Ihanaa kun ei ole lapsia!

mutta, ei siinä mitään, kyllä mä ymmärrän sua ihan täysin. Itse sain esikoisen n. 30-vuotiaana, enkä yhtään aikaisemmin olisi kyllä halunnut. Nauti nyt kun vielä pystyt :-)

Eikös omasta halustaan lapsettomille ole ihan omat keskustelupalstansa? Miksi pyörit täällä kuumeilijoiden / äitien / isien joukossa?

Lapsellinen kolmekymppinen kyselee.

jo vuodesta 2002 olen täällä pyörinyt.



ap

Nyt melkein 35-vuotiaana mulla on pieni esikoisvauva. Nyt hieman kauhulla ajattelen "entä jos en olisikaan saanut lasta?". Mulle kun sattui käymään hyvä tuuri, että tulin heti raskaaksi, kun lapsen halusin. Pidä ap kuitenkin mielessä, että kun lapsen aika vihdoin joskus on, se ei välttämättä tule ihan heti. Mulla on kaveripiirissä kaksi ystävää, jotka ovat käyneet pitkään hoidoissa. Ja ikää alkaa olla.

Noin minäkin ajattelin ennen lapsia, mutta kun olen tullut äidiksi, olen alkanut säälimään silloista minääni ja ajattelutapaani. Luojan kiitos sain lapsia ja vielä kohtuullisen nuorena.



Ei minuakaan muiden lasten hoitaminen kiinnosta, mutta omat on rakkaita :)



Ei mitkään brunssit tai pienet sotkut asunossa voita sitä oman lapsen hymyä tai kauniita sanoja, niin se vaan on.

Lasten myötä se oikea elämä vasta alkaa...

Hienoa että nautit elämästä. Minulla on kaksi lasta enkä niitä mihinkään vaihtaisi, mutta kyllä kieltämättä joskus mietin miten kivaa olisi olla vapaa ja villi...

vaikka kaipaankin välillä niitä iltamenoja ja rauhallisia aamuja.



Mä harrastan liikuntaa ( jos mies ei kotona, lapset lapsiparkissa ), me matkustellaan saman verran kuin ennen lapsiakin, ja juhlitaankin silloin tällöin.

Lisäksi mulla on kaksi ihanaa lasta, joiden pusut ja "äiti mä tykkään susta hilveesti" on maailman ihaninta kuultavaa. Ikinä en vaihtaisi sun kanssasi paikkaa :)

Ja nautin samoista asioista kuin sinä (mm. juhlista, siististä kodista, rauhallisista aamuista, matkustelusta) Minulla on ihana 6-vuotias ja ihana mies, enkä ole koskaan ollut onnellisempi.

Taidat ajatella, että saat lapsia sitten kuin haluat...Toivottavasti näin:)

Juuri sinunlaistesi vuoksi ovat lapsettomuus hoidot niin yleisiä. Itse olen 37v. ja lapset ovat jo 13- ja 10-vuotiaat...ei tarvi enään koko ajan paapoa ja jonkin ajan kuluttua pääsemme jo elämään elämää ilman "lapsia" (voimme nauttia elämästä täysin rinnoin hyväkuntoisina ja suht nuorina). Itse en enään jaksaisi vaippahuosuja vaihdella, heräillä yöllä, juosta 1-v. perässä jne. Tosin tällä hetkellä toivon, etteivät kasvaisi niin vauhdilla...niin ihania lapsia ovat!

Tämä nyt on varmaan viimeinen paikka, mistä kannattaa hakea vertaisryhmää. Nämä ovat VAUVA-lehden nettisivut! Kuka täällä nyt viettää aikaansa, jos asenne lapsiin on tuollainen?!



Itsekin ajattelin ap:n tapaan vielä vuosi sitten, enkä olisi kuvitellutkaan surffailevani näillä sivuilla (ja ehkä ihan hyvä niin...). Nauti tuosta asenteesta ja elämäntilanteestasi, niin tein minäkin!



Pieni epävarmuusko sai sinut kuitenkin tälle foorumille tulemaan ja avautumaan? Ehkä tuossa iässä kokee sosiaalista painetta lapsen tekoon ja toisaalta myös ymmärtää, että hedelmällisimmät ajat ovat jo takana päin. Itse olen myöskin pian 30-vee ja tein järjellä päätöksen yrittää lasta. Nyt raskaana ja tunne vienyt mukanaan!

Nyt melkein 35-vuotiaana mulla on pieni esikoisvauva. Nyt hieman kauhulla ajattelen "entä jos en olisikaan saanut lasta?".

30-vuotiaana vielä vakaasti lapseton loppuikäni, mutta niin vaan kävi että kun olin 35, tuli vauva. Luojan kiitos. Hirvittää todellakin ajatella että olisin elänyt elämäni kokematta tätä.

Toisen lapsi on ihan eri asia kuin OMA lapsi.

olen kolmekymppinen enkä halua lapsia, en edes siltikään että täällä niin moni sanoo myöhemmin muuttaneen mielensä, tai kauhistelee kun elämässäni ei ole sitä oikeaa sisältöä. En usko että kovin hyvä lähtökohta lapsien hankkimisille on se, että niitä tehdään ettei myöhemmin kaduta.

Jos nyt olen täysin sitä mieltä etten halua lapsia niin ei kai ole mitään järkeä ruveta niitä vastentahtoisesti väsäämään? Ja odottamaan että kyllä se äidinvaisto sieltä luonnostaan puskee pintaan, mitä se ei muuten tee. Eipä tullut omalle äidillenikään minkäänlaista äidinvaistoa tai -rakkautta lapsia kohtaan, vaikka kolme lasta maailmaan pykäsi, ja vielä oikean ikäisenä.



Se on minun murheeni jos sitten nelikymppisenä tulee morkkis enkä saakaan lapsia, ei teidän. Tosin en usko itselleni morkkista tulevan, tunnen kuitenkin itseni vähän paremmin kuin te av-palstailijat

ei ole sitä oikeaa sisältöä.

"oikeaa sisältöä" elämässä. Olen siis yksi noista jotka on kauhuissaan ajatuksesta ettei olisikaan tehnyt lasta. En minä edelleenkään koe että lapsi toi elämääni jotenkin "oikeaa sisältöä". Itseasiassa tuli aivan hemmetisti väärää sisältöä, josta en piittaisi ollenkaan =). Lapsen kanssa on niin että 95 prosenttia on puurtamista ja tylsää rutiinia ja luopumista ja terveellisen ruoan kokkaamista ja kaikkien asioiden ajattelemista lapsen hyvinvoinnin kautta jne. jne. Mutta sitten se 5 prosenttia on NIIN ihanaa, että se kumoaa kaiken tuon tylsän ja rajoittavan. Siis se tunne kun lapsi kömpii illalla syliin ja itse kiedon käteni hänen ympärilleen ja se rakkaus ja se tunne että NYT juuri tällä hetkellä olen elämän ja kaiken tarkoituksen ytimessä. Varmasti se ei ole kaikille tällaista, mutta minulle on. Ja kaikkien niiden suoraan sanottuna lapsivihamielisten vuosien jälkeen juuri tämä puoli asiasta on ollut hemmetinmoinen yllätys.

En ole sitä mieltä että kaikkien pitäisi tehdä lapsia. Ehkä raja on tuossa, että tuntuu ettei oma äiti rakastanut. Osaako silloin antaa lapselleenkaan tarpeeksi rakkautta, niin että lapselle tulisi riittävän hyvä elämä? Voiko antaa kauhalla, jos on itse saanut lusikalla? Pyrkimys lapsettomuuteen voi lähteä ihan järkevästä itsesuojeluvaistosta ja vaistosta myös tulevan lapsen hyvinvointia ajatellen.



Oma äitini oli surkea kasvattaja ja sain häneltä perinnöksi mm. todella kurjia itsetunto-ongelmia ja kaikenlaista, jonka kanssa olen saanut taistella. Mutta toisaalta aina tiesin että äiti rakastaa, vaikka onkin muuten masentunut ja surkea eikä oikein turvallista äitiainesta muutenkaan. Ehkä se sitten lopulta kuitenkin riitti. En tiedä, mutta toivon että pystyn antamaan omalle lapselleni taas pikkasen enemmän.

Äitini oli surkea kasvattaja, mutta tunnen silti olevani ihan riittävän hyvä äiti. On vain välillä tosi hankalaa, kun ei oikein ole ketään esikuvaa auttamassa, kaikki pitää miettiä alusta asti, eikä voi vaan toimia "automaattisesti".



Tuo rakkauden tunne omia lapsia kohtaan on kyllä ihan mieletöntä. En edelleenkään piittaa muiden lapsista (siis tykkään kyllä monistakin, mutten rakasta), mutta nuo omat... Niitä voisi ihan vaan haistella päivät pitkät, kun tuoksuvat niin hyvälle. : ) Ihan pimeetä touhua tämä äitiys! En olisi voinut kuvitella, että tunteet ovat tosiaan näin voimakkaat omia lapsia kohtaan.

Toisen lapsi on ihan eri asia kuin OMA lapsi.

Mäkin nautin täysin rinnoin aiemmasta lapsettomasta elämästäni. Mutta nyt, kahden lapsen 33-vuotiaana äitinä en voi olla ajattelematta, mitä olisin menettänyt, jos en olisi heitä saanut. Ne pitkät viikonloppuaamut ovat vaihtuneet aikaisiin aamuherätyksiin, mutta enpä voisi kuvitella parempaa herätystä kuin kaksivuotiaan märkä pusu keskelle naamaa ja kuiskaus "tule, äiti, leikkimään". Meillä on tuttavapiirissä useita kolmekymppisiä lapsettomuudesta kärsiviä pareja ja tuntuu tosi pahalta heidän puolestaan. Ikävä fakta on, että kun kolmekymppiä tulee mittariin, alkaa hedelmällisyys naisella laskea kuin lehmän häntä...

olen pitkässä parisuhteessa, mutta lapsen aika ei ole vielä tullut. Ehkä ei tule koskaan. Olen jo kolmekymppinen. Aika usein pohdin miten ihanan "helpolla" sitä pääsee kun ei ole lapsia. Lähipiiristä löytyy jo lapsellisia, mutta myös niitä lapsettomia. Löytyy myös sellaisia jotka jo alle kolmekymppisinä ovat joutuneet aloittamaan lapsettomuushoidot.



Kun kuuntelen lasten rääkymistä ja möykkää (kaupassa, pihalla, ääänet naapurista) tulee vain sellainen olo että en kyllä tuollaista jaksaisi. Ehkä sietokyky on laskenut mitä vanhemmaksi olen tullut ;) Siltä ainakin tuntuu usein. Toisaalta pidän lapsista, vähän niinkuin koiristakin. Pidän niistä KIVOISTA lapsista, joiden kanssa on mukava jutustella ja pitää sylissä. En kuitenkaan koe että juuri minulla olisi pakottava tarve alkaa kenenkään äidiksi, vaikka olen aika hoivaava ihminen. Puran hellimisviettiäni mieheen, eläimiin, yms.



Ehkä minusta joskus tulee äiti, tai sitten ei. Sitä en vielä tässä vaiheessa elämääni kuitenkaan tiedä. Ymmärrän myös sen, että lapsia ei saa sormia napsauttamalla, iällä ei välttämättä ole vaikutusta. Tiedän että hyvin nuoretkin joutuvat turvautumaan lapsettomuushoitoihin. Nyt on hyvä olla näin. Elämässä on toki huolia ja murheita, mutta kenenkään oksennuksia ei tarvitse pyyhkiä ja pyykätä, kotonani saan löhöillä just niin paljon kuin huvittaa, aamulla voin nukkua niin pitkään kuin mieli tekee, saan syödä epäsäännöllisinä aikoina jos ruokaa ei tee mieli. Saan nauttia herkuista, alkoholista, hyvästä seurasta kummallisiin vuorokaudenaikoihin. Ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä ettei ole aikaa lapselle.



Ja kyllä tällä palstalla olen ihan oikeutettu olemaan, vaikka ajatukset ovatkin nämä. Minusta on kiva lukea keskusteluja joita täällä käydään MONISTA aiheista. Myös niitä lapsiaiheisia. Niitä lukiessa vaan tajuaa, että vaikeata on lapsen kanssa eläminen. Ja hienoakin varmasti. En sitä kiellä.