Ihanaa kun ei ole lapsia!

lähteä teatteriin koska sitä saa katsoa kotona.

Eilen illalla oli hauskaa kun seurattiin lasten touhuja ja naurettiin kippurassa.

Lasten kanssa on monesti hauskoja hetkiä vaikka ne tuovatkin paljon lisätyötä mutta enemmän iloa.

Meillä 5 lasta ja iältään 10kk-9v.

epäröin vielä odotusaikanakin, että mitähän tuli tehtyä.



Mutta kun sain esikoiseni syliini, sydämeni meinasi revetä rakkaudesta. Se tunne oli jotain niin käsittämätöntä, että en tiennyt sellaista edes olevankaan.

Sen jälkeen ennen nainen, joka vannoi, ettei ikinä lapsia, perustikin suurperheen.



En tällä kirjoituksella meinaa sitä, että niitä lapsia pitäisi tehdä jos ei halua. Mielestäni se on oikea ratkaisu jos ajatus tuntuu pahalta. Mutta halusin vain kertoa, että niinkin voi käydä, että vielä odotusaikana epäröi, mutta kun lapsi syntyi maailmaan, ei entiseen ollut enää paluuta.



Lapset ovat jo koululaisia ja monenlaista on nähty. Mutta vieläkin jaksan olla kiitollinen siitä, että uskalsin, vaikka koko lapsentekoajatus tuntui alussa aivan kauhealta.

en ole tähän ikään mennessä tajunnut miksi niitä lapsia olisi PAKKO haluta? Joillekin sopii lapsellisuus toisille lapsettomuus... ja kumpikin on ihan yhtä hyvä vaihtoehto juuri sille ihmiselle.



Kamalaa on jos ihmiset tekevät lapsia vain siksi, että niitä "pitää" tehdä ja joskus muka ehkä kenties saattaa kaduttaa ettei tehnyt. Entä jos jälkikäteen kaduttaakin se, että tuli lapsia tehtyä? Se se vasta kamala vaihtoehto... nimenomaan niille lapsille!



Eli: Jokainen tehkööt lapsia vain omasta aidosta halustaan, muuten ei! Ja ei ole yhtään huonompi ihminen jos niitä ei tAHDO.

kuullut sanovat että " kadutti tehdä lapsia"



Täytyy olla aika vajaa joka näin pystyy ajattelemaan.

Minä olen. Eivätkä ole "vajaita" ja lapsensa kyllä myös hoitavat, mutta ovat todenneet että olivat onnellisempia ennen lapsia. Ihan totta, sellaisiakin on.

Mutta kun sain esikoiseni syliini, sydämeni meinasi revetä rakkaudesta. Se tunne oli jotain niin käsittämätöntä, että en tiennyt sellaista edes olevankaan.

Tämä on se juttu, hyvin sanottu. Tuo että sydän meinaa revetä rakkaudesta ja ettei tiennyt että sellaista edes VOI olla. Minulla tosin kesti puoli vuotta ennen kuin koin sen, mutta saman ajatuksen jaan, että lapsen synnyttyä koin jotain täysin uutta, jonkalaista en olisi osannut kuvitella olevankaan.

Kaikki ei koe koskaan äitiyden onnea. Surullista mutta totta. Kaikkia ei todellakaan ole luotu äideiksi.

Mutta niin, toisille sopii toisenlainen elämä, toisille toinen. Mä olen ajatellut koko jutun toisin päin kuin ap. Mä halusin lapset heti kun olosuhteet oli kohdillaan, koska todella halusin lapsia. Mulle olisi ollut hirveä henkilökohtainen tragedia, jos en olisi lapsia saanut. Nyt nautin heistä täysin rinnoin enkä ole hetkeäkään katunut lasten saamista.



Mutta siitä huolimatta ajattelen innolla myös niitä aikoja, kun lapset alkavat saada tuulta siipiensä alle ja minä omaa tilaa. Voi että meillä tulee olemaan miehen kanssa kivaa, kun lapset aloittelee omaa elämäänsä ja me ollaan vielä nuoria ja vetreitä. Siinä vaiheessa meillä on myös rahaa nauttia elämästä, matkustella jne. Vähän toiset resurssit kuin silloin köyhänä opiskelijana. :)



Kukin tyylillään. ;)

vaikka epäröin kovasti jättää pillerit pois ja lapsiperheen elämä tuntui minusta lähinnä rasittavalta ja hankalalta. Mutta lopulta päätin, että teen sen yhden nyt sitten kun mies lupasi, että jos minä en lämpeä lapsenhoidolle, hän hoitaa niin paljon, että minun ei tarvitse rasittaa itseäni lapsen takia.

Hurautin 3 lasta siihen vielä esikoisen lisäksi:)

Mutta edelleen. Tunnen onnellisia lapsettomia, jotka ovat ihan omasta päätöksestään jääneet lapsettomiksi. Jos itse hurahdin lapsiperheen elämään korviani myöten, se ei meinaa, että kaikki siihen hurahtaisivat.

Tiedän jopa äidin, joka luopui lapsestaan ja antoi sijoitukseen vapaaehtoisesti 3 vuotiaana kun ei kokenut elämänlaatuaan lapsen kanssa hyväksi ja ei ole katunut päätöstään.

Mutta kun sain esikoiseni syliini, sydämeni meinasi revetä rakkaudesta. Se tunne oli jotain niin käsittämätöntä, että en tiennyt sellaista edes olevankaan.

Tämä on se juttu, hyvin sanottu. Tuo että sydän meinaa revetä rakkaudesta ja ettei tiennyt että sellaista edes VOI olla. Minulla tosin kesti puoli vuotta ennen kuin koin sen, mutta saman ajatuksen jaan, että lapsen synnyttyä koin jotain täysin uutta, jonkalaista en olisi osannut kuvitella olevankaan.

En ole vain kovin hyvä äiti. Minua ei kiinnosta mitä he tekevät päivisin ( kysyn kyllä, koska niin pitää tehdä )en tunne heidän kavereitaan enkä ole kiinnostunut heidän vanhemmistaan. En oikeasti ole innostunut jokaisesta edistyksestä mitä heillä on vaan näyttelen iloista, koska lapsi tarvitsee kannustusta ja hyväksyntää. Tavoitteena on kuitenkin mahdollisimman tervepäiset lapset mahdollisimman vähällä vaivalla. Toivon, että hetkittäiset kasvatusopas hetket korvaa osan laiminlyönneistä joita teen heidän kasvatuksessaan ja omassa läsnäolossani heidän elämässään.



Lapset vievät kuitenkin tilaa, metelöivät, puhelee joutavanpäiväisiä ja sotkevat. Minä en ainakaan löydä siitä mielekkyyttä ja se ei innosta mitenkään.

Itse ajattelin aivan samoin, mutta sitten 35 vuotiaana yhtäkkiä halusinkin lapsen ja onneksi mieskin halusi ja tärppäsikin heti. Joten nyt olen yhden 5 v pojan äiti.

vasta about nelikymppisenä alkaa vääntämään...henkilökohtaisesti täytyy sanoa, että itse en ainakaan jaksaisi enää nelikymppisenä tätä rumbaa!! Sain esikoiseni reilu parikymppisenä ja kaksi lasta vielä sen jälkeen...olen nyt 35 v. ja olen melko nuori vielä silloinkin, kun lapset voi jättää jo hetkeksi keskenäänkin kotiin , esim. kuntoilun, teatterin tms. ajaksi.

vaiheessa sen, että äitiä ei oikeasti kiinnosta. :(



-En mä lapsiani kadu. Heillä on täysi oikeus olla.

En ole vain kovin hyvä äiti. Minua ei kiinnosta mitä he tekevät päivisin ( kysyn kyllä, koska niin pitää tehdä )en tunne heidän kavereitaan enkä ole kiinnostunut heidän vanhemmistaan. En oikeasti ole innostunut jokaisesta edistyksestä mitä heillä on vaan näyttelen iloista, koska lapsi tarvitsee kannustusta ja hyväksyntää. Tavoitteena on kuitenkin mahdollisimman tervepäiset lapset mahdollisimman vähällä vaivalla. Toivon, että hetkittäiset kasvatusopas hetket korvaa osan laiminlyönneistä joita teen heidän kasvatuksessaan ja omassa läsnäolossani heidän elämässään.



Lapset vievät kuitenkin tilaa, metelöivät, puhelee joutavanpäiväisiä ja sotkevat. Minä en ainakaan löydä siitä mielekkyyttä ja se ei innosta mitenkään.-

En ole vain kovin hyvä äiti. Minua ei kiinnosta mitä he tekevät päivisin ( kysyn kyllä, koska niin pitää tehdä )en tunne heidän kavereitaan enkä ole kiinnostunut heidän vanhemmistaan. En oikeasti ole innostunut jokaisesta edistyksestä mitä heillä on vaan näyttelen iloista, koska lapsi tarvitsee kannustusta ja hyväksyntää. Tavoitteena on kuitenkin mahdollisimman tervepäiset lapset mahdollisimman vähällä vaivalla. Toivon, että hetkittäiset kasvatusopas hetket korvaa osan laiminlyönneistä joita teen heidän kasvatuksessaan ja omassa läsnäolossani heidän elämässään.

Lapset vievät kuitenkin tilaa, metelöivät, puhelee joutavanpäiväisiä ja sotkevat. Minä en ainakaan löydä siitä mielekkyyttä ja se ei innosta mitenkään.

sitä miltä kuvittelisin itsestäni tuntuvan, jos lapsia tekisin. Semmoisessa fiktiivisessä kirjassa kuin Poikani Kevin oli juuri tällainen äiti, no pojasta tuli kouluampuja mutta se oli toki fiktiota. Olen ihan varma, että omatkaan lapset ei herättäisi minussa juuri mitään positiivisia tunteita, lähinnä suhtautuisin heihin kuin kehen tahansa tyyppiin, joka hengaa kotonani yötäpäivää ja sotkee, metelöi ja vie hirveästi rahaa.

Lisäksi mulla on kaksi ihanaa lasta, joiden pusut ja "äiti mä tykkään susta hilveesti" on maailman ihaninta kuultavaa. Ikinä en vaihtaisi sun kanssasi paikkaa :)

Minäkään en ikinä vaihtaisi sinun kanssasi paikkaa. Olen onnellinen, ettei minua kukaan sano äidiksi enkä joudu tuollaista kokemaan. Ei se olisi minua varten.

Ja silti pyörin av:llä - hui kauhistus! Jaan kyllä monet tuntemukset ap:n kanssa ja lisäksi olen ikionnellinen siitä, että minulla ei ole miestä vaivoinani. Ap varmaan arvasi jo aloituksen kirjoittaessaan, että kritiikki on kovaa. Siitä huolimatta, jokaisella on oikeus nauttia omasta elämäntyylistään ilman toisten päällepäsmäröintiä. Toivottavasti myös tiukkapipoisimpien mammojen silmät avautuisivat tälle katsantokannalle.

Aikaa aikaansa kutakin, eikös niin?

Lapsen kanssa on niin että 95 prosenttia on puurtamista ja tylsää rutiinia ja luopumista ja terveellisen ruoan kokkaamista ja kaikkien asioiden ajattelemista lapsen hyvinvoinnin kautta jne. jne. Mutta sitten se 5 prosenttia on NIIN ihanaa, että se kumoaa kaiken tuon tylsän ja rajoittavan. Siis se tunne kun lapsi kömpii illalla syliin ja itse kiedon käteni hänen ympärilleen ja se rakkaus ja se tunne että NYT juuri tällä hetkellä olen elämän ja kaiken tarkoituksen ytimessä. Varmasti se ei ole kaikille tällaista, mutta minulle on.

Ihan kiva toisaalta tietää, että se ihanuus, mitä lapsesta parhaimmillaan saa, ei ole tuon kummempaa. Eli jos tuo on sitä parasta, niin eipä mulla ole mitään erityistä hinkua sitä kokea - varsinkin kun "hinta" siitä on niin suuri (eli siis työtä on paljon, kuten mainitsitkin). Ehkä asia on niin, että minulle riittää vähempikin rakkaus. En muutenkaan ole henkilö, joka koko ajan toivoisi elämäänsä rakkautta. Toivon vähän erilaisia asioita. Ja oikeastaan voisin sanoa, että minunkin elämäni toimii jo nyt tuolla 95%/5% -jaolla: suurin osa ajasta on arkista touhua, mutta sitten tapahtuu näitä huippuhetkiä, joita aiheuttavat musiikki, ystävät ja monet erilaiset kokemukset. Haluan kokea niitä jatkossa edelleenkin, mutta en halua muuttua ihmiseksi, joka on äiti ja haluaa lapsensa kietovan kädet kaulaan.

Lapsen kanssa on niin että 95 prosenttia on puurtamista ja tylsää rutiinia ja luopumista ja terveellisen ruoan kokkaamista ja kaikkien asioiden ajattelemista lapsen hyvinvoinnin kautta jne. jne. Mutta sitten se 5 prosenttia on NIIN ihanaa, että se kumoaa kaiken tuon tylsän ja rajoittavan. Siis se tunne kun lapsi kömpii illalla syliin ja itse kiedon käteni hänen ympärilleen ja se rakkaus ja se tunne että NYT juuri tällä hetkellä olen elämän ja kaiken tarkoituksen ytimessä. Varmasti se ei ole kaikille tällaista, mutta minulle on.

Lukekaapas tämä onnellisuustutkija Daniel Gilbertiltä:

The long, event-free innings are incredibly dull to endure, but the game will be remembered as a great experience afterward because of that one punctuating moment of delight. "That's how memory works: One of its funny foibles is that it remembers things that are extraordinary or unusual." This is the "illusion" that can cause parenthood to seem so rewarding when, after an exhausting day of tedium taking care of a child, the child finally beams up at you and says "I love you, Daddy."

sekä hyvä elintaso, talo maksettu ja kesämökkikin on.



Näin hyvää elämää saa elää lasten kasvettua aikuisiksi. Mitään en tunne olevani menettänyt 36 vuoden aikana, jolloin kuusi ihanaa lasta on ollut täällä kotona. Viimeinen "iltis" lähti lukion jälkeen opiskelemaan, eikä hän viimeisinä opintovuosinaan kaitsemista tarvinnut. Olen varmaan "kummajainen" sillä minua harmitti lasten kasvaminen vanhemmiksi ja sitä mukaa pois kotoa.



Olisin halunut nähdä lasten leikkivän vielä pidempään. Lapset eivät ole rajoittaneet sitä elämää jota halusin nuorena. Olen voinut olla valitsemassani erityispedagogiikan ammatissani, enkä eläkkeellä ole vielä, olemme koko perhe matkustelleet ja mökkeilleet, ilman lapsia en olisi halunut lähteä, vaikka isovanhemmat olisivat ottaneet lapset hoitoonsa.



Nyt on onneksi monta lastenlasta silloin tällöin seurana ja hoidossakin, mutta on päiviä jolloin ei ole vastuuta kuin omasta itsestäni, joka on outoa ison perheen äidille.



Osaan nauttia vapaa-ajastani, pelaan mieheni kanssa usein esim. pokeria ja käymme pitkillä matkoilla kaukomaissa...



Aikansa kutakin - nuoruus on hyvää valmiusta perhe-elämään, täytyy kokea ja nauttia vapaudesta, sittenhän jaksaa pysyä aloillaan perhettä varten. Perhe-elämää jaksaa kun tietää sen helpottavan lasten kasvaessa, kellä vähemmän vuosia heidän kanssaan, kellä enemmän lasten syntymistä johtuen. Kaksi lasta lyhyellä aikavälillä synnyttänyt äiti voi saada sen oman aikansa takaisin nopeammin kuin useamman lapsen synnyttänyt, jolla voi olla lasten välissä useampikin vuosi ikäeroa jolloin loppupäässä vastuu lapsesta pitenee.

Ymmärrän kyllä niitä, jotka haluavat elellä elämäänsä ilman lapsia. Niin minäkin tein, ja pidin siitä elämästä. Nyt minulla on kuitenkin kaksi suloista ja erittäin rakasta riiviötä täyttämässä päiväni niin, että tällä hetkellä kaikki se, mistä ennen nautin, on vain kaukaista unelmaa. Tunnustan, että välillä tuntuu ei-niin-kotoisalta, mutta uskon, että poikien kasvaessa saan siitä "entisestä" jotakin myös takaisin itselleni. Monet asiat ovat järjestelykysymyksiä, ei joko-tai.