ihonalainen joka ei unohdu?

on hyvä sängys, sen tiedän et se ei muuttuis jos saisin omaks. viel rehti, ei kusettaja. hyväksyy mut omana ittenäni. täyttää mun jokaisen toiveen.

Kiva, että joku sanoi, ettei ole noloa :))



Itseänikin vaivaa tuo yksi edelleen niin kovasti, että näin viimeyönä unta hänestä. Ja aina, jos joku asia muistuttaa hänestä, tunnen oikeasti syvää surua siitä, että tyyppi on täysin kadonnut elämästäni.



Luulen, että ainakin omalla kohdallani tämä "saavuttamattomus" saa asian muuttumaan pakkomielteenomaiseksi ja muka elämää suuremmaksi. Ettei vain pysty unohtamaan ja päästämään irti. Ei saa asiaa koskaan ns. loppuunkäsitellyksi!



Välillä, huonoina päivinä, kun tyyppi on syystä tai toisesta kaivellut mieltäni, saa itsensä parhaiten ylös montusta muistuttamalla itseään reaaliteeteistä: saavuttamattoman perään haihattelemalla tuskin saavuttaa muuta, kuin pilaa oman nykyisen elämänsä ja suhteensa. Olisi kauheaa tuhota oma suhde jonkun olemattoman ihastuksen vuoksi.

..

mitä vouhotusta

Samaa mieltä. Kun lukee näitä juttuja, huomaa, että todella monella on sama tilanne. Ties kuinka moni teistä pitää ristiin toistenne miehiä sinä oikeana. Miksi se ruoho onkaan niin paljon vihreämpää.

13 vuotta oltiin pitämättä minkäänlaista yhteyttä.

mutta olette kaikki yhtä lapsellisia akkoja.

Naisten keksimä tuo koko termi, miehille olette olleet vain panoja muiden joukossa. Ja te idiootit jaksatte haikailla.. Ei hyvää päivää.

Kannattaisko keskittyä ihan siihen OMAAN mieheen joskus, ja haaveilla hänestä? Erojen määrä varmaan vähenisi...

mutta olette kaikki yhtä lapsellisia akkoja.

Naisten keksimä tuo koko termi, miehille olette olleet vain panoja muiden joukossa. Ja te idiootit jaksatte haikailla.. Ei hyvää päivää.

Kannattaisko keskittyä ihan siihen OMAAN mieheen joskus, ja haaveilla hänestä? Erojen määrä varmaan vähenisi...

Parempi sekin kuin olla koomassa.

oli jo kerran mun... Aikaa on jo 15 vuotta, mutta vieläkin se kaihertaa. Joskus.



Kerran eläissäni kohtasin jonkun, jota voisin sanoa sielunkumppaniksi. Ei tarvittu rautalankaa, ei tarvinnut ikinä selitellä. Näki mun lävitseni, luki kuin avointa kirjaa ja osasi sanoa oikeat sanat. Seksi oli mahtavaa, vaikkei mikään muu olis sujunutkaan. Kaikinpuolin maata järisyttävää aikaa...



Mutta...



Alkuun se pelasi kaikki rahansa. Mitä ei pelannut, ne se joi. Jos ei omat piisannut, otti velkaa. Pelasi autonsa, kaiken. Kerran jopa hölmöyksissäni menin ja maksoin hänen velkojaan, kun uhkasivat mennä ulosottoon... Mulla oli pieni pesämuna olemassa kun kotoa pois muutin. Olin 19v ja kovin nuori vielä... Viimeinen niitti arkussa oli se, että tyyppi lopetti pelaamisen, lopetti juomisen - alkoi käyttää huumeita.



Hitto, sydän itkee verta vieläkin. Mutta en mä paljon muuta voinut, jätin ja lähdin pois. Hän oli menossa kovaa vauhtia pohjalle, enkä aikonut mennä mukana. Ero oli rankka. Molemmille. Mutta en nähnyt vaihtoehtoja. Rakastin ihan hemmetisti, mutta joku itsesuojeluvaisto mulla sentään oli tallella.



Kyllä, olen onnellisesti naimisissa ja kolmen lapsen äiti nykyään. On omakotitalo, koira ja tila-auto :P Joskus mä silti todella kaipaan sitä mutkatonta yhdessäoloa, sitä täydellistä yhteyttä ja sielujen sympatiaa. Mutta se olikin liian hyvää ollakseen totta...

Yleensä ne syntyy ihmisistä, joiden kanssa ei ole vielä oikeasti tutustunut - ja arki on kaukainen käsite. kaveri saattaa tuntua mukavalta ja mielenkiitoiselta - jännää.

Nimenomaan. Ja juuri se pointti, että juttu ei ole koskaan oikein alkanutkaan, saa asian vaivaamaan mieltä, ja ennenkaikkea aikaan kuvitelmia, että se toinen olisi joku unelmien täyttymys.

Aika auttaa. Ja järki. Ja mulla ainakin auttaa se, etten vain saa häneen yhteyttä millään. Sama nimi on kymmenillä, tyyppi on "kadonnut", en tiedä missä on nykyään jne. Aivan turhaa haikailla perään. Ja varmasti elämäntapamme ja luonteemme eivät pidemmän päälle toimisi yhdessä. Parasta siis lopettaa haikailu. Olisi noloa, sanotaanko yli 5 vuoden jälkeen, miettiä jatkuvasti jotain tyyppiä, jota ei oikeasti edes tunne, ja kuvitella hänestä jotain haihattelukuvitelmia.

Kumpikaan ei pettänyt mutta välimatkan vuoksi ajauduimme erilleen :(

luulin olevani ainoa "hullu" joka haaveilee saavuttamattomasta...



mun "ihonalainen" on lapsuudesta tuttu... yhteydessä ollaan, perhesuhteiden vuoksi, tavataan kerran vuodessa... uskomatonta miten voi tuntua samalta vieläkin kuin teinityttönä joka ikinen kerta kun näen hänet... nuorina oltiin toisiimme ihastuneita mut välimatka oli ongelma, hän asuu ulkomailla... vuosia yritin perustella itselleni juuri näitä samoja täällä mainittuja asioita, että on helppo haaveilla ihmisestä jonka kanssa ei oikeasti ole ollut, jonka kanssa ei ole jakanut arkea etc. mutta voi jeesus sitä jännitettä, joskus täytyi ihan kääntyä pois kun tuntui että hengästyin pelkästään siitä että katsoin häntä silmiin. kun hän kosketti minua vaikka vain vahingossa, se tuntui kuin sähköiskulta... kaikki kuin suoraan jostain naurettavasta kioskiromaanista, tiedän! kun hän lähti pois, minuun oikeasti koski, tuntui kuin aurinko olisi sammunut... näin on vieläkin.



minun ratkaisuni oli 10 v sitten kertoa hänelle tunteistani. olin jo avoliitossa nykyisen mieheni kanssa ja yritin epätoivoisesti pyristellä siitä eroon ja aloin pelätä että mitään ei koskaan tapahdu tämän miehen kanssa jonka tiesin olevan se ainoa oikea. joten urheasti kirjoitin hänelle ja kerroin. hän kirjoitti takaisin ja kiitti rehellisyydestä yms. ja kertoi olleensa myös tosi ihastunut minuun mutta ei sen enempää. nyt olemme molemmat tahoillamme naimisissa, molemmilla on lapsia. hän on mahtava mies ja isä, tiedän ettei hän koskaan pettäisi vaimoaan. minäkään en voisi jättää omia lapsiani... silti haaveilen ja näen unia, varsinkin näin kesäisin kun tapaan hänet. haaveissani me molemmat eroamme ja elämme edes osan elämästämme vihdoin yhdessä. oikeasti olisin onnellinen vain yhdestä yöstäkin tai siitä että hän vastaisi tunteisiini. hänen tunteensa minua kohtaan ovat todennäköisesti laimentuneet joten todellisuudessa mitään ei tule koskaan tapahtumaan. en silti edes halua lopettaa haaveilua, koska se on niin ihanaa. todellinen elämäni on rankkaa, olen yksin vastuussa kolmesta lapsesta koska miehelläni on mielenterveydellisiä ongelmia. haluan vaalia tätä ihmeellistä ensirakkauttani joka ei koskaan sammunut, koska se on niin kaunis ja ihana asia kuitenkin ja todella rakastan sitä miestä. omaa miestäni en aina jaksa rakastaa.

niin ja ei minun mielestä ole yhtään noloa. rakkaus on ihana tunne. tietysti siinä mielessä vähän eri asia että kuitenkin tunnen tämän miehen, olen tuntenut lapsesta asti, ja edelleen ollaan yhteydessä. ei vaan olla oltu pari koskaan.



tuolla ylempänä joku kirjoitti että kielsi tulemasta häihin - minä sen sijaan ennen häitäni näin useita unia, joissa seisoin alttarilla ja tämä ensirakkauteni tulikin mieheni tilalle. oikeasti en toki toivonut niin käyvän, olis ollut turhan dramaattista meikäläiselle. mutta kyllä tämä mies kuitenkin häissämme oli ja kaunein hääkuva tuli kun katsoin häntä silmiin. (kuvat otettiin hääpaikalla). en kuitenkaan raaskinut valita sitä viralliseksi hääkuvaksemme. aina tulen muistamaan sen, miksi siinä kuvassa hymyilen niin haikeasti.

mul on maailman huomaavaisin ja herttaisin mies! Voin turvata aina häneen, oli tilanne mikä vain. Olen onnekas ja ylpeä siitä :D

Nicci Frenchin kirja Ihon alla. Ihana, kammottava, järkyttävän pelottava... Vähän niin kuin tuollainen omituinen suhde.

Vierailija kirjoitti:

Samaa mieltä. Kun lukee näitä juttuja, huomaa, että todella monella on sama tilanne. Ties kuinka moni teistä pitää ristiin toistenne miehiä sinä oikeana. Miksi se ruoho onkaan niin paljon vihreämpää.

Siinä et ole sitten käsittänyt alkuunkaan mistä tässä ketjussa puhutaan ja mitä ihonalaisella tarkoitetaan...