Lue keskustelun säännöt.
Muita erityislasten vanhempia, jotka eivät jaksa olla tekemisissä "normaalien" lasten vanhempien kanssa?
14.04.2026 |
Sen verran, mitä hiekkalaatikolla ja perhekahviloissa tulee juteltua muiden vanhempien kanssa, voi vaan todeta, että eletään aivan eri maailmoissa, mitä tulee lapsiperhe-elämään. Ei normaalin kehityksen omaavan lapsen vanhemmalla vaan ole tuon taivaallista käsitystä, minkälaista elämä erityislapsiperheessä on, eikä tällaiselta vanhemmalta voi täten saada yhtään tukea ja ymmärrystä. Ei meitä erityislasten vanhempiakaan toisaalta loputtomasti ole, joten aika yksin sitä tuntee toisinaan olevansa. Puoliso ja pari läheistä, joilla on itsellään erityislapsia, onneksi ymmärtävät. Ärsyttää vaan, kun neuvolassakin lapseton saati erityislapseton terveydenhoitaja kannustaa hakeutumaan muiden äitien seuraan. Niin kuin miksi? Kuuntelemaan, miten erinomaisia ratkaisuja he ovat keksineet arjen pikku haasteisiinsa, kas, kun ei itsellä ole vielä tullut mieleen...
Kommentit (62)
Vierailija kirjoitti:
erityislasten vanhemmat ovat erityisen narsisteja, jotka haluavat uhriutua.
kierretään kaikki puoskarit, että saadaan joku kirjaindiagnoosi lapselle, jotta voidaan kerjätä sääliä, huomiota ja tukia. jos ei joku puoskari sitä kirjoita, niin sitten tehdään vaikka itse se diagnoosi somen avulla.
jos lapsella joku aito päävika onkin, niin siitäkin saa syyttää vain itseään, kun raskausaikana ryyppäsi, poltti tupakkaa, söi mt-pillereitä ja pössytteli.
Hölmö. Mun lapsi on autisti siksi kun minä, autisti, tein lapsia ja siirsin geenejäni eteenpäin. Ja diagnosointiprosessi kesti parisen vuotta lastenpsykiatrian poliklinikalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monivammaisen lapsen äitinä: asia on sekä että.
Kannattaa etsiä erityislasten perheiden vertaistukiryhmä omasta kaupungista tai omalta seudulta.
Mutta myös erityislapsen kanssa on tavallisia nuhakuume-jaksoja, leikkiä, vanhemmuuden iloa. Siksi kävin lapsemme kanssa myös tavallisessa perhekerhossa. Jos pystyy.
Erityisten vanhempana ymmärrän mitä tarkoitat, ns normaalien lasten vanhemmat ovat helposti tuomitsevia ja asettuvat erityislasten vanhempien yläpuolelle joskus tuputtaen piikitteleviä kommentteja tyyliin "ei mun lapset vaan noin tee" niin miksipä sitä lähtisi sellaisten luo kylään, jotka saavat käynnistäsi vain boostauksen omalle egolleen ja lisäksi voit saada huonoja lastenkasvatusneuvoja, jotka eivät edes erityisten kanssa toimi.
Voisin ihan hyvin olla ystävä erityislapsen vanhemmalle ja kuunnella huolia ja tukea sen verran minkä osaan. Mutta koska omat lapset on niitä ”normaaleja” niin en tietenkään voi kunnolla ymmärtää millaista erityislapsen kanssa arki on enkä varmastikaan osaa tarjota oikeanlaisia neuvoja. Saattaisin ehkä yrittää kuitenkin, mutta ehkä se sitten ei ole hyvä idea.
Mutta tosiaan jos ystäviä ollaan niin kyllä homman pitää olla silloin vastavuoroista ja minunkin kuuluu saada puhua arjen haasteista omien lasteni kanssa vaikka meidän ongelmat erityislapsen vanhemmasta turhalle valittamiselle kuulostaisikin.
Vierailija kirjoitti:
En ole muuten missään maassa törmännyt tähän erityislapsiasiaan, kuten Suomessa. Aina, jos lasta ei ole kasvatettu ja hän riekkuu, syytetään diagnoosia. Mistähän se johtuu?
Kyllä, kehitysvammaisuutta ja autismia esiintyy vain Suomessa. Ei missään muualla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko diagnoosi tuore ja lapsen poikkeavuus ikäisistä vielä käsittelyssä sinulla äitinä? Tunnistan nuo tunteet kyllä. Ajan kanssa helpottaa. Oman erityisen ensimmäinen diagnoosi tullut 7 vuotta sitten ja monta muuta perään ajan saatossa.
Meillä on myös kaksi ihan "tavallista" lasta, joten eristäytyminen ei ole koskaan ollut minkäänlainen vaihtoehto. Eikä sellainen olisi tukenut erityislastani. Hänellä on oikeus olla olemassa ja oppia rauhassa erilaisissa tilanteissa olemista. Huonoon käytökseen puutumme siinä missä tavislastenkin, mutta aika moni käytös hänellä on lopulta vain poikkeavaa eikä haitallista niinkään. Muistan kun joskus häpesin kiljahteluja ym. ja ahdistuin kun ihmiset tuijottavat. Nykyään olen ylpeä, kuinka hyvin sisarukset suhtautuvat erityiseen sisarukseen ja näyttävät samalla mallia muille lapsille (ja aikuisille!), kuinka sivistyneesti suhtaudutaan vammaisuuteen. Jos joku aikuinen tuijottaa huomattavasti yli sopivan aikarajan niin mielessäni ajattelen, että hänen elämänpiiri on todennäköisesti aika homogeeninen eikä varmaankaan koe puoliakaan asioista mitä me olemme elämässä oikeastaan päässeet kokemaan, oppimaan ja kasvamaan perheenä. Lyhyt tuijotus puolestaan on normaalia ja geeneissämme, kun joku käyttäytyy yllättävästi/poikkeavasti.
Mitä lähipiiriimme tulee niin meille on kasvanut todella ihana tuttavapiiri. Ihan käytännön syistä elämäämme mahtuu lähinnä vain suvaitsevaisia, empaattaisia ja usein mielenkiintoisia ihmisiä, joilla on paljon kokemuksia ja tietoa monenlaisesta asiasta. Osalla heistä on erityislapsia, osalla ihan tyypillisesti kehittyneitä, mutta yhdistävää heihin kaikkiin on, että heidän seurassa olemme omassa turvasatamassa. Oma työni on hyvin sosiaalista ja sitä kautta olen myös tutustunut ihmisiin, joille erilaisuus ei ole mitenkään luonnollista. En ehkä heitä kylään kutsuisi, mutta esimerkiksi jumppakavereina ovat ihan ookoo.
Ei kannata eristäytyä eikä ajatella, että koko elämä on yhtä erityisyyttä. Sellainen tie on todella raskas. Omat pettymykset, surut ja häpeätkin (nämä kaikki kuuluvat asiaan) pitää käsitellä. Olet toivonut lapsellesi muuta ja odottanut häneltä muuta. Elämä ei ole kuitenkaan luvannut kenellekään mitään. Ei sinulle, ei minulle, eikä kenellekään. Kukaan meistä ei voi väittää, ettei elämässä joudu kokemaan vastaavaa, sillä oma lapsi tai itse voi vammautua vaikka huomenna. Myös ylimielisyyden tie katkeroittaa ja aiheuttaa vihaa muita kohtaan. On tärkeää tiedostaa ja tunnistaa, että tällainen voo tapahtua kenelle tahansa ja hekin kasvaisivat erityislapsen vanhemmaksi samalla tavalla kuin itse on kasvanut.
Vierailija kirjoitti:
erityislasten vanhemmat ovat erityisen narsisteja, jotka haluavat uhriutua.
kierretään kaikki puoskarit, että saadaan joku kirjaindiagnoosi lapselle, jotta voidaan kerjätä sääliä, huomiota ja tukia. jos ei joku puoskari sitä kirjoita, niin sitten tehdään vaikka itse se diagnoosi somen avulla.
jos lapsella joku aito päävika onkin, niin siitäkin saa syyttää vain itseään, kun raskausaikana ryyppäsi, poltti tupakkaa, söi mt-pillereitä ja pössytteli.
Vamma tai päävika kuten asian ilmaisit sinullakin taitaa olla jutuistasi päätellen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapseni serkku ravisteltiin pikkuvauvana (1 vk) erityislapseksi. En uskaltanut puuttua asiaan, koska olin vasta 22, ravistelija oli kasvatusalan ammattilainen ja sairaanhoitoja mummo hymyili tyytyväisenä vieressä. Tuon kerran näin, mutta ravistelu taisi olla jokapäiväistä, kun sillä vauvan sai hiljaiseksi. Ja tästä ei tietenkään saa edelleenkään puhua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole muuten missään maassa törmännyt tähän erityislapsiasiaan, kuten Suomessa. Aina, jos lasta ei ole kasvatettu ja hän riekkuu, syytetään diagnoosia. Mistähän se johtuu?
Kyllä, kehitysvammaisuutta ja autismia esiintyy vain Suomessa. Ei missään muualla.
Muualla ADHD hoidetaan kunnon avarilla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä jaksan ja haluan olla tekemisissä normaalien lasten vanhempien kanssa. Tärkeintä on, että ne ovat niitä omia ihmisiä, joiden kanssa minulla on vastavuoroinen ja rikas yhteys.
En jaksa: kuunnella nillitystä turhasta, oli se vanhempi sitten erityislapsen tai terveen lapsen vanhempi. En jaksa tyhmiä tai ennakkoluuloisia ihmisiä tai mitään mikä kuormittaa enemmän kuin palauttaa.
Omalla lapsella liikunta- ja näkövamma, vertaistukea saan myös.
Minulla on kaksi lasta. Toisella on kromosomivirhe joka aiheuttaa kaikenlaista ongelmaa ja erityisyyttä, toinen on neurotyypillinen ja "tavallinen". Kuin yö ja päivä monin tavoin. Minulle toki erityisiä molemmat. Se on totta että monikaan sellainen jolla ei ole omaa kokemusta näistä ei kertakaikkiaan ymmärrä ongelmien syvyyttä. Olenkin jo vuosia sitten lopettanut toisen lapseni erityisyydestä avautumisen. Kukaan ei tarkoita tietenkään pahalla, mutta he eivät tunnu myöskään ymmärtävän että erityisen kanssa kaikki on...erityistä. Olen hakenut vertaistukea sellaisista ryhmistä joissa kaikilla on samoista asioista omakohtaista kokemusta. Onhan se vaan jollain tavalla helpottavaa kuulla että ei ole yksin niiden ongelmien edessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi haluatte eristää sen erityislapsenne johonkin "erityiskuplaan", kun hän kuitenkin varttuessaan tulee kohtaamaan tämän maailman, jossa on myös "ei-erityisiä"? Segregointi tekee vain hallaa pidemmän päälle. Toki on hyvä käydä vertaistukiryhmissä ja lapsellekin on tärkeää ystävystyä "kaltaistensa" kanssa, mutta väkisin pitäminen muista erillään on karhunpalvelus.
Ja mistä sinä tiedät, etteikö erityislapsesi voisi saada sydänystävän jostain "tavallisesta" lapsesta? Minun paras ystäväni lapsuusajoilta on liikuntavammainen. Se, että hän tarvitsi liikkumiseen kaikenlaisia tukia ja joskus rollaattoria, toisinaan istui pyörätuolissa, ei estänyt meidän ystävyyttä. Olisi ollut hirveä sääli jos hänen vanhempansa olisivat estäneet häneltä harrastukset "normaalien" kanssa koska "ei saa tukea ja ymmärrystä", koska tapasin hänet juuri kuvataidekerhossa.
Enkä tiennyt, että perhekerhoissa käydään vain itsensä tähden. Minä ainakin kävin, jotta lapseni pääsisi touhuamaan muiden lasten kanssa ja sosialisoitumaan. En minä sieltä kavereita saanut, koska ei kaikkien kanssa vain natsaa.
Typeriä ja haukkuvia kommentteja omasta lapsesta ei tarvitse kuunnella, yhtikäs kenenkään.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä jaksan ja haluan olla tekemisissä normaalien lasten vanhempien kanssa. Tärkeintä on, että ne ovat niitä omia ihmisiä, joiden kanssa minulla on vastavuoroinen ja rikas yhteys.
En jaksa: kuunnella nillitystä turhasta, oli se vanhempi sitten erityislapsen tai terveen lapsen vanhempi. En jaksa tyhmiä tai ennakkoluuloisia ihmisiä tai mitään mikä kuormittaa enemmän kuin palauttaa.
Omalla lapsella liikunta- ja näkövamma, vertaistukea saan myös.
Ystävällä on kehitysvammainen lapsi, nyt jo täysi-ikäinen. Kyllä tiesin erityisistä haasteista mutta puhuimme myös niistä kaikille vanhemmille yhteisistä jutuista. Lapset leikkivät keskenään ja välillä hoidettiin toistemme lapsia että pääsee edes pariksi tunniksi jonnekin. Ymmärrän täysin sen, että ystäväni joutui tekemään lapsensa hyväksi paljon enemmän kuin minä. Mutta yleensä me kyllä puhuttiin ihan kaikesta muusta kuin lapsistamme
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi haluatte eristää sen erityislapsenne johonkin "erityiskuplaan", kun hän kuitenkin varttuessaan tulee kohtaamaan tämän maailman, jossa on myös "ei-erityisiä"? Segregointi tekee vain hallaa pidemmän päälle. Toki on hyvä käydä vertaistukiryhmissä ja lapsellekin on tärkeää ystävystyä "kaltaistensa" kanssa, mutta väkisin pitäminen muista erillään on karhunpalvelus.
Ja mistä sinä tiedät, etteikö erityislapsesi voisi saada sydänystävän jostain "tavallisesta" lapsesta? Minun paras ystäväni lapsuusajoilta on liikuntavammainen. Se, että hän tarvitsi liikkumiseen kaikenlaisia tukia ja joskus rollaattoria, toisinaan istui pyörätuolissa, ei estänyt meidän ystävyyttä. Olisi ollut hirveä sääli jos hänen vanhempansa olisivat estäneet häneltä harrastukset "normaalien" kanssa koska "ei saa tukea ja ymmärrystä", koska tapasin hänet juuri kuvataidekerhossa.
Enkä tiennyt, että perhekerhoissa käydään vain itsensä tähden. Minä ainakin kävin, jotta lapseni pääsisi touhuamaan muiden lasten kanssa ja sosialisoitumaan. En minä sieltä kavereita saanut, koska ei kaikkien kanssa vain natsaa.
Typeriä ja haukkuvia kommentteja omasta lapsesta ei tarvitse kuunnella, yhtikäs kenenkään.
Täytyy tähän sanoa kyllä, että esimerkiksi liikuntavamman aiheuttamat haasteet lapsen/nuoren kehitykseen, hyvinvointiin, kykyyn luoda ystävyyssuhteita jne. eivät ole lainkaan verrannollisia esimerkiksi kehitysvammaisuuteen. Omalla lapsellani liikuntavamma (pyörätuolissa) ja ihan läheisimmässä lähipiirissä lapsi, jolla kehitysvamma ja autismi. Olisi suurta heidän haasteiden väheksyntää väittää perheidemme haasteita lähellekään verrattaviksi. En voi millään tapaa jakaa kokemusta siitä, kun lapsi esimerkiksi karkailee, ei pysty ilmaisemaan omia tarpeita/kipuja, tarvitsee lääkitystä käytöshaasteisiin, valvoo yöt, turvallisuutta pitää valvoa samalla tavalla kuin pienemmällä lapsella jne. Olisi väärin väittää, että "olemme samassa veneessä".
Muuten kyllä olen ihan samaa mieltä kirjoitukseni kanssa. Ei tämäkään perhe, josta puhun, eristäydy millään tavalla. Mutta ei heidän lapselle ole monet asiat samalla tavalla mahdollisia kuin omalle lapselleni.
Vierailija kirjoitti:
Miksi haluatte eristää sen erityislapsenne johonkin "erityiskuplaan", kun hän kuitenkin varttuessaan tulee kohtaamaan tämän maailman, jossa on myös "ei-erityisiä"? Segregointi tekee vain hallaa pidemmän päälle. Toki on hyvä käydä vertaistukiryhmissä ja lapsellekin on tärkeää ystävystyä "kaltaistensa" kanssa, mutta väkisin pitäminen muista erillään on karhunpalvelus.
Ja mistä sinä tiedät, etteikö erityislapsesi voisi saada sydänystävän jostain "tavallisesta" lapsesta? Minun paras ystäväni lapsuusajoilta on liikuntavammainen. Se, että hän tarvitsi liikkumiseen kaikenlaisia tukia ja joskus rollaattoria, toisinaan istui pyörätuolissa, ei estänyt meidän ystävyyttä. Olisi ollut hirveä sääli jos hänen vanhempansa olisivat estäneet häneltä harrastukset "normaalien" kanssa koska "ei saa tukea ja ymmärrystä", koska tapasin hänet juuri kuvataidekerhossa.
Enkä tiennyt, että perhekerhoissa käydään vain itsensä tähden. Minä ainakin kävin, jotta lapseni pääsisi touhuamaan muiden lasten kanssa ja sosialisoitumaan. En minä sieltä kavereita saanut, koska ei kaikkien kanssa vain natsaa.
Typeriä ja haukkuvia kommentteja omasta lapsesta ei tarvitse kuunnella, yhtikäs kenenkään.
Se että ei jaksa enää puhua erityislapsen ongelmista sellaisten kanssa jotka eivät niistä mitään tajua ei tarkoita sitä että lapsi olisi jossain erityiskuplassa.
En vie liikuntavammaista lastani tavisten jumppaan tai muskariin, koska siellä mennään aina terveiden ehdoilla. Hän kokee sitä koululaitoksessa jo ihan tarpeeksi, että hän on pelkkä roska opettajien tiellä ja retkien aikaan hänen sopii vaikka istua koulun siivouskomerossa, koska vain terveiden lasten retkillä on väliä. Vapaa-ajalla harrastamme vain ja ainoastaan erityisryhmissä, jossa hän oppii että hänetkin voidaan ottaa huomioon ja hän voi myös olla tärkeä osa ryhmää, jos vain aikuisella on aivot päässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oi, sepä ihanaa ap. Saavat muut olla rauhassa ilman huutoa, kiusaamista ja riehumista. Älä lisäänny enää. Joutuvat päiväkodissa ja koulussa kärsimään takianne noi muut.
Mulla on kolme lasta jotka ovat saaneet teineinä adhd-diagnoosin. Kukaan ei ole riehunut koskaan. Päinvastoin ovat tulleet kiusatuiksi ja välttelivät muita. Eli ole hiljaa asiasta jota et mitään ymmärrä ja tiedä.
Meillä myös ADHD diagnoosi 17-vuotiaana. Peruskoulun käytösnumero 9, päättötodistuksen ka 9,5.
Ihan mielenkiinnosta, miten se adhd on näkynyt? Ja kyllä, tiedän ettei ADHD vaikuta älykkyyteen ja tiedän, että voi hyperfokusoitua. Nykyään vaan tuntuu olevan myös näitä ns. kympin (tyttöjä) jotka pärjää elämässä loistavasti ja silti on diagnoosi.
Vierailija kirjoitti:
Voisin ihan hyvin olla ystävä erityislapsen vanhemmalle ja kuunnella huolia ja tukea sen verran minkä osaan. Mutta koska omat lapset on niitä ”normaaleja” niin en tietenkään voi kunnolla ymmärtää millaista erityislapsen kanssa arki on enkä varmastikaan osaa tarjota oikeanlaisia neuvoja. Saattaisin ehkä yrittää kuitenkin, mutta ehkä se sitten ei ole hyvä idea.
Mutta tosiaan jos ystäviä ollaan niin kyllä homman pitää olla silloin vastavuoroista ja minunkin kuuluu saada puhua arjen haasteista omien lasteni kanssa vaikka meidän ongelmat erityislapsen vanhemmasta turhalle valittamiselle kuulostaisikin.
Miksi niitä neuvoja pitäisikään antaa? Ainakaan jos niitä ei kysytä. Tukea voi muutenkin.
Vierailija kirjoitti:
En ole muuten missään maassa törmännyt tähän erityislapsiasiaan, kuten Suomessa. Aina, jos lasta ei ole kasvatettu ja hän riekkuu, syytetään diagnoosia. Mistähän se johtuu?
Ihanko tosi?
Kennedyt aikoinaan lääkärin suosituksella laittoivat erityislapsensa hallintaan lobotomialla, mutta sen jälkeen aikalailla kaikki olivat sitä mieltä että olisivat mieluummin antaneet riekkua vaan.
Siis ihan kauheita provoja täällä. Miten surkea elämä niiden kirjoittajilla voi olla. Tsemppiä kaikille erityislasten vanhemmille!