24.
Voimia. Ehkäpä huomaat ajan mittaan, että sittenkin oma miehesi on sinulle se paras. Niin on käynyt minullekin, vaikka pitkään luulin rakastavani toista. Onneksi en silloin tehnyt mitään, se olisi ollut suuri virhe.
Vaihtasit sitte siihe miehee ni huomaat, että turhaa hommaa haihattelu.
Paremmalta ainaki mun silmiin näytti tuosta viestistä oma miehesi, jota et näemmä vain osaa arvostaa. Kunnon ravistelua sä mun mielestä vaa kaipaat, että huomaat mitä on lähelläsi jo valmiina.
Ite koin vähä vastaavaa, mutta oma aina on vienyt voiton, koska harvassa ne oikeesti hyvät miehet on. Tossa iässä se pitäis jo tietää. Eri asia on, jos oisit ite alta 25 ja vielä haeskeluasteella. Oletko sinut itsesi kanssa? vaikuttaako kaikkeen myös oma itsetuntosi? Onko muilla vastaavia kokemuksia?
uskon valava kirjoituksesi tuli! Tänään laitoin rakkaalleni viestin että haluan lopettaa suhteemme koska en halua menettää perhettäni enkä elää myöskään tässä valheessa enää vaikka häntä suunnattomasti rakastankin, että eikö eletä kesä perheillemme ja muistellaan toisiamme vaan hyvällä. Vastasi että on loukkaantunut eikä juuri nyt jaksa kommentoida kun työväsymyskin painaa päälle. Noh, aika näyttää miten käy, mutta toivottavasti pääsen yhtä kunnialliseen lopputulokseen ja opin elämään sen asian kanssa että rakastamaani ihmistä en omakseni saa.
Voimia meille!!
Jos minä olisin tilanteessasi, niin ajattelisin myös omaa elämääni. Eri asia, jos olisin 80vee ja suurin osa elämästäni olisi ohi. Sitten voisinkin antaa rakkauden olla.
Mutta että kolmekymppisenä? Oletko hullu? Aiot antaa rakastamasi ihmisen mennä menojaan ja elät toisen ihmisen kanssa loppu elämäsi jota et edes rakasta?? En vaan ymmärrä.
Älä ajattele vaan lastesi parasta, vaan myös itseäsi.
Tuo kuulostaa lähinnä joltain 5-vuotiaalta pikkulapselta.
Tämä tarina on täällä jatkunut ilmeisesti vuosikausia, mutta viimeistään tuo lauseenpätkä sai minut vakuuttuneeksi siitä, että staarlait ei ole mitään muuta kuin huono wannabe-kirjailija. Onneksi en ole sen kummemmin seurannut koko juttua, mutta erittäin tutun kuuloinen se on, nikkiään myöten.
Jos minä olisin tilanteessasi, niin ajattelisin myös omaa elämääni. Eri asia, jos olisin 80vee ja suurin osa elämästäni olisi ohi. Sitten voisinkin antaa rakkauden olla.
Mutta että kolmekymppisenä? Oletko hullu? Aiot antaa rakastamasi ihmisen mennä menojaan ja elät toisen ihmisen kanssa loppu elämäsi jota et edes rakasta?? En vaan ymmärrä.
Älä ajattele vaan lastesi parasta, vaan myös itseäsi.
IKINÄ en ole katunut, löysin Elämäni Miehen, 12 v yhdessä ja molemmat vakuuttuneita siitä, että tässä myös ollaan loppuelämä.
Muistan että laihduin 6 kiloa silloin, vuoroin masentunut, vuoroin onneni kukkuloilla.
Sukulaiset haukkui eivätkä halunneet uutta miestä nähdäkään aikoihin. Mutta kaikki se on jo unohtunut.
Joskus elämä menee näin, ja on vain pidettävä kiinni siitä mihin on alunperin päättänyt sitoutua. Perhe.
Molemmat tiedätte, sydämenne puhuvat samaa kieltä, mutta hän ilmeisesti kunnioittaa ja ehkä rakastaa sinua niin paljon, ettei halua rikkoa perhettäsi. Joskus voi olla jopa niin, että tarinanne säilyy kauniimpana jos ette muuta mitään tässä tilanteessa. Olette kokeneet jotain ainutlaatuista ja kaunista, joka ehkä oli väärin perhettäsi kohtaan, mutta tiedätte molemmat totuuden sydämissänne. Jotkut eivät koskaan elämässä saa kokea vastaavaa. Ole onnellinen että tuo pörröpää on olemassa, vaikka ette olekkaan yhdessä. Luulen että olet tehnyt oikean ja viisaan ratkaisun, mutta päätöksessä pysymistä vaikeuttaa se että tapaatte aika ajoin. Elämä näyttää, aika kertoo...
Pysythän vahvana, ettet riko ja likaa kaikkea hyvää ja kaunista mitä olet saanut. Ihana mies sinulla, jos on pystynyt antamaan anteeksi sinulle. Pidä hänestä kiinni ja yritä järjestää kahden keskisiä mukavia hetkiä hänen kanssaan, viljele ihastusta ja rakkautta häneen, hän todella ansaitsee sen! Ja lapsesi myös.
Tuo kuulostaa lähinnä joltain 5-vuotiaalta pikkulapselta.
Tämä tarina on täällä jatkunut ilmeisesti vuosikausia, mutta viimeistään tuo lauseenpätkä sai minut vakuuttuneeksi siitä, että staarlait ei ole mitään muuta kuin huono wannabe-kirjailija. Onneksi en ole sen kummemmin seurannut koko juttua, mutta erittäin tutun kuuloinen se on, nikkiään myöten.
Eikö sulla ole oikeassa elämässä ystäviä joiden kanssa noita asioita voi pohtia? Etenkin vuodesta toiseen ja nimimerkillä??
Hanki jo oikea elämä!
Ai niin, ja mitä siihen nuoreen heppuun tulee, oletko miettinyt että kun tämä nuori heppu on 30, sinä olet siinä vaiheessa ehkä jo seestynyt ja 37 ja alat kaipaa niitä rauhallisia koti-iltoja. Tämä nuori jäbä sen sijaan alkaa miettiä elämäänsä ja miettiä että oliko tämä nyt tässä?? Eikö elämässä oo muuta kun toi nainen, onkohan niitä muitakin?
Noh, ihan sama, tee mitä itse pidät parhaana.
Mitä mailmaa te valloitatte yhdessä? Näihin kuvioihin, kun lapset ei yleensä mahdu.
Tiedän vastaavan tapauksen ja kysyin tältä ihmiseltä, että onko tämä rakastettu valmis ottamaan sinun 4 lastasi. Meni aivan hiljaiseksi. Ilmeisesti oli unohtunut se kuvio, että lapset tulee kaupan päälle.
Arki tulee vastaan uudessakin suhteessa. Eihän sinulla ole noilla eväillä ensimmäistäkään syytä jättää nykyistä miestäsi. Nyt vaan pää kylmäksi ja järki käteen.