Muita erityislasten vanhempia, jotka eivät jaksa olla tekemisissä "normaalien" lasten vanhempien kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Koska suomessa ei jakseta kasvattaa lapsia, siksi

Pitkään niitä ei saanut kasvattaa. Nyt aletaan taas puhua kasvattamisesta.

Mun erityislapsi on jo melkein täysi-ikäinen. Tuo vaihe oli, mutta toisaalta jossain välissä tuli myös se vaihe, että en jaksanut olla tekemisissä toisten erityislasten äitien kanssa, kun moni oli niin raskas. Se liittyi osittain siihen, että ei kun ei tule kohdatuksi normaalisti, niin sitten kun tuntee tulleensa nähdyksi, oksentaa sen kaiken pahan olon, mikä on tosi raskasta pidemmän päälle. Osalla myös on tosi kova tarve kilpailla kärsimyksellä. Akuutissa vaiheessa oleva vanhempi voi olla ihan hirvittävän raskas muille, myös muille erityislasten vanhemmille.

Jossain vaiheessa sitten muodostui sellainen balanssi, jossa omassa piirissä on sekä erityislasten vanhempia että "tavisvanhempia". Tsemppiä, toivottavasti löydät oman piirisi

Kuulostat katkeralta ihmiseltä, jonka kanssa en haluaisi olla tekemisissä. Väheksyt tavallisten perheiden elämää, koska heillä ei ole yhtä rankkaa kuin sinulla. Vaan mistäpä voit sitä tietää, heillä saattaa olla ihan muita haasteita elämässä. Kaikki ei vaan jaksa tai halua niitä tuoda esiin ja myrkyttää jokaista päivää valituksella.

Eli sen ystävän tulee olla sylkykuppi ja tuppisuuna kuunnella erityslapsen ongelmia? Ei saa sanoa mitään kun ei ymmärrä ja ei saa kertoa omasta elämästään kun se on liian helppoa verrattuna teidän arkeen? 
Ystävä ei ole terapeutti, jonka luokse mennään ruikuttamaan omaa pahaa oloa ja joka ei kerro itsestään mitään, vaan jaksaa loputtomiin puida juuri sinun ongelmiasi. 

Ystävyys on vastavuoroista iloineen ja suruineen, siinä ei kilpailla paremmuudella tai ongelmien määrillä. 

Ehkä aloittaja ei niinkään tarkoittanut ystäviään, vaan tapahtumissa ja leikkipaikoilla kohtaamiaan vieraita vanhempia. Kyllä sitä arvostelua ja etenkin neuvoja (ja neuvoja, neuvoja, neuvoja ja arvostelevia neuvoja) saa osakseen jos toimii lapsen kanssa eri tavalla kuin muut.

Ihmiset usein katsovat lasta ja alkavat aivan välittömästi kommentoimaan ja neuvomaan, vaikka sen lapsen vanhempi on kuullut ne kaikki jutut moneen sataan kertaan ja ne neuvotkin ovat sen erityislapsen tilanteeseen vääriä ja typeriä. Niin anteeksi vaan random bussimatkustaja, ei kiinnosta. Voisitko pitää suun kiinni ja sisäistää, että et ehkä tiedä kaikista lapsista kaikkea. Sulle se on yksittäinen neuvo ja sille äidille sen kymmenes kerta pelkästään sinä päivänä, kun pitäisi jaksaa kuunnella. Meillä on erikoissairaanhoidossa kolmen korkeakoulutetun asiantuntijan tiimi ratkomassa näitä haasteita, joten en tarvitse tavisten haitallisia kommentteja yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Moni tavallisen lapsen vanhempi ajattelee, että erityislasta voisi kasvattaa ja sovittaa ns. neuvonsa sen mukaan. Ihmiset eivät ymmärrä, että aivokemia määrittää sen miten lapsi käyttäytyy.

Ei ajattele. Me ajatellaan, että tänä päivänä on kovin paljon näitä, joiden 'aivokemiat' toimii eri lailla kuin muiden ja siksi hiukan epäilyttää, että osa (iso tai pieni) saa diagnooseja liian helposti ja aiheetta. Koska nykypäivänä on diagnoosin saaminen joka asiaan trendikästä. Aika monta aikuista on tuttavapiirissä onnellisena kertonut, miten on saanut ADHD-diagnoosin. 

Eli sellaisetkin lapset, joiden hankala tai huono käytös johtuu puhtaasti vanhempien osaamattomuudesta tai avuttomuudesta kasvattaa, saavat tänä päivänä taatusti helposti diagnoosin jostain kirjainyhdistelmästä. Se on vastuun ulkoistamista ja se tässä ärsyttäää. 

Itse lopetin neuvolassa käymisen oman vammaisen lapseni kanssa koska tupakalle haiseva terkkari tiuski että ” meillä ei ole täällä

Mitään annettavaa teille”. Tämä siis Espoossa . 

Terveiden lasten vanhemmilla ei ole mitään käsitystä siitä mitä on arki vammaisen lapsen kanssa. Se nyt on päivänselvää. Miten voisi ollakaan? Itse lopetin asioiden kertomisen ja olen ollut hiljaa kavereideni kanssa ollessa kun he kertovat lastensa osaamisesta ja menestyksestä. Meillä on on ihme jos lapsi pysyy terveenä kuukauden ajan. Kaverit ovat jääneet jo aikoja sitten. En kaipaa heitä, hekään tuskin minua. Nyt on muotia jättää ikäviä tunteita aiheuttavat ihmiset pois elämästä, joten osaan

minkälainen sen tehdä. Vertaistuki kuormittaa sitten liikaa niin ollaan ihan keskenään vain. Onneksi koulusta saa vähän tukea ja apua.

Vierailija kirjoitti:

Mun erityislapsi on jo melkein täysi-ikäinen. Tuo vaihe oli, mutta toisaalta jossain välissä tuli myös se vaihe, että en jaksanut olla tekemisissä toisten erityislasten äitien kanssa, kun moni oli niin raskas. Se liittyi osittain siihen, että ei kun ei tule kohdatuksi normaalisti, niin sitten kun tuntee tulleensa nähdyksi, oksentaa sen kaiken pahan olon, mikä on tosi raskasta pidemmän päälle. Osalla myös on tosi kova tarve kilpailla kärsimyksellä. Akuutissa vaiheessa oleva vanhempi voi olla ihan hirvittävän raskas muille, myös muille erityislasten vanhemmille.

 

Jossain vaiheessa sitten muodostui sellainen balanssi, jossa omassa piirissä on sekä erityislasten vanhempia että "tavisvanhempia". Tsemppiä, toivottavasti löydät oman piirisi

Tämä kommentti laittoi miettimään asioita tarkemmin. Viisasta tekstiä, kiitos tästä kommentoijalle.

Vierailija kirjoitti:

Itse lopetin neuvolassa käymisen oman vammaisen lapseni kanssa koska tupakalle haiseva terkkari tiuski että ” meillä ei ole täällä

Mitään annettavaa teille”. Tämä siis Espoossa . 

Toivottavasti ilmoitit törkeästä käytöksestä tyypin esihenkilölle.