Mitä pelkäsit lapsena

Kettuja. Kyljin yksin pitkän koulumatkan ekaluokkalaisena, siinä oli noin 1,5km metsäpätkä, jossa ei ollut yhtään taloa. Talvella aamuisin oli pimeää, ja tuijotin tiukasti van taskulampun valokeilaa, etten vaan näkisi kettuja. 

Muut pätkät oli helpompia, niissä näkyi aina jonkun talon valot, mutta se metsäpätkä oli paha.

Kutituspulveria,eli ruusunmarjojen siemeniä. 

Pelkäsin että taloyhtiön pojat kaataa ja tunkee kutituspulveria niskaan.

Äitiä. Koskaan ei tienny tappaako se hullu tänään vai ei.

Pelkäsin pimeää, yliluonnollisia asioita (kummitukset, selittämättömät tapahtumat jne.), ja Pelle Hermannin sitä aloitusta. Näytelty osa oli kiva katsoa ja Kepakko oli tosi hauska. Mutta tämä aloitus, mihin piirretään tuo naama, ja se vääntyy ja tulee ihan lähelle oli karmiva.

Sotaa (noottikriisi) tuli täydellinen hiljaisuus pirttiin, kun uutista luettiin. Isäni oli veteraani.

Pimeää olen aina pelännyt ja pimeän turvin mahdollisesti hiippailevia pahantahtoisia miehiä.

Vaatekomeroa. Äidin äiti kuoli kun olin 3 ja kuulin kun äitini kertoi mummosta näkemistään kauheista painajaisista sekä unesta, jossa mummo vaati saada aamutakkinsa takaisin. Tämä kyseinen aamutakki roikkui meidän vaatekomerossa ja lapsen mielessä asia kääntyi niin, että kuollut mummo on siellä komerossa. Pelkäsin pitkään ja näin painajaisiakin. 

Pelkäsin myös vihaisia, huutavia ihmisiä. (Niitä oli paljon, myös omat vanhemmat usein.)

Pelkäsin kerrostalossa asuessamme että ne ylemmät asunnot sortuu niskaan

Minä myös omaa äitiäni, uhkaili millon milläkin  "kohta tulee murhenäytelmä" yms.

Tuota sai kuunnella toistakymmentävuotta . 

Pimeää eteistä yöllä, kun olisi tehnyt mieli mennä vanhempien viereen. Se eteinen pelasti useimmiten vanhempieni yöunet. 

Sotaa, suihkukoneita, ukkosta, pyssyjä, ilotulitteita. Yleensä kaikkia kovia ja paukahtavia ääniä

Rokotusta, kalanmaksaöljyä. Koulun välitunteja. 

Monesti koulun pihalla mustaa miestä. Oli hauska peli, ikävä kyllä nyt todellista.

Rokotteita. Tai en siis itse rokotteita vaan niitä piikkejä. 

Ukkosta. Se oli kauheaa! 

Pelkasin sotaa. Olin n. 8-9 v, kun 90-luvulla jossain viihdeohjelmassa vitsailtiin sodan alkamisella. Ohjelman esiityjat istuivat rivissa poydan takana samaan tyyliin kuin uutisstudiossa. En tietenkaan lapsena tajunnut ohjelman satiiria, vaan luulin puheiden olevan totta. Pelkasin monen kuukauden ajan sodan alkamista. Muistan, kun menimme sukulointireissulla marjaan, ja mattailla kulkiessani pohdin, etta mahtaako tama olla viimeisia kertoja, kun voimme kayda rauhassa metsassa. 

Pelkasin myos kuolemaa. Sukuni keski-ika oli hyvin korkea, ja lapsuudessani hautajaisia oli paljon. Niinpa niihin liittyvat rutiinit tulivat erittain tutuiksi. Kun ajattelin kuolemaa, minun oli vaikea kasittaa ihmisen tietoisuuden sammumista. Kuvitelmissani kuolleillakin oli aina jonkinlainen tietoisuus. Siispa kuvittelin itseni makaamaan arkussa kun paalle lapataan multaa. Ajatus oli minusta niin karmiva, etta sain jopa paniikkikohtauksen kaltaisia oireita. Nain jalkeenpain ajateltuna, olisi varmaankin ollut hyva, jos alituisten hautajaisten nostattamista tunteista ja kysymyksista olisi puhuttu meidan lasten kanssa, mutta kuten moni varmaan tietaa, 90-luvulla sellainen ei ollut kovin yleista. 

Soita ja syviä vesiä

Yhtä naapuria joka oli jatkuvasti humalassa

Pimeänä talviaamuna koulubussia odottessa lumiauraa! Se tulla rymisteli koko tien leveydeltä ja ainoa mahdollisuus pelastautua oli hypätä metsän puoleiseen ojaan/hankeen. Yksin pimeässä pysäkillä ja aina se pahus ehti tulla ennen pelastavaa koulukyytiä!  N.67