Mikä ihme saa alkoholistin puolison

Minun yhdeksänvuotinen suhteeni alkoholistin kanssa alkoi, kun olin kovin nuori. Ei silloin tunne toista tai itseäänkään - nyt tuon suhteen jälkeen tiedän, mitä haluan ja mitä en suostu sietämään.



Täällä on pohdittu niitä syitä, miksi siinä rinnalla pysyy eikä lähde pois. Varmasti minullekin suurin syy oli tuo ylpeys yhdistettynä häpeään: enhän minä voi olla niitä naisia, jotka ottavat paskaa niskaan ihan säännöllisesti. Tuota en olisi voinut tunnustaa ääneen, ja tiukkaa se tekee vieläkin. Uudelle puoliskolle on ollut vaikea puhua vanhoista ajoista.



Pääsin irti, kun olimme muuttamassa toiselle paikkakunnalle, ja minun työni vaati minua muuttamaan muutamaa kuukautta etukäteen. Siitä arjestä irtoaminen oli terveellistä! Lopulta kun asuttiin taas saman katon alla, ei mennyt puolta viikkoa, kun sain sanottua, etten enää halua tätä. Ei kai se toiselle reilua ollut, kun muutti perässä kuulemaan etten halua olla yhdessä, mutta eihän minua kohtaan oltu reiluja moneen vuoteen, joten en viitsi potea huonoa omatuntoa.



Ihmeen kauan kesti kuitenkin. En tiedä, milloin olisin havahtunut tilanteeseen ilman tuota muuttoa ja "asumuseroa". Voisinkin suositella hetken irtiottoa, jos miettii, pitäisikö lähteä vai jäädä. Siinä sen varmaan näkee, ja saa myös ehkä rohkeutta , kun huomaa, että yksinkin pärjää mainiosti.



Myöhemmin en ole exää nähnyt. Edelliselle asuinpaikkakunnalle se meni takaisin ja kuulemma lähes rapajuoppona siellä pyörii. Voisin siis kiillottaa sädekehääni ja kehua, että pidin häntä sentään muutaman vuoden pystyssä (siis kulissit sain näyttämään hyvältä ja mies sentään töihin kykeni), mutta eipä juuri huvita. Minuun ei siis tuo marttyyriteoria pure, enkä muitakaan sellasia tunne, vaikka vaikeita suhteita ympärillä on (ollut) muitakin.

Ei omaa kokemusta, mutta sukulaisen. Ei hän oikeasti uskonut etät juominen loppuisi, pieni toivo taisi ollaa loppuun saakka (mies siis joi itsensä hengiltä). Mies ei koskaan ollut väkivaltainen, ei riehunut tms., mutta joi "vaan" ihan liikaa eikä onnistunut lopettamaan vaikka yritti. Loppuun asti olivat yhdessä, eikä rakkaus loppunut koskaan vaikka mies oli alkkis.

Mies alkoi juoda ensimmäisen lapsen raskausaikana siksi etteivät masennuslääkkeet enää toimineet(annos maksimissa), sitä ennen oli käyttänyt alkoholia normaalisti. Mies ei käy koskaan baareissa, ei ole lasten nähden humalassa, käy töissä, juo harvoin väkeviä. Tämä ei ehkä ole se tyypillisin kuva alkoholistista. Mies juo olutta kuitenkin sellaisia määriä, että suurkulutuksen rajat paukkuvat ja juomattomia päiviä on harvoin.



Omaan elämääni nykyään tämä vaikuttaa lähinnä siten, että pääsen harvoin omiin menoihin iltaisin koska mies ei ole selvä vahtiakseen lapsia. En osta miehelle koskaan alkoholia enkä selittele hänen tekemisiään kellekään. Eroakin on tullut mietittyä monta kertaa...

Kuinka kauan tilannetta on kestänyt?

Mies alkoi juoda ensimmäisen lapsen raskausaikana siksi etteivät masennuslääkkeet enää toimineet(annos maksimissa), sitä ennen oli käyttänyt alkoholia normaalisti. Mies ei käy koskaan baareissa, ei ole lasten nähden humalassa, käy töissä, juo harvoin väkeviä. Tämä ei ehkä ole se tyypillisin kuva alkoholistista. Mies juo olutta kuitenkin sellaisia määriä, että suurkulutuksen rajat paukkuvat ja juomattomia päiviä on harvoin. Omaan elämääni nykyään tämä vaikuttaa lähinnä siten, että pääsen harvoin omiin menoihin iltaisin koska mies ei ole selvä vahtiakseen lapsia. En osta miehelle koskaan alkoholia enkä selittele hänen tekemisiään kellekään. Eroakin on tullut mietittyä monta kertaa...

alitajunnassa pyöri, että koskahan se taas repeää? Eli periaatteessa kokoajan sen asian tiimoilla ajatukset pyörivät. Ja tottakai "hyvänä" aikoina alkoholisti on todella mukava, sehän hyvittelee sitä juomisaikaa, jotta saa taas seuraavan juomajakson pedattua

En ole marttyyri enkä myöskään hae mitään huomiota. Monikaan ei edes tiedä, että mieheni on juoppo. MIehellä on kausia, jolloin juo paljon eikä häntä silloin juurikaan kotona näy, juo perheen rahat ja toilailee, mutta sitä seuraa aina puolesta vuodesta vuoteen kestävä jakso, jolloin kaikki on hyvin. Mä jaksan hänen kanssaan, kun odotan aina tuota hyvää kautta. Juopottelukausina olen kurkkua myöten täynnä hänen touhujaan, ja joka ikinen ilta päätän, että huomenna laitan eron vireille. Mä en oikeasti enää tiedä, kumpi on parempi mun itseni ja lasten kannalta, erotako vai jatkaa. Meidän elämemme on oikeasti niin hyvää silloin, kun mies ei juo, ja ihan paskaa silloin, kun juo. Toukokuussa esim. hän oli 19 iltana baarissa, ei siis montakaan selvää päivää. En mä tosiaankaan mitään selityksiä usko, että se loppuu johonkin tiettyyn kertaan tai että juominen joskus loppuisi kokonaan. En myöskään koe olevani millään tavalla läheisriippuvainen.

koska taas ratkeaa..ei taida käydä töissäkään, kun pystyy 19 päivän putkia pitämään?

En ole marttyyri enkä myöskään hae mitään huomiota. Monikaan ei edes tiedä, että mieheni on juoppo. MIehellä on kausia, jolloin juo paljon eikä häntä silloin juurikaan kotona näy, juo perheen rahat ja toilailee, mutta sitä seuraa aina puolesta vuodesta vuoteen kestävä jakso, jolloin kaikki on hyvin. Mä jaksan hänen kanssaan, kun odotan aina tuota hyvää kautta. Juopottelukausina olen kurkkua myöten täynnä hänen touhujaan, ja joka ikinen ilta päätän, että huomenna laitan eron vireille. Mä en oikeasti enää tiedä, kumpi on parempi mun itseni ja lasten kannalta, erotako vai jatkaa. Meidän elämemme on oikeasti niin hyvää silloin, kun mies ei juo, ja ihan paskaa silloin, kun juo. Toukokuussa esim. hän oli 19 iltana baarissa, ei siis montakaan selvää päivää. En mä tosiaankaan mitään selityksiä usko, että se loppuu johonkin tiettyyn kertaan tai että juominen joskus loppuisi kokonaan. En myöskään koe olevani millään tavalla läheisriippuvainen.

hankalaa ymmärtää. Kuitenkin molemmat tarvivat toista.

Isäni on todella jo rapajuoppo ja äitini taas mt-ongelmainen.



Ensinnäkin, isän touhua ei kukaan selväpäinen jaksaisi edes katosa. Sellaista sikailua se on. Äitini kylmäpäisellä asenteella se näkyy jotenkin onnistuvan.



Äitini ei taas varmastikaan pärjäisi esim. raha-asioiden tai sellaisten käytännön asioiden takia itsenäisesti.



Ovat olleet naimisissa jo 35 vuotta ja sietäneet toisiaan.

Ihmettelen usein äitini jaksamista, kun äijä on kuin pikkukakara, paskoo housuunsa ja heräilee mölyämään yötä päivää, sillä erotuksella, että lapsi sentään kasvaa ja kehittyy.

Ihan tervejärkinen ei jaksisikaan.

Mies täys juoppo juonut työpaikkansa vuosia sitten. Herää kysymys miksi vaimo kestää sitä vaikka ei olisi pakko.



No selitys on raha naisen pitäisi myydä omakotitalo jossa ovat asuneet kaksikymmentä vuotta. Peri ison omaisuuden noin vajaa kymmenen vuotta sitten. Eli hänellä on tavallaan itsellään kaksi isoa omakotitaloa toinen peritty toinen avioliiton aikana yhdessä rakennettu. Mies juo vain omia työttömyyspäivärahojaan ei muuta koska niitä ei hänelle anneta.



Eli nyt ovat eläneet varmaan noin viisi vuotta tilassa, että odottaavaan koska äijä viimein juo ittensä hengiltä.



Ei siis halua perimäänsä omaisuutta pistää lihoiksi ja maksaa siitä osaa juopolle paskalle.

Kiitti sulle 11 kirjavinkistä ja tarinastasi.

Olen alkoholistin vaimo,joka ei koe olevansa läheisriippuvainen. Samoin kuin 11 ylpeys hieman jarruttanut lähtöä.Tiedän ja uskon kyllä lähteväni, kunhan aika on oikea. Päivittäistä juomista katsoessani sivusta lähdön hetki on aina vain lähempänä.

Aika lähtöön on heti nyt ja varsinkin lapsien kannalta.

Miehen sisko on naimisissa alkoholistin kanssa. Tämä holisti vaan sattuu olemaan sangen varakas ja niinpä miehen sisko antaa kaiken anteeksi, syynä vain ja yksin se, että saa elää taloudellisesti huoletonta elämää miehensä siivellä.



Kaks aikuista ihmistä --> ei kiinnosta. Mutta kun tuossa kuviossa on 3 pientä lasta, niin jo oksettaa. Sossu on käynyt kahdesti siellä kotona, mutta kun ilmoittavat tulostaan etukäteen niin kyllähän jokainen osaa sen tunnin näytellä onnellista perhettä..

Kun haluaa oikein kovasti uskoa jotakin, sitä antaa itselleen luvan uskoa ja pettyy taas. En usko, että kaikki alkkareiden puolisot olisivat luonnevikaisia, sairaita ihmisiä. Usein kysymys on monin tavoin vaikeasta tilanteesta johon ei ole yksinkertaisia ratkaisuja.

Itse olen huomannut, että vaihtoehtoja on tasan kaksi: puolison riippuvuussairauden hyväksyminen tai eroaminen.

Se, että hyväksyy puolison olevan riippuvainen tarkoittaa seuraavaa: onnellisuuteni ei ole puolison tekemisten varassa, en voi vaikuttaa riippuvuuden etenemiseen, en ole katkera. Vielä voimme olla yhdessä, mutta jos tilanne niin vaatii eroamme tulevaisuudessa.

Oli ok tavatessamme nuorena. Vielä ihan ok mennessämme naimisiin, nuorena sekin :). Esikoisen ollessa vähän isompi alkoi satunnainen käsistä riistäýtynyt juominen. Tosin "vain" noin kerran kuussa. Siinä vaiheessa odotin jo toista lasta.



Erosimme, kun toinen lapsemme oli puolitoista, oltuamme naimisissa reilut neljä vuotta. Elin siis varsinaisesti alkoholistin kanssa parisen vuotta.



Jossain vaiheessa äitini selitti minulle, että "velvollisuutesi äitinä on erota, anna lapsille kunnollinen perhe-elämä". Sitä sitten surin aikani etukäteen, koska rakastin miestäni.



Tosin eron jälkeen en ole pätkääkään katunut. Lapsillani on ja oli oikeus elää näkemättä isän karmivia krapuloita, pari-kolme päivää kestäviä katomisia jne.



Nyt lapset ovat jo isoja, toinen täysi-ikäinen. Isänsä on melko huonossa kunnossa, mutta ei nyt sentään ihan spurgutasolla. Tosin sen näköinen, että jos ei olisi ex-mies, vaihtaisin kadulla toiselle puolelle, jos tulisi pimeämmällä vastaan.



Samaa mieltä olen jonkun tässä ketjussa vastanneen alkoholistin ex-puolison kanssa: itselläni myös ylpeys esti eroa aluksi. Ennen kaikkea siksi, että katsoin menneeni naimisiin myötä ja vastoinkäymisiä kestäen - ja vastoinkäymisen kohdalla jätin miehen. Tiedän, että ihan oikeutetusti, mutta sairashan hän oli (ja on). Ihan ihana ihminen, mukava ja herttainen jne, mutta ei hänen kanssaan voinut juomisen vuoksi elää.

Kuinka kauan tilannetta on kestänyt?

Ei ole koskaan ollut pois töistä alkoholin takia, tilanne on jatkunut vuosia, n. 4 vuotta ainakin. Välillä on parempia kausia, mutta myös minulla on mennyt kauan sen hyväksymiseen etten voi juomiseen vaikuttaa. Nyt on ruvennut tulemaan vaikutuksia terveyteen, ehkä se motivoisi muutokseen, mutta aika pessimisti olen nykyään.

Minä tunnen muitakin alkoholistien vaimoja, parhaiten itseni. Kaikilla on rakkauden lisäksi monia järkisyitä jäädä, ainakin toistaiseksi.



Mies tissuttelee. Hänen mielestään ja suurimman osan muidenkaan mielestä mitään ongelmaa ei edes ole. Mutta jos vuodessa on enemmän tissuttelupäiviä kuin selviä päiviä, niin mielestäni kyse on alkoholismista. Ja mieheni ei siitä parane ennen kuin edes myöntää/tajuaa, että on riippuvainen. Aina löytyy syitä tissutella.

Mutta isäni on alkoholisti. Ollut niin kauan kuin muistan ja edelleen vanhempani ovat naimisissa, olleet yli 30 vuotta. Kai ihmisillä usein on se "spurgu" kuva alkkiksista ja harvoin ajatellaan, että normaalisti työssäkäyvä, suht. hyvin ansaitseva viiden lapsen isä on alkkis. Mutta silloin kun isä ei juo, hän on ihan loistava isä. Ollut aina. Kun taas putki sattuu päälle, sitä ei tule soiteltua eikä käytyä kotona kun ei vaan jaksa niitä juttuja.

Mutta äiti on itsenäinen ihminen, ei mikään läheisriippuvainen, ei "hoida" isää, ei tuo tälle alkoholia eikä tasan soittele perään jos ei näy ja kuulu.

Mulla oli ihan hyvä lapsuus. Isä ei ole väkivaltainen, joskus vaan leikkiessä piilosta saatto sammua piiloonsa :)

Minä tunnen muitakin alkoholistien vaimoja, parhaiten itseni. Kaikilla on rakkauden lisäksi monia järkisyitä jäädä, ainakin toistaiseksi.

Mies tissuttelee. Hänen mielestään ja suurimman osan muidenkaan mielestä mitään ongelmaa ei edes ole. Mutta jos vuodessa on enemmän tissuttelupäiviä kuin selviä päiviä, niin mielestäni kyse on alkoholismista. Ja mieheni ei siitä parane ennen kuin edes myöntää/tajuaa, että on riippuvainen. Aina löytyy syitä tissutella.

erota. Kestin miehen henkistä väkivaltaa vuosikaudet, kunnes lapset alkoivat puhua, josko voisimme muuttaa pois. Heräsin vihdoin ja siitä päivästä ei mennyt kuin neljä kuukautta ja me asuimme omillamme.

Meillä on yhteistä elämää takana 15v ja sinä aikana olemme saaneet 8ihanaa lasta, joista yhdestä tuli enkelilapseksemme vuoden iässä.



Jo seurustelumme alussa alkoholi oli miehelle melkein henki ja elämä. Jonkin aikaa katsoin sitä ja sitten sanoin, että joko alkoholi jää tai meidän tarinamme loppuu lyhyeen. Puolvuotta meni miehellä miettiessä onko hän alkoholisti vai ei, suhteemme oli tavallaan katkolla tuolloin. Sitten mieheni myönsi, että juo liikaa ja hakeutui hoitoon. Tuon jälkeen meni 9v ennen kun hän ratkesi uudelleen juomaan, olimme juuri menettäneet tyttäremme. Mieheni joi muutaman kuukauden, kunnes pyysi anteeksi ja pyysi myös vielä mahdollisuutta jatkaa kanssamme. Vaadin, että hän hakeutuu hoitoon ja alkoholi jää lopullisesti pois niin meidän yhteiselämämme jatkuu. Näin tapahtui ja sen jälkeen hän on ollut selvä, vaikka muitakin ikäviä asioita on tuon jälkeen tapahtunut niin mieheni ei enää ole alkanut juoda suruunsa. Aivan ihana mies ja tosi hyvä isä lapsillemme, alkoholi ei vaan sovi hänelle.

kokemusta riippuvaisesta

Kun haluaa oikein kovasti uskoa jotakin, sitä antaa itselleen luvan uskoa ja pettyy taas. En usko, että kaikki alkkareiden puolisot olisivat luonnevikaisia, sairaita ihmisiä. Usein kysymys on monin tavoin vaikeasta tilanteesta johon ei ole yksinkertaisia ratkaisuja.
Itse olen huomannut, että vaihtoehtoja on tasan kaksi: puolison riippuvuussairauden hyväksyminen tai eroaminen.
Se, että hyväksyy puolison olevan riippuvainen tarkoittaa seuraavaa: onnellisuuteni ei ole puolison tekemisten varassa, en voi vaikuttaa riippuvuuden etenemiseen, en ole katkera. Vielä voimme olla yhdessä, mutta jos tilanne niin vaatii eroamme tulevaisuudessa.
// kiitos tästä tekstistä. minulla on alkoholisti mies joka käy hoidoissa, en usko että juominen koskaan jää mutta yrittää. en ole läheisriippuvainen ja minulla on hyvä työ ja en ole rikkinäisestä perheestä ja yritän olla mahdollistamatta juomista, en esim osta alkoholia kotiin, en soita perään jos katoaa jne enkä koe että mieheni on minulle mokiensa takia jotakin velkaa ja minä en myös hänelle. olemme yhdessä koska ainakin minä rakastan häntä hänen ongelmiensa kera. on se vaan kumma kyllä jokaisella on oikeus päättää kenen kanssa on ja mitä sietää. muistakaa täydellistä suhdetta ei ole olemassa. ainut mihin en ole suostunut on että hankkisimme lapsia, mutta tämäkin vaikea kysymys kun moni alkoholisti voi olla useita vuosia ok ja tulee murheita ja alkoholismi alkaa tästä. kun te itse sairastutte ms tautiin, dementiaan , alzhaimeriin, syöpään, masennukseen tms niin onko rinnallasi vahva rakastava kumppani ? itse olen sellainen ja mieheni on minut ansainnut olkoonkin alkoholisti ja minä hänet .hän saa minut iloiseksi/rakastuneeksi, surulliseksi ja vihaiseksi. tiedostan että tila voi paheta ja jopa minun täytyy paeta (jos välkivaltaiseksi alkaisi) mutta en jätä häntä muiden mieliksi , en myöskään paikkaile hänen puolesta mokia enkä salaile mitä on tapahtunut. jaksanko ? toistaiseksi kiitos rakkaat ystävät ja sukulaiset ja ammattiauttajat.