"Mä en tykkää susta äiti" :(

Tietenkään se arkiaikuinen ja rajojen pitäjä ei ole yhtään niin kiva.

oikeudenmukainen se rajojen pitäjä on. Rajat on oltava mutta niillä ei ole tarkoitus tukahduttaa lapsen omaa tahtoa kokonaan vain aikuisen mukavuudenhalun vuoksi.

Eli mun otsikon kysymystä ei vanhemman todellakaan pidä miettiä! Jos tiedät olevasi OK äiti, niin olet yhtä hyvä vanhempi lapsillesi kuin isäkin. Mutta ymmärrän, että tuollainen palaute lapselta saa surulliseksi, eihän sitä ole kiva kuulla, vaikka kuinka on aikuinen. Ja älä ollenkaan ala pohtia tollasia kysymyksiä (masennus, omat suhteet vanhempiin ym.). Se vain syyllistäisi sua AIVAN TURHAAN, koska kysymyksessä ovat tosiaankin lapset, joiden mielen ym. kehitys on vasta alussa, ja heidän kommenttinsa eivät tarkoita sitä, miltä kuullostaa. Meillä on myös isä ykkönen, joten tiedän tilanteen (poika 4 v.).

ollenkaan. Välillä äiti on ihan tyhmä ja isä on ykkönen. Joskus mummo on kivempi mutta en ole yhtään mustasukkainen. Olen vain salaa helpottunut, että heh saanpas vähän omaa rauhaa :)

"pusitaan ja halitaan niin paljon kuin lapset suostuvat" tai jotenkin noin. Jos lapset eivät koe aikuisten tapaa näyttää tunteitaan mieluisaksi, kannattaisi pohtia, mikä olisi lapsille paras tapa saada hellyyttä osakseen.



Parasta hellyyttä voi olla aito läsnäolo. Meidän lapset puskevat aikuiset pois joskus halatessa. Silloin pitää aikuisen myös osata väistyä, hellyys ei saa olla ahdistava kokemus lapsille. Tämä oli vain tällainen sivuhuomautus. Lapset vaistoavat aikuisten "yliyrittämisen".

Näitä piirteitä meidän isällä. Itse olen huono leikkimään. Naapurin 5v. tyttökin hyppää mieheni niskaan ja syliin yllättäen.

Mutta ne on aina liittyneet tiettyihin tilanteisiin, esim. olen kieltänyt jotain tai vaikka käskenyt siivoamaan. Ei noista kannnata hernettä vetää nenuun.



Vanhempi lapsistani on teini-iässä, arvaa vaan mitä kaikkea se suustaan suoltaa?

..että lapset "koettelee" sitä rakkainta (=äiti) kaikella inhottavalla sanomisella.. Äiti on se turva ja tuki, jota vastaan taistellaan ja josta irtaudutaan.





Neuvoisin olemaan vain oma itsesi..

mieleen on se, oletko koskaan KIIREETTÖMÄSTI lastesi kanssa. Otatko lapset mukaan tekemisiisi?



Esimerkiksi vaikkapa imurointi, ovatko lapset mukana siivoamisessa, vai onko se jotakin, mitä teet tehokkaasti ja nopeasti yksin?



Onko sinulla jatkuvasti tärkeää tehtävää?



Lapset (minä myös) eivät pidä parhaina muistoinaan aktiviteetteja ja tukka putkella menemistä, vaan rauhallisia, kiireettömiä hetkiä.

Ihan tyypillistä, kausia tulee ja menee ja etköhän sinäkin saa osasi kehuista taas joskus toiste. En tiedä onko tuo jossakin kehitysvaiheessa tyypillistä, hakeeko lapsi sitä, että äiti kuitenkin tykkää kaikesta huolimatta tai mitä, mutta luulisin, että paras on, jos ei juurikaan reagoi noihin kommentteihin.



Meillä esikoisella oli keskimmäisen syntymän aikoihin piiitkä kausi, jolloin äiti ei kelvannut mihinkään, ainakaan, jos isä oli lähettyvillä. Nyt esikoinen on 6-vuotias, ja tykkää äidistä yli kaiken. Keskimmäinen on 4 v, ja hän on jo viime syksystä saakka ilmoittanut melkein päivittäin, että ei tykkää isistä - kummasti kuitenkin pyytää lukemaan kirjaa, ym, ym.



Tiedän kyllä, että tuntuu pahalta, kun lapsi sanoo, että ei tykkää. Mulla esikoisen "hylkiminen" sattui vielä synnytyksen jälkeisiin hormonimyrskyihin, joten otin homman ihan liian tosissani. Mietin ja mietin, mistä johtuu ja yritin olla yhtä kiva, hauska, rento ja mielikuvituksekas kuin isäkin. Ei onnistunut.



Tajusin sitten, että ei lapsi odota minun olevan niin kuin isä, vaan ihan oma itseni, voimme löytää muita kivoja yhteisiä asioita. Minun vahvuuteni äitinä tuntuvat tulevan paremmin esiin lapsen kasvaessa - tykkään jutella kaikenlaisia syntyjä syviä tai arkisia asioita lasten kanssa, ja he nauttivat kahdenkeskisistä juttutuokioista ihan yhtä paljon kuin riehuntaleikeistä isänsä kanssa, eri tavalla vain.



Loppuun vielä "kauhukertomus". Minun oma isäsuhteeni päättyi tuollaiseen "isä on tyhmä" -kauteen, kun olin 7-vuotias. Muistan hyvin, kun isän vitsit lakkasivat silloin naurattamasta, ja lapsille tyypilliseen tapaan hoin isälle, että hän on tyhmä ja en tykkää hänestä. Siihen saakka isä oli ollut minulle maailman tärkein ihminen, mutta hänpä ei osannut hoitaa tuota käytöstäni muulla tavalla kuin vaikenemalla ja katkaisemalla kontaktin minuun. Nyt olen yli 30-vuotias, eikä isä edelleenkään puhu minulle.

Mulla on itelläni 3 lasta ja noita kausia tulee silloin tällöin. Koitahan tehdä kahden kesken jotain kivaa 5-vuotiaasi kanssa. Jotain sellaista mistä voitte puhua ja muistella jälkeenpäinkin. Meillä ainakin henk.koht. ajan löytäminen kunkin lapsen kanssa kahdenkesken on ollut avain moneen pattitilanteeseen. Nytkin 3-vuotiaamme nokittelu on loppunut ja tilalle on tullut ihana, syliinkäpertyvä kullanmuru, joka aamuisin herättää tulemalla kainaloon ja sanomalla "äiti mä tykkään susta ihan hirveesti"

Sä olet äiti ja äiti saa aina kaikki kurat niskaan. Ei elämä mitään pieni talo preerialla-todellisuutta ole.



Meillä kun isä tulee niin lapset on onnesta soikeena. Aina tuo jotain herkkuja ja leluja niin johan muksut tykkää. Äiti on ihan tyhmä kun pistää siivoamaan huoneen, kieltää tappelemisen ja pitää kuria. Mun mielestä on hyvä että on joku turvallinen jolle tuulettaa negatiivisia tunteita. Kyllä meillä halataan sponttaanisti lapsienkin taholta mutta sitten tulee "sä oot tyhmä" kun ei saa viidettä keksiä.

Jotenkin tuli tosi paha mieli tätä ketjua lukiessa. :( Tiedän että ihmiset voivat pahoittaa mielensä vaikka omien vanhempien välinpitämättömyyden vuoksi, mutta että omien alle kouluikäisten lastenkin sanomisia jäädään pohtimaan näin. :(



Ap, minullekin tuli mieleen että onko teillä miehesi kanssa hyvät ja rakastavat välit? Vai onko ainoa yhteys tämmöinen outo keskinäinen kilpailu lasten suosiosta? Saatko mieheltäsi hyvää palautetta? Arvostatko itse itseäsi?



Muistathan, että ala tykkäämään itsestäsi ensin. :)



Suhtaudu lapsiisi ihan samalla lailla kuin muihinkin ihmisiin - eli niin, että tunnet itsesi, tiedät mistä asioista pidät ja mitkä et, ja mitkä ovat sinun velvollisuutesi ja oikeutesi. Lapsillesi et voi alkaa mököttämään, vaan kodin ja perheen asiat pitää hoitaa. Kotonasi saat olla iloinen. Myöskään kenenkään haukkumisia ei tarvitse kuunnella, vaan jos tykkäämättömyydellä lällättely yltyy, pistä peli poikki ja sano että nätisti pitää olla ja puhua muille.



Luulenpa minäkin että tuo on ensin ollut joku kausi, mutta ehkä lapsesi ovat huomanneet, että reagoit tuollaisiin sanomisiin ja testaavat nyt valtaansa sinuun yrittämällä pompottaa sinua tykkäämättömyyden huutelullaan. Lapsikin voi nauttia vallan otteestaan, mutta turvattomuutta se tuo, jos lapsi huomaa voivansa pitää äitiä pihdeissään tällaisella asialla.



Olet lastesi ainoa äiti ja heille maailman tärkein ihminen, ja tietysti myös isänsä on heille yhtä tärkeä. :)

Sä olet äiti ja äiti saa aina kaikki kurat niskaan. Ei elämä mitään pieni talo preerialla-todellisuutta ole.

Meillä kun isä tulee niin lapset on onnesta soikeena. Aina tuo jotain herkkuja ja leluja niin johan muksut tykkää. Äiti on ihan tyhmä kun pistää siivoamaan huoneen, kieltää tappelemisen ja pitää kuria. Mun mielestä on hyvä että on joku turvallinen jolle tuulettaa negatiivisia tunteita. Kyllä meillä halataan sponttaanisti lapsienkin taholta mutta sitten tulee "sä oot tyhmä" kun ei saa viidettä keksiä.

Kiitos paljon kaikist tosi asiallisista viesteistä.

On totta, että olen tavallaan mustasukkainen miehelle.

JOku kysyi, mitä ylistystä kaipaan? Ehkä sitä, että lapset joskus sanoisi, niin kuin joku tuossa kirjoitti, että "äiti sä oot ihana" tms.

Luulen, että parasta hoitoa olisi tuo kahdenkeskisen ajan viettäminen lasten kanssa. Täytyy yrittää löytää aikaa sille.

Ja pitäisi olla enemmän aikuinen.

Eli olla pahoittamatta mieltään lasten sanomisista.

Minulla oli myös tosi vaikea vaihe kun kakkonen syntyi. Esikoinen hylki mua täysin. Vauva oli tosi vaativa, mies aina töissä ja sit esikoinen joka todella torjui minut.

Siinä tuntui pahalta se, että olin vain vain antava puoli, rakkautta ei tullut mistään suunnasta.

Huomaan, että yliyritän joskus. Kaipaan neuvoja siihen, milloin pitää "yrittää" läheisyyttä, jotta itsestäni ei tulisi yhtä etäinen kuin omista vanhemmistani, ja miten paljon voi olla vaan oma itsensä.

Eli tavallaan se, että osaisi muuttaa kotoa oppimani mallin sellaiseksi että se olisi minulle luontevaa.

Joku huomautti hyvin siitä, että yritän halata niin paljon kuin lapset sallivat.

Teettekä muut sitä "väkisin"? Eli mitä tehdä kun lapset kiemurtelevat pois?

Ehkä pitäisi tyytyä siihen, että ollaan lähekkäin kun luetaan ja mennään nukkumaan ja sitten pyrkiä tekemään kahdenkeskisiä juttuja. Ja lopettamaan kaikki halailut, jos lapsi ei halua...mutta miten sitä sitten ikinä tulee sitä halailua...

Edelleen kuulen TOSI mielelläni kommenttejanne.

ja jäikin sitten erossa isälleen. Nykyään on kyllä äitinsä kanssa hyvissä väleissä (15v) mutta kyllä se isä on se vanhempi, keneen enemmän turvaa.



Meillä keskimmäinen on myös isän perään ja nuorin taas roikkuu minussa. Ovat siis 7v ja 6v. Nuorin kyllä eilen sanoi minulle, että olet huono äiti (kun kotona ei ollut maksalaatikkoa...) enkä ottanut asiaa itseeni. Kausittain se lempparivanhempi vaihtuu ja meillä minä olen tiukempi ja isä enemmän sellainen hassuttelija.



Väkisin ei kannata pyrkiä halailemaan, kyläl se lapsi itse tulee syliin kun siltä tuntuu. Ja kahdenkeskinen aika on kaikinpuolin hyvä idea.

Ihmekös tuo kun komennan keräämään lelut, syömään nätisti, pesemään kädet ja kehtaan vielä muistutella pissalla käynnistä:D sitten tulee isi töistä, riehuu lasten kanssa lattialla, kantaa repparissa ja vie mukulat rantaan jätskille..:P

Äiti on aina se ilkeä ja paha joka kieltää kaiken (?) kivan, ja isi on sitten se hassu leikittäjä. Ei sen noin pitäisi mennä, mutta minkäs teet kun isä antaisi elää kuin pellossa ja syödä nakkeja ja limsaa aamusta iltaan.

Lapsi sanoo monesti että mä en tykkää susta tai mä en ole sun kaveri. Vastaan siihen aina että minä kyllä tykkään sinusta jne ja kertaa taas että me kaikki tykätään toisistamme jne mutta joskus vaan kenkuttaa tms.

Ja kun tosi hätä tulee niin äidin syliinhän se juoksee :) Ei tästä ainakaan meidän perheessä ole tullut mitään isän ja äidin valtataistelua kummasta tykätään enemmän, yritetään tajuta että lapsi on vielä aika pieni eikä osaa valita sanojaan.

oman lapsesi juttuja älä kysele ja ohjaa juttua aiheeseen, josta SINÄ haluat jutella. Siis välillä, joskus pitää tietysti kyselläkin.



Läheisyyttää lisää se, että jaksat kuunnella ja kommentoida kun lapsi haluaa kertoa jotakin supertylsän pelin kulun alusta loppuun. Se on lapselle tärkeää, vaikka itseä ei voisi vähemmän kiinnosta joku tietokonepeli. Toinen keino on että vapaasti kertoo lapsille, mistä äiti tykkää ja nauttii ja muistaa itsekin pitää hauskaa välillä, ettei elämä äidin kanssa ole pelkkää tylsää syömistä ja siivoamista. Vaan äitikin ihminen, joka on mielenkiintoinen ja mukava.

Lapset vaistoavat äkkiä sen, että joku esittää muuta kuin oikeasti on. Joten, jos läheisyys ei ole itsellelsi luontevaa, ei sitä kannata väkisin yrittää liikaa!



Muuten en valitettavasit osaa auttaa. Itselläni ei aivan samanlaista tilannetta ole koskaan ollut, mutta selvästi meidän tytöillä (nyt 5 ja 3v) on välillä "isä"-kausia ja välillä "äiti"-kausia. Ne tulevat ja menevät eikä niistä kannata välittää.



Mutta ovathan lapsetkin erilaisia. Toiset ovat esim. luonnostaan empaattisia ja huomaavat välittömästi, jos toisella on paha mieli. Samoin toiset lapset ovat fyysisempiä kuin toiset. Meidän 5v tyttö on esim. harvinaisen avoin ja fyysinen (myös tarhan tätien mielestä), ja hänelle pusuttelu ja halailu ja tunteiden sanominen ääneen on tärkeää ja luontevaa. Hän on juuri sellainen "äiti mä rakastan sua" -lapsi, jollaisesta ap puhuu. Tunnustan, että onhan se itselle hieno tunne, kun lapsi illalla viimeksi kiipeää syliin ja sanoo, että äiti sä olet maailman paras äiti. Kaikki lapset eivät vain ole sellaisia (eivät meilläkään), yksilöllisyys on muistettava!

Tuo edellinen kirjoittikin hienosti erilaisista lapsista. Yksi juttu vielä, että kyllähän lapsetkin ovat persoonia ja ymmärtävät paljon enemmän aikuisten luonteista kuin päältä näyttää. Jokainen meistä osaa nyt aikuisena sanoa, mitkä omien vanhempien perusluonteenpiirteet ovat, miksi niistä pitää ja miksi eivät. Kyllä minäkin muistan jo lapseensa "pitäneeni" isästä enemmän kuin äidistä, koska isän kanssa ollaan monessa asiassa samanlaisia, ja isä myös oli paremmalla itsetunnolla varustettu, osaava ihminen kuin välillä ylikireä ja nipottava äiti. Silti äiti on rakas äitini ja näin aikuisena pidänkin varmasti enemmän yhteyttä äidin kanssa kuin isän. Molemmat tärkeitä. Mutta jo lapsena luonne-erot äidin kanssa välillä kiristivät arkea.



Lapsi aistii myös sen, jos äiti hakee epätoivoisesti rakkautta lapsistaan, kun ei ole muualta saanut. Ei kukaan välitä ihmisestä, joka anellen ja madellen hakee muiden hyväksyntää. Ei edes lapsi.



Olet varmasti mukava ja kiva ihminen ap, mutta muista arvostaa itseäsi, silloin muutkin arvostavat sinua. Eikä lasten tarvitse muistella aikuisena läheisriippuvaista ja tukahduttavaa äitiä (en kyllä usko että sellainen olisitkaan).

Loppuun vielä "kauhukertomus". Minun oma isäsuhteeni päättyi tuollaiseen "isä on tyhmä" -kauteen, kun olin 7-vuotias. Muistan hyvin, kun isän vitsit lakkasivat silloin naurattamasta, ja lapsille tyypilliseen tapaan hoin isälle, että hän on tyhmä ja en tykkää hänestä. Siihen saakka isä oli ollut minulle maailman tärkein ihminen, mutta hänpä ei osannut hoitaa tuota käytöstäni muulla tavalla kuin vaikenemalla ja katkaisemalla kontaktin minuun. Nyt olen yli 30-vuotias, eikä isä edelleenkään puhu minulle.

Tämä on jotenkin riipaisevan surullinen tarina. :/ Minulla ei ihan samanlaista ole, mutta muistan että minulle läheinen mummi ei ymmärtänyt murrosikään liittyvää vetäytymistäni ollenkaan. Ihaileva pikkutyttö vaihtui hiljaiseksi, omiin ajatuksiinsa vetäytyväksi teiniksi. Mummi otti nokkiinsa ja heittäytyi välillä marttyyriksi, kun "Maija ei enää välitä."

Jos tyttöjä niin asiahan on harvinaisen selvä. Nuorempi lapsikin on pikkuhiljaa siirtymässä psykoseksuaaliseen vaiheeseen (n. 2,5v - 6v iässä). Tässä sinulle hieman tietoa:



"Vajaa kolmivuotias saattaa kuvitella menevänsä aikuisena naimisiin eri sukupuolta olevan vanhempansa kanssa. Sukupuolierojen tajuaminen tuo mukanaan myös kolmiosuhteen vaikeuden. Lapsi aavistelee, että vanhemmilla on jotain yhteistä, johon hän ei pääse osalliseksi, ja ulkopuolelle jääminen herättää hänessä raivoa, mustasukkaisuutta ja kateutta. Lapsi yrittää tunkeutua vanhempien väliin ja voittaa eri sukupuolta olevan vanhemman itselleen.



Vanhemmat voivat joutua kovalle koetukselle kolmivuotiaan kanssa, joka pyrkii päämääräänsä. Lapsen terveen kehityksen kannalta on kuitenkin suotuisaa, etteivät vanhemmat anna liikaa periksi lapsen vaatimuksille, vaikka rajan pitäminen johtaa kiukutteluun ja oikutteluun. Tämä vaihe on paitsi sukupuoli-identiteetin myös seksuaali-identiteetin perusta, siis sen millaisen peruskäsityksen lapsi saa itsestään seksuaalisena olentona. Jos lapsen kilpailuun toisesta vanhemmasta suhtaudutaan liian ankarasti tai hänelle annetaan liikaa periksi, seksuaali-identiteetin myöhempi kehittyminen saattaa vaarantua. Lapset, joiden vanhemmat näyttävät avoimesti kiintymystään ja osoittavat hellyyttä niin toisilleen kuin lapsilleen, pystyvät helpommin hyväksymään nämä puolet itsessään. (Himberg ym.2000, s.75).



Omia pienuuden ja mitättömyyden kokemuksia helpotetaan, kun omista vanhemmista tehdään ylivertaisia. Kun taaperoikäinen on ensin luonut kahdenkeskisen suhteen äitiin ja sitten isään, niin hän voi ymmärtää, että isällä ja äidillä voi olla kahdenkeskinen suhde keskenään. Tällöin lapsi joutuu kehitysvaiheeseen, joka antaa hänelle mahdollisuuden rakentaa psykoseksuaalisen identiteetin alkuluomus. Kyseistä vaihetta kutsutaan traditionaalisesti ns. oidipaalivaiheeksi. Oman vanhemman “kosiminen” on lapsen tunne-elämän kannalta vakava asia; lapsen vilpitöntä rakkaudentunnustusta ei pidä tehdä naurunalaiseksi. Yhtä tärkeää on, että lapsi todella jää vanhempiensa rakkaussuhteen ulkopuolelle. Vain silloin hän voi kasvun ja kehityksen kautta tavoitella sitä, mitä olisi niin kovasti halunnut, mutta jonka hän voi saada vasta aikuisruumiissa ja aikuisiässä.



Oidipaali-iän eräs keskeinen kehitystehtävä on omantunnon rakentuminen. Ilman kehittynyttä omatuntoa on mahdotonta kokea sellaisia inhimillisesti arvokkaita tunteita kuten ilo, toivo ja kiitollisuus. Oidipaali-iän jälkeen seuraa lapsuudessa kehitysvaihe, jota psykoanalyyttisessä käsitejärjestelmässä kutsutaan nimellä latenssi-ikä. Eskari-ikäiset ovat latenssi-iän alkutaipaleella. (Sinkkonen. 2003, 82-83, 85).



Noin viiden vuoden iässä pikkupoika huomaa, ettei hän pysty voittamaan häntä paljon vahvempaa isää eikä saamaan äitiä itselleen. Hän joutuu hylkäämään fantasiansa mahdottomana. Poika luopuu äidistä rakkauskohteena ja samastuu isään. 5-7 –vuotiaiden esikuvat ja ihanteet ovat usein rohkeita sankareita. Pojat ihailevat usein toiminnan miehiä, palomiehiä, urheilijoita. Kun poika samastuu isäänsä, hän aluksi ihannoi tätä ja pitää sankarina. Viimeistään nuoruuden taitteessa poika osaa kuitenkin arvioida isäänsä realistisemmin ja näkee hänen puutteensa. Niinpä poika voi antaa itselleenkin anteeksi sen, ettei ole täydellinen.



Myös tyttö huomaa, ettei hän voi voittaa isää äidiltä ja hänkin luopuu kilpailusta, mikä saattaa käytännössä näkyä isän väheksymisenä ja mustamaalauksena. Tätä sinänsä kielteistä käyttäytymistä pidetään kuitenkin tytön kehityksen kannalta suotuisana ilmiönä. Jos tyttö on liikaa sidoksissa isäänsä, kukaan mies ei voi korvata isää hänen elämässään. Noin 5-7 –vuotiaana tyttö alkaa kognitiivisen kehityksensä vuoksi nähdä äitinsä uudesta näkökulmasta – äiti ei ole enää hoivaava ja kaikkivoipa, vaan aikuinen nainen, jolla on omat tarpeensa ja päämääränsä. Tämä oivallus avaa mahdollisuuden samastumiseen ja naiseksi kasvamiseen."