Mikä on sinun ns. lapsuudentraumasi?

Näin isäni per ä reiän saunassa 😳

Vierailija kirjoitti:

Näin isäni per ä reiän saunassa 😳

Olitteko Ruskeassa Talossa poikaporukassa telakoitumassa?

Henkinen heitteillejättö. Äitillä narsistinen persoonallisuuhäiriö, isä alkoholisti, tunnevammainen erakko. Jatkuva nöyryyttäminen, henkinen väkivalta, pilkkaaminen, mykkäkoulu. Ei rakkautta. Käytännössä kasvoimme sisareni kanssa ilman minkäänlaista vanhemman mallia. Olemme molemmat käyneet pitkät terapiat.

Se, että tunsin itseni erilaiseksi. Minulla oli tarkat säännöt ja kotiintuloajat, bileistä ei ollut puhettakaan. Oli vaikea saada kavereita ja minulle kuittailtiin, joskaan en sanoisi että varsinaisesti kiusattiin.  Olin "kaupungin ainoa uskovainen" isäni ammatin takia (pappi) ja kaikki tunsi apinan ja apina oli arka ja ujo...

Erilaisuudesta, itsenäisyydestä ja uskovaisuudesta tuli sitten minun identiteettini. Olen erilainen ihan rauhassa, en kärsi siitä enkä kaipaa muiden hyväksyntää.

Vierailija kirjoitti:

Se, että tunsin itseni erilaiseksi. Minulla oli tarkat säännöt ja kotiintuloajat, bileistä ei ollut puhettakaan. Oli vaikea saada kavereita ja minulle kuittailtiin, joskaan en sanoisi että varsinaisesti kiusattiin.  Olin "kaupungin ainoa uskovainen" isäni ammatin takia (pappi) ja kaikki tunsi apinan ja apina oli arka ja ujo...

Erilaisuudesta, itsenäisyydestä ja uskovaisuudesta tuli sitten minun identiteettini. Olen erilainen ihan rauhassa, en kärsi siitä enkä kaipaa muiden hyväksyntää.

Minun taustani on ihan erilainen, mutta samaistun osittain. Kasvuiässä erilaisuuden kokemus on ihan hirveä taakka, mutta aikuisena se voi olla voimavara. Nyt keski-iän kynnyksellä koen "outona" olemisen aika vapauttavana: minuun ei kohdisteta samoja odotuksia kuin muihin, enkä koe samanlaisia paineita kuin monet muut. Vaikea selittää, mutta ehkä joku tajuaa. 

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuteni oli perusonnellinen, mutta raivostuessaan äiti riepotteli pitkin poikin, potki, huusi ja retuutti. Lisäksi äidissäni on narsistisia piirteitä, minä sain aina pyytää anteeksi mutta hän ei koskaan tehnyt mitään väärin. Asuimme kahdestaan, joten en pystynyt jakamaan tuntojani kenenkään kanssa. Nykyään aikuisena olen melko tasapainoinen, mutta en osaa itsekään hallita raivostumisiani, enkä tunne juuri mitään äitiäni kohtaan.

Vähän samankaltaisella taustalla. Lisäksi biologinen isäni hylkäsi minut vauvaikäisenä.

Yllättävän tasapainoiseksi olen kasvanut, mutta vasta aikuisiällä oivalsin, että äitini ei ollut ns. terve.

Se, että en ollut isälleni tärkeä. Olin sijalla xxx. Elimme ydinperheenä, ja isälläni oli toimisto kotona.

Työstin asian 40 +. Lopputuloksena en ymmärrä, miksi eroperheissä se isä muka olisi niin tärkeä, että lapsen on pakko tavata häntä. Sitä saa traumoja muutenkin, ei se näkemättömyys niitä lisää,

Isäni haukkui ja käyttäytyi myös fyysisesti väkivaltaisesti. Toivoin vanhempien eroa.

Paras kaverini lapsena käytti minua seksuaalisesti hyväksi. Joku saattaisi ajatella että se oli vain lasten välistä leikkiä, minulle se ei ollut ja vaikutti syvästi seksuaalisuuteeni ja sen löytämiseen. Kiitos vain A kun aiheutit minulle pienen kuoleman! N86

Molemmat vanhemmat henkisesti epävakaita alkoholisteja, koti tai me lapset (3kpl) emme kiinnostaneet oli hyväksikäyttöä,hakkaamista nälkää,köyhyyttä kurjuutta kaikin puolin nyt kaiken jälkeen mietin lähinnä miksei kukaan huomannut mitään vai eikö vain kukaan välittänyt?

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko yleistä, mutta silloin tällöin huomaa perheen lapsille "langetetut roolit." Minä olin kolmesta tytöstä se ruma, mutta älykäs. Ja tätä ei peitetty mitenkään. Mikä järkytys yliopistoon mennessä, kun miehet kokivat minut kiinnostavana ja seksikkäänä. Jopa isoäitini sanoi minulle kaksikymppisenä "ihan kaunishan sustakin kasvoi." Aika moinen opettelu alkoi itseään katsoessa ja minä kuvan luomisessa.

Olen ajatellut tätä samaa- rooliani lapsuudenperheessäni usein. Minulla on isosisko, oikeammin siskopuoli, joka on äitini aiemmasta nuoruuden avioliitosta.

Olen tuntenut koko elämäni etenkin äitini taholta, etten ole toivottu lapsi. Minulla on tunne, että minut on "pitänyt tehdä" jonkin kirjoittamattoman pakon edessä, kun vanhempani ovat menneet naimisiin, että saadaan yhteinen lapsi. Isäni tosin oli minulle pikkulapsiaikani kiltti ja läheisempi vanhempi, olinkin isän tyttö. 

Meille siskoni kanssa ei ole koskaan sanottu tai sanoitettu meidän olevan tärkeitä, rakkaita tms. Meitä ei ole halattu, eikä pidetty lähellä. Äitini on ollut minua kohtaan ja olen tuntenut aina, ettei hän ole minua halunnut ja olen kai saanut "maksaa" syntymästäni veroa sen vuoksi. 

Olen tuntenut aina, etten kelpaa äidilleni sellaisena kuin olen, koska olen kiinnostunut ihan erilaisista asioista kuin hän ja siinä on kai jotakin totaalisen väärää. Siskoni, jonka intressit ovat samanlaisia äitini kanssa on se parempi tyttö ja valinnut kiinnostuksenkohteensa oikein. Äitini on kohdellut minua usein alentavasti niin kauan kuin muistan ja nakkelee minulle ilkeitä kommentteja milloin mistäkin. Kommentoi mielellään asioita siten, että voi sivulauseessa jatkaa, miten minä olen missäkin asiassa toiminut väärin. Joku voisi sanoa toimintaa kiusaamiseksi ja sitä se onkin. Esimerkkinä: äitini esittelee puutarhan kukkiaan meille kesällä (siskoni ja äitini ovat molemmat puutarhaihmisiä) ja sitten tullaan jonkun kukan kohdalle ja äitini kääntyy minun puoleeni sanoen "sanoppa *** sinä, että mikä kukka tässä onkaan kyseessä, totta kai sinä sen tiedät" nauraen ivallisesti. Tällaiset samanlaiset kuviot toistuvat useassa asiassa. 

Vanhempieni alkoholinkäyttö lähti käsissä lapsuudestani lähtien. Ryyppääminen oli heillä ajoittain todella rankkaa ja sain olla pitkään kotona seuraamassa kaikkia lieveilmiöitä, mitä siitä seurasi (umpihumalaista tolskaamista, sammumisia, hellan päälle jäämiset ruuat levyllä, ryyppyputkia, seksin harrastamista nähteni jne.). Mistään tapahtuneista ei koskaan puhuttu, vaikka olisi tapahtunut mitä. Silti vanhempani pitivät itseään kunnon ihmisinä ja etenkin äitini kauhisteli muiden juomisia samoin kuin humalassa tekemisiä, vaikka varaa ei varmasti olisi ollut.

Kävin kouluni kunnolla, valmistuin hyvään ammattiin. Koulussa menestymistäni ei pidetty minään saati, että mistään sellaisesta olisi iloittu aidosti yhdessä puolestani. Viimeisimmän tutkintoni jälkeen äitini kommentoi "kuka tuommoistakaan työtä oikeasti haluaa tehdä". Minulla on ollut onneksi aina paljon ihmisiä ympärillä, joiden kanssa olen läheinen ja joiden kanssa olen ollut ystävä vuosikymmeniä. Tämä on tuntunut aiheuttavan lähinnä kateutta äitini taholta, niin kuin olisi ihme, että minä kelpaan noille muille. 

Silti itsestäänselvä osani äidilleni on ollut olla auttaja, kuuntelija, äitini "psykologi" liian nuoresta, jonka pitää olla valmis auttamaan, kuljettamaan jne. Minua kohtaan on voitu käyttäytyä miten tahansa siitä huolimatta. Minulle on ilmoitettu, että minun halutaan olevan edunvalvontavaltuutettu. Sivulauseessa on samalla ilmoitettu, että en varmastikaan tykkää huonoa, jos sisareni saa isomman osan aikanaan perinnöstä, koska hän on niin paljon pienempituloinen ja jotta olisimme sen myötä enemmän "tasoissa". Häneltä ei vaadita, hänelle ei puhuta koskaan samalla tavalla halveksivasti kuin minulle, eikä hänelle ole minkäänlaisia velvollisuuksia. Nyt keski-ikäisenä, kun olen viimein laittanut rajat tälle kaikelle ja pidän niistä kiinni, olen se hankala ihminen, joka on aina vihainen ja jolle ei "käy mikään". Minusta tuli se hankala, kun minusta ei pysty enää hyötymään kuten ennen. Niin kelpaamaton, mutta niin tarvittu...