Olen naimisissa täysin väärän miehen kanssa enkä voi erota...

Mulla on ollut niin samanlaisia fiiliksiä mutta tajusin edellisistä kommenteista, että kolmenkympin kriisihän tässä taitaa olla taustalla, samoin kuin se että entinen villikko ja uratykki on joutunut jumittamaan kotona monta vuotta pienten lasten kanssa kun mies on edennyt urallaan eikä paljon kotielämään ole jaksanut panostaa.



Mutta mitenkäs sitten käy, kun mäkin palaan töihin? Kukas sillon jaksaa suunnitella yhteiset menot ja hoitaa kodin + lapset + parisuhteen, nää kaikki kun on ollut mun niskoilla?



Terv. Yksi, joka ei ole saanut yhtäkään häälahjaa edes, naimisissa 5 v...

elämä. Nauti siitä.

paitsi että lisäksi riidellään :(



Luulin että olisi fiksua mennä naimisiin ennemmin järjen kuin tunteen pohjalta, koska olin aiemmin ottanut turpiini rakastumalla niin hurjasti.

Mutta miten ihmeessä tällainen tunneihminen voisi tehdä naimisiinmenopäätöstä järjellä?



En halua kerrostalokolmioon kituuttamaan lasten kanssa, mutta nytpä kituutan tässä.

Perustetaanko joku vertaistukiryhmä? Mä en jaksa kavereille valittaa kun ei ne tajua, et meillä ei miehen kanssa oo minkäänlaista henkistä yhteyttä... tai no, mies skarppaa silloin kun on vieraita, on läsnä yms., mutta mun kanssa ei sit kiinnosta kun ei tarvitse esittää.



Oltais erottu jo kauan sitten jos ei olis lapsia. Tosin varmaan aika moni nainen kituu hiljaa avioliitossa ihan vaan taloudellisten syiden takia ja sen takia, ettei oo lastenhoitoapua :(

juuri se henkinen yhteys puuttuu. ja sitä kaipaan kyllä kovasti. olen kovin pohdiskeleva luonne, ja mies taas täysin käytännön mies eikä mitään etukäteen tai muutenkaan syvällisempiä mietiskele.



olinkohan 23

2 lasta olemme yhdessä saaneet aikaiseksi. Lomat menevät kireissä tunnelmissa, vaikka odotukset ovat kovat. Lapset kärsivät ihan varmasti. Mitään vanhempien välistä hellyyttä ja hassuttelua eivät näe.



Mieheni on myös epäsosiaalinen, kun minä olisin joka viikko ystäviä ja tuttavia tapaamassa. Niinpä tapaan yksin, mies tapaa omia harvoja kavereitaan yksin. Tunnistan kaikki nuo edelliset perustelut: en myöskään halua kaksioon nyhväämään lasten kanssa ilman mummi/kummiapuja. Ja 4-kymppiskriisissä tämä kaikki oikein lävähti vasten kasvoja!

meillä myös tämä minä-sosiaalinen mies-erakko -tilanne. Mä en JAKSA suunnitella aina ohjelmaa viikonlopuille, jos en suunnittelis me ei nähtäis ikinä edes miehen vanhempia :(



Ja sit itse kärsin jatkuvasti morkkiksesta, kun mulla olis menoa joka illalle (yleensä vielä vasta sen jälkeen tunniksi-pariksi kun lapset ovat nukkumassa) ja miehellä ei koskaan mitään. Ei edes harrasta mitään, kun halusi lasten ollessa pieniä lopettaa ainokaisen harrastuksensa mun vastustuksesta huolimatta. Eikä se mitään laatuaikaa kuitenkaan lasten kanssa vietä, pyörii koneella vaan ja löystyy entisestään :(



-27

pelkän ikäkriisin syyksi ei kaikkea voi laittaa, ja mitä sitten kun itse on yrittänyt, mutt toinen ei halua

Enkä nyt minkään ikäkriisin piikkiin itselläni laittaisi vaikka alankin lähestyä 30ntä.



Ahdistavinta on varmaan se yhteisen huumorintajun puuttuminen. Ja läheisyyden.

Olen kyllä miehelle puhunut ja muutaman kerran mies on skarpannutkin ja tavannut minun kanssani ystäviä ja ollut lähellä. Mutta kun ei oikeasti ole sellainen niin aina jossain vaiheessa palaa normaaliin.



Joku sanoi että säälii miestäni kun on mennyt naimisiin ihan erilaisen naisen, olen täysin samaa mieltä. En tiedä onko tämä tilanne reilu kenellekään, paitsi lapsille joilla on ehjä koti ja perhe.



ap

Meillä on vaan YKSI elämä. Siis ero on AINOA tie. Itse tein niin kymmenen vuotta sitten (tilanne oli juuri ap:n kaltainen), muksut mukaan (isä tapaa säännöllisesti toki) ja ei kun UUSI elämä. EN ole päivääkään katunut ja lapsetkin sanoneet, että äiti on paljon kivempi ja ilosempi kun ennen.

Olin siis erotessa 32, lapset 6 ja 4. Ja joo voitte sanoa, että miksi menit naimisiin ja teitte lapsia, samaa ihmettelen välillä itsekin, mutta mieheni muuttui täysin kun muksut tuli vaikka oltiin asuttu kimpassa jo 5 vuotta.

Älkää siis tuhlatko elämäänne ja pilatko lastenne elämää tunteettomassa pakkosuhteessa.

ilmoittautuu ja kuppi on niiiiin täynnä, että kohta valuu yli. Oikeasti, mielenterveys alkaa jo olla koetuksella.

tunnen että minulla on omaan mieheeni paljon parempi suhde; on jonkinlaista lämpöä, välittämistä ja kaikki merkkipäivät toki muistetaan. Silti ajattelen päivät pitkät exää, joka oli minulle sopimaton ihminen. Hoh hoijaa tätä elämää. Kenen kanssa sitä voisi vaihtaa päätä?

Moni käskee eroamaan. Minusta ihmisen pitää mennä itseensä. Miettiä tarkkaan mitä oikein haluaa. Ja loppujen lopuksi selvittää mitä mies haluaa.

Lapset kyllä sopeutuu, varsinkin jos ero on sopuisia. Minä en ajattelisi sitä joutuuko kerrostaloon. Mitä sitten vaikka asuisi kerrostalossa jos on onnellinen.



Itse olen päättänyt jäädä tähän avioliittoon, vaikka sillä ei ole minulle mitään tarjottavaa. Ollaan totaalisen erilaisia. Kasvettu erilleen. Lisäksi mies on pettänyt pariin otteeseen. En voi luottaa. Mieheni haluaa jatkaa kanssani, sanoo rakastavansa ja varmasti rakastaakin, mutta on pettävää sorttia.

Meidän lapset on vielä pieniä, joten aion uhrata itseni perheen koossa pitämiseen. Helpoaa se ei ole, mutta ei olisi helppoa erotakaan.



Minun valintani ei pakosti ole oikea muille. Minulle se silti tällä hetkellä on. Aika näyttää olenko parin vuoden päästä samaa mieltä.



Loppuun vielä pikkujuttu että me ei nukuta samassa sängyssä. En edes muista milloin seksiä on ollut viimeksi. Se on koko jutun vaikein puoli, mutta itsetunto en anna periksi koskea mieheen kun tiedän hänen pettävän.

jälkeen samanlaisia tunteita. Olin elänyt siis villihkön nuoruuden ja sitten asettunut rauhallisen miehen rinnalle ja lapset saatu, asetuttu omakotitaloon, opiskelut loppuun ja vakityöpaikat...

Alkoi tuntua tyhjältä ja aloin miettiä mitä todella haluan. Arki oli tylsää, samaa rutiinia alusta loppuun, ei mitään suuria tunteita, mieskin piti ihan kalusteena ja itsestäänselvyytenä. Yritin piristää miestä ja ehdotella kaikkea hauskaa, mutta tyrmäsi ideat, halusi vain korkeintaan mennä omia menojaan. oli kyllä kiinnostunut ystävistään ja jopa muista naisista, ei kylläkään minusta.

Aloin hankkia omaa elämää, virkistin suhteita ystäviin, elämänpiiri laajeni ja jopa ihastuin. Tässä vaiheessa mies huomasi minut ja hänelläkin alkoi eräänlainen kriisi. En enää ollut itsestäänselvä tapaus, minullahan oli oma elämä, omat kuviot, sain huomiota jostain muualta.

Parisuhteessa aloitettiin puhuminen ja alettiin tietoisesti myös pitää omaa aikaa ja yhteisiä juttuja tärkeinä. Mihinkään terapiaan ei mun mieheni olisi ainakaan mennyt, mutta selvittiin omin avuin.

Meillä suhteessa kantoi kuitenkin keskinäinen välittäminen ja rakkaus, se, että kunnioitetaan toisiamme ja intohimokaan ei ole kadonnut. Jos näitä ei etsimisestä ja yrittämisestä huolimatta olisi löytynyt, en varmaankaan olisi enää tässä, mieheni rinnalla. Tuo mies on kuitenkin se, jonka rinnalla haluan vanheta, ja tunne on molemminpuoleinen. Muutos lähti meillä minun kriisistäni ja oli osin todella kipeäkin, ei kyyneleittä eikä riidoitta selvitty kumpikaan. Elämäänsä voi ja pitää vaikuttaa, tavalla tai toisella.

Meillä myös lisäksi riidellään, ei ole läheisyyttä, puhutaan lähinnä säästä ja seuraavan päivän ruuasta. Nauraminen - oikein pysäytti minut, milloin olisin viimeksi miehen kanssa nauranut jollekin??? Tai ylipäätään nähnyt miehen nauravan.



Minulla on se ero moneen muuhun, että minä en olisi se, joka tästä lähtee kerrostalokolmioon. Minulla on ollut sen verran enemmän omaisuutta naimisiin mennessä (ja avioehto), että vain minä pystyisin lunastamaan talon itselleni. Toisaalta taas olisi helpompaa pakata kamat ja lähteä kuin käskeä toinen lähtemään (joka ei ymmärrä, ettei koskaan tule saamaan pankista niin paljon lainaa kuin talon lunastaminen vaatisi).



Elämä kotona on ahdistavan tylsää, päivästä toiseen samanlaista, mitään arjesta poikkeavaa ei tehdä jos en sitä itse järjestä, silloinkaan se ei miehen mielestä erityisen kivaa..

spontaaniin ja villiin, kypsymättömään mieheen, johon ei voi luottaa ja joka yhä pörrää naisten kimpussa, vaikka on lapset ja vaimo? Intohimoa riittää, mutta sitä ei ole pelkästään kotona. Viinallakin läträä liikaa ja voi olla humalassa inhottava. Omat tarpeet ja menot on aina tärkeimmät, perheen edellä.

Kuihtuisko se sinun villi ja intohimoinen puolesi tällaisen miehen rinnalla? Kun huomaat ettet pääse minnekään ja olet ansassa.

Minullakin oli ennen juuri tuollainen tilanne, kuin ap:lla(myös lapsia). Luulin että se on sitä normaalia elämää. Sittenpä kävikin niin että rakastuin toiseen mieheen ja hän tuntui juuri tuolta, että saadaan nauraa yhdessä ja todellinen sielunkumppani. Nyt olemme yhdessä tän uuden miehen kanssa(jo useamman vuoden) ja elämä on ihanaa!! ja on mielenrauha. nyt vasta näkee että kyllä sitä voi olla väärän ihmisen kanssa, ja luulee että itsessä vain vika kun ei osaa tilannetta korjata. Ero oli oikea ratkaisu.

mutta miksi se mies pitäisi vaihtaa toiseen? Eikö nainen voi elää ilman miestä? Jos minä eroan, en varmasti ota toista riippaa niskoilleni vaikka kuinka yrittäisi hurmata.

meillä yritys enkä voi siksi erota

Lapset ovat pieniä, joten en harkitsekaan eroa - vielä. Lisäksi mieheni on minua reilusti vanhempi, tienaa hyvin ja minä olen opiskelija, joten todennäköisesti huoltajuuskiistassa minä voisin hävitä.



Tässä sitten elellään sellaisessa välitilassa. Emme koskaan puhu tilanteestamme enkä tiedä, mitä mieheni ajattelee, mutta tuskinpa hänkään kovin tyytyväinen on. Itse turvaudun synkkinä hetkinä ajatukseen, että lasten ollessa isompia voimme erota, koska silloin on helpompi laatia järkevät tapaamisjärjestelyt.



Monet kommentoijat takertuvat kummallisiin sivuseikkoihin: kyse ei ole pelkästään yhteisten harrastusten puutteessa tai siitä, ettei saa lahjoja, vaan yleisesti rakkaudettomasta ilmapiiristä. Pitääkö ihmisen tyytä osaansa ja elää loppuikänsä ilman parisuhderakkautta, me-henkeä,seksiä, suukkoja, läheisyyttä, jos on kerran mennyt vahingossa valitsemaan väärän puolison itselleen?