Olen naimisissa täysin väärän miehen kanssa enkä voi erota...

Enkä tosiaan tiedä, mitä pitäis tehdä. Välillä tuntuu, että molemmat vaan kiukuttelee toisilleen ja olis sittenkin parempi erota... mutta ... en tiedä.

Jos jotain pitää tehdä, niin mun pitää suunnitella aina kaikki, mies tulee sit murahtelemaan mukaan, jos tulee.

En tiedä onko siitä oikeasti apua, jos ei ole mitään varsinaista riitaa tms. mutta ainakin yrittäisitte jotakin.

Et mitenkään, siis jos haluat muutosta, niin eroa. Ja kirjoituksesi perusteella olet jo katkeroitunut.

Jos haluat lasten takia jatkaa, niin ei auta kun sopeutua. Kurjaa kyllä tuollainen valheellinen parisuhde myös miehellesi. Ja kyllä lapset huomaa, että isä ja äiti eivät voi hyvin, se on sata varma.

Hänen mielestään "kaikki on ihan ok", niinkuin tavallaan onkin, mutta ei sitten kuitenkaa.



Meillä ei kyllä oikeastaan tiuskita tai riidellä, ollaan vaan kuin kämppikset.

Tai ei edes kämppikset, koska suurin osa niistäkin osaa varmaan nauraa yhdessä...



Elämä on siis täysin tunteetonta. Minäkin olen jotenkin kyllästynyt puhumaan, ja kyllästynyt edes yrittämään...



ap

Onko teidän mahdollista elää yhdessä mutta kummallakin on oma elämä? Päätätte että olette vain kämppikset ja lastenne vanhemmat - ei muuta.

Suosittelen, että aloitat tutustumismatkan itseesi ja vasta, kun olet oikeasti löytänyt, kuka olet, teet päätöksiä siitä, onko miehesi väärä.



Katkeroituminen johtuu purkamattomasta vihasta (kiltteys on tulosta samasta, mutta ilmentymä vain eri). Nyt siis avain on purkaa tuota kohtaamatonta vihaa. Oletko kenties kuitenkin vihainen esim. vanhemmillesi, joita miellyttääksesi olet valinnut miehesi?



Itse olen saanut paljon apua PVT:stä (lue lisää Kairon instituutin sivuilta). Kirjoittamasi voisi olla minunkin kirjoittamaa. Jutun juju on kuitenkin siinä, että olemme toistemme peilejä: se mitä ei hyväksy puolisossaan on sitä, mitä ei hyväksy itsessään.



Olen löytänyt itsestäni paljon keskeneräisyyttä ja pystyttäni myöntämään sen, alkanut paremmin hyväksyä miehenikin sellaisena, kun hän on. Vasta päälle kolmekymppisenä olen tajunnut eläneeni aina vain muille ja tehneeni ratkaisuni sen mukaan, kun olen ajatellut muiden haluavan minun tehdä.

Olin nuori ja aina menossa, sitten aloin miettiä itseäni ja oletin että on aika aikuistua ja rauhoittua. Kuvittelin siis että minäkin olen jotenkin rauhallinen ja hiljainen "oikeasti" ja että se villi elämä oli vaan sitä nuoruutta.



Nyt kun vuosia on mennyt olen vasta alkanut tajuamaan että en ole minä jos koitan väkisin olla kiltti ja hiljainen, kunnollinen vaimo ja äiti. Ja ettei avioliitto ja lapset tarkoita sitä että omasta itsestään täytyy luopua.



Mutta ei ole oikein pakottaa miestäkään olemaan muuta kuin on, koska minä haluan.



Enkä millään haluaisi lähteä lasten kanssa. Meillä nyt siis iso omakotitalo, piha täynnä eläimiä, tilaa olla ja leikkiä, koulut ja kerhot lähellä.

Tällaiseen minulla yksin ei olisi mitenkään varaa. Tuntuu hirveälle ajatukselle viedä lapset tästä johonkin kerrostalo lähiöön koska minä haluan olla oma itseni...



ap

Juuri tuo, että kerrot kuvitelleesi olevasi jotain muuta kuin olet, puhuu siitä, ettet ole ihan varma siitä, kuka olet.



Se, että olet luopunut itsestäsi lasten ja avioliiton vuoksi ei toki ole oikein. Mutta enpä jaksa uskoa, että eroamalla löytäisit onnen. Siinä hajottaa liikaa ja voipa sitä joutua myöhemmin katumaankin.



Koita löytää itsesi siinä elämäntilanteessa, jossa olet. Sinulla on lupa omaan elämään äitikin. Muiden tarpeiden jatkuva täyttäminen ja odotusten mukaan eläminen, itsensä ohittaminen ja laiminlyönti johtaa katkeroitumiseen.



Omannäköisen ja onnellisen elämän saavuttaminen on silti mahdollista sinunkin tilanteessasi; ilman eroa! Löydä onni ensin itsestäsi, äläkä odota miehesi tekevän sinut onnelliseksi. Sitten se mieskin on yhtäkkiä enemmän ok.



Toki sinun on tehtävä päätös muutoksesta ja se ei ole helppoa. Armollisuus, itseymmärrys, itsensä hyväksyminen ja arvostaminen ovat avaimia omaan elämään.

Joku kiimainen nuori kolli tai paikkakunnan pizzanvääntäjä. Johan alkaa elämä maistua.

jos et halua erota älä eroa. Virikkeitä elämään voi löytää ihan muualta kuin kotoa.

tekstisi on ihan kuin minun kirjoittamaa

tilanne ihan sama

meillä ei mitään yhteistä miehen kanssa, mies harrastaaa omia urheilujuttujaan, ja yhdessä ei mennä mihinkään eikä tehdä mitään,

kotona katsoo telkusta toisessa huoneesa ihan eri ohjelmiakin kuin me muut,

pihalla tekee pihahommia, ettei vaan tartte olla yhdessä

seksiä ei ole minkäänasteista ollut ainakaan 4 VUOTEEN,

ei edes pusuja, ei haleja, ei mitään hellyyttä eikä edes mitään helliä sanoja tms, olen kyllä yrittänyt tehdä aloitteita

miksi siis yhdessä ollaan, sitä minäkin mietin,

mutta en myöskään halua lastani kerrostaloslummiin ja ympäristöön, asumme myös omakotitalossa hienossa alueessa jne,



yksin ei siis varaa olisi pitää lasten elintasoa yllä

olen niin yksinäinen ja henkisesti väsynyt,

tämä sinua ei ehkä lohduttanut, mutta tiedät että meitä on monia naisia sinun tilanteessasi, valitettavasti

HALUAT tehdä, ja miettiä mitä niistä VOIT tehdä?



Tarkoitan että moni haluaa tehdä sitä sun tätä, mutta käytännössä niihin ei ole mahdollisuutta. Jos haluat spontaanisti lähteä vain reppu selässä puoleksi vuodeksi kiertämään Etelä-Amerikkaa, olet hakoteillä jos kuvittelet että se onnistuisi samanlailla esim. kolmen pienen lapsen kanssa mitä sinkkuna (onko rahaa, mihin tavarat Suomessa, mistä asunto kun palaatte jne. jne.)



Ehkä oletkin haihattelija ja miehesi se jolla realiteetit ovat tiedossa? Tarkoitan sitä, että sinkkuna voi myydä omaisuutensa ja tehdä vaikka mitä, mutta kun on lapsia niin asiat eivät ole niin helppoja. +Saako vapaata töistä jne. käytännön asiat.



Jos taas haaveilet piirrustuskurssille menemisestä tmv. niin se onnistunee? Mies hoitaa lapset kerran viikossa +kesällä viikon kurssin ajan jonka olet jossakin opistolla jne.



On vaikea kommentoida mitään, kun en tiedä MITÄ haluat?!



...Ja ei sen miehen tarvitse olla samanlainen kun sinä, asioista voi nauttia myös yksin. jos minä en viihdy kalassa, niin hyvin mies järvelle yksinkin pääsee jne.



Ehkä vain odotat liikaa elämltä? Avaa silmäsi ja huomaa että suurin osa elää tavallista arkea johon ei kuulu suurten tunteiden leiskuntaa tai suuria seikkailuja, vaan stä turvallista arkea jossa lasten on hyvä kasvaa.

siitä ei pääse mihinkään. Mutta mieti kumpaa haluat;



* elää tuossa turvallisessa tilanteessa jossa lapsilla on kaikki hyvin ja tavallaan teilläkin miehesi kanssa



Vert.



* elät villin boheemin kanssa, jonka kanssa menoa riittää, mutta joskus hän saattaa kadota viikoksi kun oli niin kivaa jossain, ei muista maksaa laskuja, valvoo yön kitaraa soitellen eikä ymmärrä ettei kouluun menevä lapsesi saa nukuttua soitannan keskellä jne.



Kun olet lapsia hankkinut, ajattele heitä ensin! Älä tuudittaudu siihen että nurmi on vihreämpää aidan toisella puolella vaan mieti onko se todella parempaa elämää?



Muista myös se, että ei mene pitkää aikaa kun nuorin lapsesi alkaa olla täysi-ikäinen (?) ja sitten esim. 15-vuoden kuluttua sinulla on koko loppuelämä tehdä mitä ikinä haluat!

Mutta haluaisin myös saada kukkia hääpäivänä, haluaisin että minua rakastettaisiin, haluaisin voida nauraa mieheni kanssa.

Haluaisin että minua ei pidetä idioottina jos minä nauran... Tai olen oma itseni.



En siis tosiaan haaveile mistään maailmanymäri matkaamisesta, vaan siitä että olisi edes jotain yhteistä.



ap

vielä sinä 18v hääpäivänäkin sain 18 tulipunaista ruusua. Tasan kolme viikko myöhemmin hän sanoi että lähtee, vielä silloin valehteli ettei hänellä ole toista vaikka oli.



Arvaa miten likainen olo oli kun tajusi, että oli viimeiset vuodet ollut pelle jolle valehdeltiin silmät ja korvat täyteen, oli rakastellut miehen kanssa joka tuli toisen naisen luota kun piti olla työmatkalla, kun kaikki ne kauniit sanat joita kuuli olivat vain valhetta.

Monen mies ei osallistu lainkaan arkeen, on omissa menoissaan ja ei jaksa työpäivän jälkeen lasten kanssa olla jne.



Tahtoisitko ihania lahjoja muutaman kerran vuodessa mieheltä jota ei juuri kotona näy?

arki on tasaista, harmaata puurtamista, kolmen pienen lapsen, talon, pihan jne. kanssa on paljon tekemistä, ja jokainen kokee aina välillä turhautumisia ja tylsistymistä.



Ennen mitään eromietintöjä kannattaa tosiaan miettiä mitä voisi itse ja yhdessä puolison kanssa asioille tehdä. Ehkä et enää muista mihin puolisossasi aikoinaan rakastuit ja toisaalta, antamalla mahdollisuus puolisollekin, ehkä saatte yhdessä muutoksia aikaan. Ruoho ei tosiaan ole useinkaan vihreämpää naapurin puolella.



Mutta jos kaiken tämän jälkeen et saavuta elämässäsi tasapainoa, ehkä silloin ero voi olla oikea ratkaisu.

Usein on niin, että kun kokee itsensä riittämättömäksi, niin se puolisokin on kovin viallinen. Kun taas on tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, niin puolisokin on ok.

Kuulostaa ihan 3-kympin (tai 4-kympin) kriisiltä! Silloin miettii elämäänsä ja summaa plussia ja miinuksia ja usein ilmenee tyytymättömyyttä elämättä jääneisiin asioihin. Tulee ikävä sitä villiä ja vapaata ja niin ihanaa? nuoruutta. Siinä yleensä aika kultaa muistot, ei se aina niin ihanaa ollut. Ja tuskin perheen perustamista kadut kuitenkaan.

siihen, että hän on kuvitellut menneensä naimisiin aivan toisenlaisen naisen kanssa, kun mitä sinä olet ap. Myötätuntoni on miehesi puolella!

meillä on 2 lasta, yhteisiä vuosia takana 8. ihastuin hänessä hyväsydämisyyteensä, luotettavuuteen, kukaan ei koskaan aiemmin ollut minusta samalla lailla huolehtinut. silti mitään suuria rakkauden tunteita ei koskaan ole syttynyt, toki mies on minulle tärkeä ja haluan hänelle kaikkea hyvää. mutta rakastanko tai olenko koskaan rakastanut, en tiedä. ehkä olin vain vailla sitä, että joku on hyvä minulle.



meillä sujuu arki ihan hyvin. voidaan vuorotella lasten kanssa, jaamme kotityöt yms. rahasta ei koskaan ole ollut riitaa, vaikka tulot eivät päätä huimaa. sen sijaan parisuhde, etenkin lasten synnyttyä, sitä ei oikeastaan ole. ei meillä ole mitään muuta puhuttavaa, kuin mitä ruokaa syötäis jne. illalla kun lapset nukkuvat, toinen istuu tietokoneella ja toinen katsoo telkkaria. läheisyyttäkään ei juuri enää ole. tuntuu, että ei meillä oikeastaan ole mitään erityistä, tai onko edes mitään mukavaa ikinä yhdessä. tämä on vain toimivaa arjen pyöritystä.



en tiedä voiko tämä ikinä muuttua, olemme luonteeltamme aika erilaisia ja kiinnostuksen kohteet myös melko erilaisia.