Tiesin että näin tulee käymään, vaikka uskottelin itselleni muuta

Kaksi ja puoli vuotta olen tolkuttanut itselleni, että "hairahdukseni" toiseen mieheen oli vain hetken huumaa ja erehdys. Siitä on tuon verran aikaa, kun ajattelin sortuneeni häneen vain hillittömän ihastuksen vallassa.



Kotona oli hyvä mies, kelpo perheenisä ja mukava kumppani. Se jokin vain puuttui, kipinä ja intohimo. Olen alusta asti ollut hyvin erilainen kuin mieheni. Hänelle on aina riittänyt pienet piirit, koti-illat ja turvallinen perhearki. Minä taas olen kaivannut maailman merille, kokemaan ja tuntemaan.



Pitkään ajattelin löytäneeni miehestäni turvasataman, jonka kanssa olin saanut asettua aloilleni. Sitten tapasin Hänet, joka vei jalat alta. Hän oli nuori, minua 7 vuotta nuorempi. Naureskelin itselleni, kun ihastuin nuoreen pörröpäiseen villikkoon. Hänkin kuitenkin ihastui minuun, perheenäitiin. Pitkään torjuin hänet, mutta lopulta annoin periksi.



Ymmärrettävästi tästä kaikesta seurasi kriisi, joka miltei särki perheeni. Jätin toisen, ja pikku hiljaa luottamus palasi avioliittooni. Mieheni löysi elämäänsä uutta sisäistä rauhaa uskonnosta. Minäkin koetin parhaani mukaan löytää tasapainon, vaikka sisälläni myllersi jatkuvasti.



Asiat olivat jo jotenkuten "unohtuneet", kun palasin äitiyslomalta töihin keväällä. Mutta... siellä hän oli taas, ihana pörröpääni. Näin tietenkin ajattelin vain salaa, pokka piti ja elämä jatkui. Jännitettä ei kuitenkaan voinut olla aistimatta ilmassa joka hetki. Tiesin etten voisi mokata uudestaan, oman perheeni takia. Hänelläkin oli jo vuoden ollut avopuoliso.



Nyt viikonloppuna tajusin, miten asiat oikeasti ovat - miten ne ovat koko ajan olleet. Vietin juhannusta työkaverin kesäasunnolla. Perheeni oli ja on edelleen ulkomailla mieheni kotimaassa, siksi menin pienen työporukan juhannuksen viettoon. Siellä oli myös hän.



Osa porukasta otti viinaa antaumuksella ja minä kyllästyin siihen jossain vaiheessa iltaa. Vetäydyin piharakennukseen katsomaan telkkaria, mutta hän tuli sinne pian perässäni.



Mitään ei tapahtunut, paitsi pääni sisällä. Me juttelimme aamuyöhön asti: maailmasta, elämästä, unelmista... Suhteestamme tai menneistä ei kumpikaan sanonut sanaakaan. Ei tarvinnut, se yhteyden kokemus oli aistittavissa muutenkin.



Tuon illan jälkeen kaikki on ollut kirkkaampaa. Minä en ole päässyt hänestä koskaan yli, enkä tule koskaan pääsemään. Hän on ihonalaiseni ja sielunkumppanini. Sydämeni sykkii hänelle, hänelle kuulun. Uskallan sanoa, että rakastan.



Nyt kun katson näitä vuosia taaksepäin, olen alitajuisesti tiennyt tämän koko ajan. Vaikka olen uskotellut itselleni muuta, eivät tunteeni ole muuttuneet miksikään.



Mitä tosielämään sitten tulee? En voi enkä aio koskaan kertoa tätä kenellekään. Aion elää tämän asian kanssa. Se riipii, helvetti että se riipii. Mutta olen edelleen sitä mieltä, etten voi rikkoa perhettäni enkä hänen parisuhdettaan. Myös aviomieheni on minulle tärkeä enkä voi jättää häntä, lasten kodin rikkomisesta puhumattakaan. En tiedä miten tämän kestän, mutta on pakko.