Miten aikuiset kehtaa? 7v tyttöni halusi pitkän harkinnan jälkeen leikkautta

se on vaan sellainen Hyvää päivää - Kirvesvartta juttu. Ei liity ollenkaan siihen millaiset hiukset on ennen olleet (=hiirenhäntä) ja millaiset ne ovat nyt (=tyylikäs kampau)

Ei tää voi olla mikään tapa - eihän?!?

ja edelleen toimin samalla tavalla. nyt ihmiset kommentoi, että onpas sun tukka kasvanu paljon :) pari vuotta vielä ja varmaan taas pätkäsen. aina siis samalla tavalla on kommentoitu, myös silloin, kun olin lapsi. eikä silloinkaan kummoiselta tuntunut, en oo koskaan tuollaisesta osannut loukkaantua. (ja tässä puhun itsestäni, en siitä ettei kukaan muu saa loukkaantua, jos minä en ole niin tehnyt - jokainen tavallaan)

#13

kun itse oli lapsi:

Jäikö asiasta "trauma" eli tuntuiko pahalta vielä pidemmän aikaa? Vaikuttiko siihen, halusitteko enää lyhyitä hiuksia?

Entäs jos lapsellesi on huomauteltu asiasta, niin kommentoitko itse jotain takaisin lapsen puolesta?

Vaan siitä, että 7v joka on hieman innostuneen jännittynyt siitä miten hänen uudet (omasta mielestä tosi ihanat) hiukset otetaan vastaan muiden ihmisten suunnalta. Luultavasti ensimmäinen itse tehty ratkaisu hiusten suhteen ja ihana jännitys ja into kun tapaa ihmisiä jotka ei ole nähneet uutta ulkonäköä... siinä on iso painoarvo ja odotus ja jännitys ja mitä tekee aikuiset....!!! On täysin normaalia loukkaantua. Niin kova ei tarvitse 7v:n olla etteikö tuntuisi missään pienen tytön mielessä moinen!

että olin kyllä pitkään tosi epävarma siitä, millaiset hiukset mulle sopii, koska jopa kampaajat kieltäytyivät mitään tekemästä. Ja sitten kun tekivät, yleensä niin varovasti, että muutos näytti joko tyhmältä tai yhdentekevältä. Mulle ts. osui huonoja kampaajia...

Olin tosi onnellinen, kun vihdoin löysin kampaajan, joka itsekin ehdotti tosi radikaaleja tyylejä. Ne kuvastaa mua ihmisenä kuitenkin paljon paremmin. Ja se tukka kun kasvaa parissa vuodessa polkasta pitkäksi, kuin heinä. Nykyään harmittelen vaan sitä, etten tehnyt teininä jotain tosi villiä, vaikka vetänyt kertaalleen kaljuksi! Mieli teki. :D

Jäikö asiasta "trauma" eli tuntuiko pahalta vielä pidemmän aikaa? Vaikuttiko siihen, halusitteko enää lyhyitä hiuksia?

täytyy kestää rehellinen palaute. Jos ope keksii vain negetiivista sanottavva ("kehittämisen kohteita") se on ihan ok ja lapselle vain hyväksi. Lapsen vanhemmat ovat vain curlingvanhempia kun ajattelavat jasmiinajennicoidensa itsetunnon kehittymistä...

jos tämä haluaa leikata pitkät hiukset lyhyiksi? Minä en pystyisi, omat hiukseni leikattiin aina lapsena todella lyhyiksi ja vihasin sitä. 7-vuotiaan hiukset lyheni viime kampaajakäynnillä kainalopituisiksi.

Ja mun hiukset leikattiin myös aina lyhyeksi, kun olin lapsi, vasten tahtoani. Mutta jos omat lapseni haluavat lyhyet hiukset, he saavat ne, ja ovat saaneetkin. Siinä on vissi ero, haluaako sitä lapsi vai äiti.

Kamalaa, että annat noin omien traumojesi vaikuttaa omaan lapseesi. JOS laspesi haluaisi leikkauttaa hiuksensa niin sitä siis et suostu? Lapsi saa saman trauman, käänteisenä. Hän muistaa kuinka äidille hänen pitkät hiuksensa oli tosi tärkeä juttu. Hiukset oli hankalat, hän vihasi niiden laittamista ja olisi halunnut siistin lyhyen mallin niin kuin monella ystävälläkin on, mutta äiti ei suostunut koska tytöllä pitää olla pitkät hiukset ja koska hän ei niitä itse saanut lapsena pitää. :-(

Vieläkin jotkut ihmiset muistelevat niitä, vaikka olen jo yli kolmekymppinen. Sain myös vastaavia kommentteja, kun leikkautin ne. Eikä ne olleet mitkään eteläeurooppalaiset paksut kiharat, vaan ihan tavalliset ohuet suorat hiukset.



Kai se sitten on jonkilainen saavutus ja harvinaisuus, että on pitkät hiukset? Ja kun ne leikkaa, menettää jotain peruuttamattomasti ja pitäisi katua katkerasti.



En muista, että olisin traumatisoitunut hiusteni lyhentämisestä, mutta paljon siitä kyllä huomauteltiin.