Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
En pääse asiasta yli (liittyy koiraan)
05.03.2026 |
Nyt tulee pitkä viesti.
Meillä oli vuosi sitten koiranpentu, jota koko perheemme oli odottanut. Otin asioista paljon selvää ennen pennun tuloa ja hankimme pennun asialliselta kasvattajalta. Kasvattaja kyllä kertoi, että pentu voi olla dominoivampi tapaus ja vaatii jämäkkyyttä. Kokemusta on yhdestä koirasta lapsuuden perheessäni, joka oli ns. helppo koira. Ensimmäinen virhe oli, että luin asioista liikaakin, pelkäsin, stressasin. Kun pentu tuli, en pystynyt ottamaan rennosti. Mietin kokoajan koulutukselliselta näkökulmalta asioita (ei saa mennä sohvalle yms.).
Pentu puri tosi paljon aluksi. Iho meni naarmuille ja vaatteita rikki. Ei ollut silloin sellainen kauheasti sylissä viihtyvä. Pentu tuhosi (niinkuin ne monesti tekevät) paikkoja aika paljon. Yritettiin pitää portteja joka huoneessa, jotta suuremmilta tuhoilta vältyttäisiin ja jotta esim. saisi syödä rauhassa.
Sitten kun päästiin aloittamaan lenkkeilyä, pentu oli tosi varuillaan. Häntä alhaalla, kroppa jännittyneenä, veti paljon. Yritin lukea ohjeita tähän, treenailla namien kanssa. Rauhallisemmassa paikassa lenkkeillessä ei tätä ongelmaa ollut. Mutta lenkit muuttuivat päivä päivältä hirveämmäksi, varsinkin kun kokoa alkoi tulla. Ja koira alkoi haukkumaan myös ikkunasta jokaista kävelijää, varsinkin koiria. Koiralle tuli emätintulehduskin, joka ilmeisesti voi olla yleinenkin, mutta pohdein kyllä stressin vaikutusta tähän.
Koira tuhosi edelleen paikkoja, vaikka luita ja leluja oli saatavilla. Rupesi uupumus kasvamaan. Yöunet olivat jääneet lyhyemmiksi. Riitojakin rupesi tulemaan herkemmin puolison kanssa. En enää jaksanut. Tiesin, että koirakouluun olisi voinut vielä yrittää mennä mutta olin jo niin täynnä ohjeita ja neuvoja, mitä olin lukenut kun ne eivät tuntuneet toimivan. Olin ollut pennun kanssa paljon kahdestaan, kun olin työttömänä samalla. Tuntuu kuin vajaa puoli vuotta olisi mennyt pelkässä koirakuplassa. Vaikka kyllä koko perhe osallistuikin tähän, mutta tietysti päivät olin yksin. En kuitenkaan ollut saanut luotua pentuun sellaista sidettä mitä olin ajatellut (virheajatus tämäkin, nyt tiedän että se voi tulla vasta ajan kanssa).
Päätimme etsiä sille uuden kodin. Ja löysimmekin hyvän, jossa asuinalue oli rauhallisempi (vaikka emme itsekkään missään kaupungin vilinässä asu, aika perus omakotitaloalueella). Ikävää ei tullut heti sen jälkeen, mutta sitten viime syksynä alkoi ikävä ja suru tulla esiin. Kävimme koiraa katsomassakin, sillä oli kaikki hyvin. Se tulikin iloisesti lasten syliin ja oli intoa täynnä. Se oli jo tottunut muihin koiriin ja muutenkin asiat olivat menneet hyvin. Vähän oli kuulemma ehkä vielä lenkkeillessä haastetta riippuen tilanteesta, mutta ei mitään suurempaa.
Jatkuu...
Kommentit (78)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mekin luovuimme noin puolivuotiaasta pennusta. Meillä oli paljon koirakokemusta, myös vaativammista roduista, mutta tämän koiran kohdalla nostimme kädet pystyyn jo kahden kuukauden jälkeen. Jopa eläinlääkäri suositteli koiran palauttamista kasvattajalle, koska se oli niin aggressiivinen etenkin vieraita ihmisiä kohtaan, ettei tuon ikäisen pennun missään nimessä kuuluisi olla. Eikä vain vieraita, vaan myös meillä käyviä aikuisia lapsia kohtaan, jotka koiran olisi pitänyt jo tuntea. Koira mm. kahdesti hyökkäsi kahden ihmisen jalkaan kiinni, eikä se ollut pentumaista leikkiä. Kyseisen rodun ei myöskään missään nimessä kuulu käyttäytyä noin.
Koira palautui kasvattajalle. Tuntuihan se epäonnistumiselle, mutta toisaalta on selvää, ettemme olisi voineet sitä pitää. Seuraavaksi meille tuli aivan eri rotuinen nuori koira, myöhemmin toinenkin. Kaikki on mennyt erittäin hyvin, kuten kaikkien aiempienkin koiriemme kanssa. Joskus vain osuu kohdalle yksilö, jonka kanssa yhteiselo ei vaan onnistu.
Suosittelen aloittajalle helppoa seurakoirarotua.
On kyllä todella vaikea kuvitella, että alle puolivuotias pentu - joka siis on vielä aivan pikkupentu, taaperoikäinen - hyökkäisi aggressiivisesti ihmisen nilkkaan kiinni. Juu, voivat olla villejä ja rajuja, innostua vieraista liikaa, ja ihan varmasti purevat ja retuuttavat kaikkea mahdollista, sellaisia vilkkaat pennut ovat. Se on kuitenkin ihan eri asia kuin aggressiivisuus, se että koira esimerkiksi peloissaan tai puolustaessaan purisi jotakin. Voi verrata vähän niin kuin lasten tyynysotaan ja painileikkeihin vs. joku aikuinen hakkaa ja potkii, pahoinpitelee, toisen ihmisen ihan tietoisesti ja tarkoituksella.
Puoli vuotias vaihtaa vasta hampaita, leikkii hyökkäämällä jalkoihin oikein murinan kanssa. Sitten idiootit pitää aggresiivisena
Sinä siis kutsut minun lisäkseni myös kokenutta eläinlääkäriä ja kokenutta koirien kasvattajaa idiooteiksi? Saathan sinä niin tehdä. Se ei silti poista sitä faktaa, että tämä pentu ei ollut normaali. Ymmärrät sitten, kun samanlaisen kohtaat.
Tuossa vaiheessa meidän pentu sai suuhun pehmolelunsa, jalan tai käden sijaan. Lisäksi meillä oli pentukehä, jonka jälkeen tuli koiraportti. Asuntoa ei tuhottu.
Jep, tämä meilläkin on riittänyt kaikkien muiden pentujen kohdalla. Myös vaativien rotujen pentuja ollaan helposti saatu kasvatettua fiksuiksi aikuisiksi. Jopa ilman koiraportteja.
Tämän kohdalla mikään ei auttanut koska oli aggressiivinen, ei purrut leikkiäkseen. Kasvattaja oli järkyttynyt kun näki näitä tilanteita, sanoi ettei ikinä, missään nimessä pennun eikä varsinkaan tuon rodun pennun kuulu käyttäytyä noin. Että on täysin epänormaalia.
Enempää en tätä jaksa rautakangesta vääntää. Faktaa on että koirissakin on yksilöitä joiden päässä ei palikat ole kohdallaan, ja usein se alkaa näkyä jo pentuiässä. Tämän kanssa ei siis kasvattajakaan pärjännyt eikä onneksi myöskään laittanut ongelmaa kiertoon, vaan päätyi lopettamaan koiran.
Et siis ole ap, jonka pentu päätyi menestyksellä toiseen kotiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisko mahdollista hankkia jokin toinen eläin? Kissa vaikka? Te ette kuulosta oikein koiraihmisiltä. Vähintään se kannattaa olla joku helppo seurakoirarotu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pisti silmään tuo "sitten kun päästiin aloittamaan lenkkeilyä". Missä vaiheessa aloititte sen? Minkä rotuinen koira oli kyseessä?
Minulla oli koira, joka oli pentuna jo dominoiva ja ylivilkas. Puri ja reuhtoi, kun yritti ottaa syliin. Sen kanssa aloitettiin lenkkeily heti alussa ja se tarvitsi koko elämänsä valtavasti liikuntaa ollakseen tyytyväinen ja rauhallinen. Stressiherkkä oli myös. Valtavan työläs koira, mutta ihana. Vanhana ja sydänsairaana vielä mennä viipotti kovaa vauhtia.
Dominoiva koira ja epävarma ihminen eivät sovi yhteen. Meillä taisi käydä niin hyvin, että koira opetti jämäkkyyttä minulle. Hitsaannuttiin tiukasti yhteen.
Kaikkein eniten harjoiteltiin rauhoittumista. Myös minä itse. Oma stressaaminen tai rauhoittuminen siirtyy suoraan koiraan.
Ammattimainen eläintenkouluttaja olisi varmasti ollut hyödyksi ja tueksi ap:n tapauksessa.
Varmasti koira olisi tarvinnut enemmän liikuntaa ja aktivointia. Kun koira on lenkitetty kunnolla, se rupeaa tyytyväisenä nukkumaan eikä jaksa tuhota yhtään mitään.
Leluja oli tarjolla, mutta leikittiinkö pennun kanssa joka päivä? Porteilla perheestä eristäminen on varmasti stressannut koiraa myös.
Sanon nämä asiat siksi, jotta niistä olisi hyötyä, joten älä pahastu, ap. Itsekin manailen omia aiempia virheitäni, mutta niistä pitää vaan oppia, ei siinä muu auta. Jatkossa sitten osaa paremmin.
Kiitos viestistäsi. Aloitettiin lenkkeily siinä kun rokotukset alkoivat tehota (joo, sekin oli virhe, olisi tarvinnut uskaltaa aikaisemmin).
Pentusi kuulostaa jokseenkin samankaltaiselta. Tuota olen jälkikäteenkin pohtinut, että oikealla asennoitumisella olisin minäkin voinut oppia tässä, juuri esim. sitä jämäkkyyttä. Ja ehkä meillä olisi voinut tulla parempi luottamussuhde. Näitä vatvon. Mutta toisaalta olen myös tuota miettinyt, olimmeko liian eriparia. Kun olen luonteeltanikin pehmeämpi, niin oliko sellainen kovapäinen koira vain liikaa?
Ongelmana ei ollut se, ettei ollut aikaa aktivoida. Nimenomaan, oikein kaipasin lenkeille menoa. Mutta niistä ei tullut mitää. Koira katsoi jo kaukaa, jos joku lähestyi ja jumitti. Sitten tuli sitä vetämistä, haukkumista, hyppimistä. Näki että pelkäsi ja rupesi vetää aina kotiopäin. Jouduin siis koiralenkin jälkeen menemään itse vielä oman kävelylenkin yksikseni.
Meillä oli aktivointimattoa, kongeja yms. Piilottelin nameja, opetin peruskäskyjä. Pihallakin sai olla mutta sielläkin se meni usein vain jännittyneenä tarkkailuksi häntä koipien välissä, kun ohi kulkee säännöllisesti lenkkeilijöitä. Ja haukkumiseksi se aina meni. Pihalla heittelin leluja yms. harjoitetiin luoksetuloa jne. Vaikkakin harjottelussa tuli useimmiten makupalan perässä luokse, mutta ei helpolla kyllä arkisissa tilanteissa jos ei halunnut, esim. pihalta sisälle. Tavallaan siis kun aktiivisuutta ei saatu purettua lenkeillä, niin sitä sitten oli liikaa. Toki loppua kohden olisi pitänyt varmaan enemmän tehdä yhteisiä juttuja, mutta rupesi voimat loppumaan.
Varmasti porteilla eristäminen stressasi, mutta se oli yksi ohje kun luin tuohon puremiseen liittyen. Ja tosiaan myös ei antanut syödä rauhassa. Oli myös sen tuhoamisen vuoksi pakko laittaa portteja, ettei kaikki tapetit ja huonekalut mene.
Niin ei sitä varmaan muuta voi kun yrittää oppia virheistä, harmi ettei enää voi yrittää uudelleen saman koiran kanssa. Koiran etsiminenkin oli jo niin työläs projekti.
-ap
Meille eläinlääkäri antoi ohjeeksi, että muita kuin rokotettuja koiria ei tavata ennen kuin ensimmäinen rokotus on saatu. Tavattiin sitten vain tuttujen kilttiä vanhempaa koiraa, jonka tunsin hyvin. Tämä koira sitten pyysi minulta luvan, että saako komentaa pentua, kun pentu hyppi silmille. Annoin luvan ja nätisti se ilmaisi, mikä oli ok ja mikä ei.
Pikku pennun sosiaalistumisvaihe on niin tärkeä. Siinä vaiheessa se pitäisi tutustuttaa turvallisesti maailmaan. Minun koirani oli myös hiukan varovainen, ensimmäisillä lenkeillä juoksi syliin turvaan. Pihalla oltiin jo heti seuraavana päivänä kun pentu tuli kotiin, ja siitä sitten laajennettiin lenkkiä pikku hiljaa.
Voi olla, että olitte liian erilaisia. Meillä oli kaksi jääräpäätä, kun itsekin olen sellainen, niin jaksoin sitä säätämistä päivästä toiseen. Toki olin myös aika väsynyt välillä.
Pelkäsitkö muuten koiraa välillä? Meillä oli heti alusta lähtien ihmisten pureminen ehdottomasti kielletty. Kielsin pentua aina jos se meinasi purra. Oppi asian hyvin eikä myöhemminkään purrut ketään.
Koiran eristäminen on huono neuvo, se ei ratkaise varsinaista ongelmaa, tuottaa vaan turhaa stressiä. Koira on kuitenkin laumaeläin.
Pennut riekkuvat hihnassa, se on ihan normaalia. Nätisti kävely pitää erikseen opetella. Tuollaisessa tilanteessa voisi rohkaista koiraa ja namitkin voi auttaa. Jos sinne kotiin painutaan aina kun pelottaa, niin koira oppii, että uhka on todellinen, koska sinäkin pakenet kotiin. Pelottavia tilanteita voi pikku hiljaa harjoitella sietämään. Jos vastaantulijat jännittää, niin kannattaa kiertää tarpeeksi kaukaa.
Kadut nyt eivät muutenkaan ole parhaita mahdollisia lenkkipaikkoja. Koirat nauttivat metsissä kulkemisesta, siellä on rauhallista, ja mielenkiintoista haisteltavaa ja tutkittavaa.
Koiran kasvatuksessa on iso työ eikä se kyllä suju kovin hyvin väsyneenä. Jos koira voi nyt hyvin ja on onnellinen, niin teit oikean ratkaisun.
No sanon tämän nyt kaikella rakkaudella mutta ensimmäinen virhe oli tuo rotu: labradorinnoutaja on metsästyskoira, ja niistä osa kaipaa paljon virikkeitä. Oon tavannut niitä useamman, joka tuhoaa paikkoja kun ei saa tarpeeksi tekemistä. Osa on toki hyvinkin löllöjä sohvaperunoita kotona, riippuu myös vanhemmista, perheestä ym.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mekin luovuimme noin puolivuotiaasta pennusta. Meillä oli paljon koirakokemusta, myös vaativammista roduista, mutta tämän koiran kohdalla nostimme kädet pystyyn jo kahden kuukauden jälkeen. Jopa eläinlääkäri suositteli koiran palauttamista kasvattajalle, koska se oli niin aggressiivinen etenkin vieraita ihmisiä kohtaan, ettei tuon ikäisen pennun missään nimessä kuuluisi olla. Eikä vain vieraita, vaan myös meillä käyviä aikuisia lapsia kohtaan, jotka koiran olisi pitänyt jo tuntea. Koira mm. kahdesti hyökkäsi kahden ihmisen jalkaan kiinni, eikä se ollut pentumaista leikkiä. Kyseisen rodun ei myöskään missään nimessä kuulu käyttäytyä noin.
Koira palautui kasvattajalle. Tuntuihan se epäonnistumiselle, mutta toisaalta on selvää, ettemme olisi voineet sitä pitää. Seuraavaksi meille tuli aivan eri rotuinen nuori koira, myöhemmin toinenkin. Kaikki on mennyt erittäin hyvin, kuten kaikkien aiempienkin koiriemme kanssa. Joskus vain osuu kohdalle yksilö, jonka kanssa yhteiselo ei vaan onnistu.
Suosittelen aloittajalle helppoa seurakoirarotua.
On kyllä todella vaikea kuvitella, että alle puolivuotias pentu - joka siis on vielä aivan pikkupentu, taaperoikäinen - hyökkäisi aggressiivisesti ihmisen nilkkaan kiinni. Juu, voivat olla villejä ja rajuja, innostua vieraista liikaa, ja ihan varmasti purevat ja retuuttavat kaikkea mahdollista, sellaisia vilkkaat pennut ovat. Se on kuitenkin ihan eri asia kuin aggressiivisuus, se että koira esimerkiksi peloissaan tai puolustaessaan purisi jotakin. Voi verrata vähän niin kuin lasten tyynysotaan ja painileikkeihin vs. joku aikuinen hakkaa ja potkii, pahoinpitelee, toisen ihmisen ihan tietoisesti ja tarkoituksella.
Puoli vuotias vaihtaa vasta hampaita, leikkii hyökkäämällä jalkoihin oikein murinan kanssa. Sitten idiootit pitää aggresiivisena
Sinä siis kutsut minun lisäkseni myös kokenutta eläinlääkäriä ja kokenutta koirien kasvattajaa idiooteiksi? Saathan sinä niin tehdä. Se ei silti poista sitä faktaa, että tämä pentu ei ollut normaali. Ymmärrät sitten, kun samanlaisen kohtaat.
Tuossa vaiheessa meidän pentu sai suuhun pehmolelunsa, jalan tai käden sijaan. Lisäksi meillä oli pentukehä, jonka jälkeen tuli koiraportti. Asuntoa ei tuhottu.
Jep, tämä meilläkin on riittänyt kaikkien muiden pentujen kohdalla. Myös vaativien rotujen pentuja ollaan helposti saatu kasvatettua fiksuiksi aikuisiksi. Jopa ilman koiraportteja.
Tämän kohdalla mikään ei auttanut koska oli aggressiivinen, ei purrut leikkiäkseen. Kasvattaja oli järkyttynyt kun näki näitä tilanteita, sanoi ettei ikinä, missään nimessä pennun eikä varsinkaan tuon rodun pennun kuulu käyttäytyä noin. Että on täysin epänormaalia.
Enempää en tätä jaksa rautakangesta vääntää. Faktaa on että koirissakin on yksilöitä joiden päässä ei palikat ole kohdallaan, ja usein se alkaa näkyä jo pentuiässä. Tämän kanssa ei siis kasvattajakaan pärjännyt eikä onneksi myöskään laittanut ongelmaa kiertoon, vaan päätyi lopettamaan koiran.
Et siis ole ap, jonka pentu päätyi menestyksellä toiseen kotiin?
Ei, en ole ap, vaan henkilö joka vastasi ap:lle, ja jonka entisestä koirasta monella oli mielipiteitä.
Vinkiksi, ap:n vastauksissa näkyy olevan lopussa kirjainyhdistelmä "-ap", josta on helppo päätellä mitkä ovat hänen kommenttejaan 😉
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta on outoa että teille valikoitui dominoiva pentu. Valitsitteko itse ja kasvattaja halusi tämän seikan tuoda esille painotuksella.
Kunnon kasvattaja ei olisi antanut noilla lähtötiedoilla sitä dominoivaa yksilöä vaan helpomman.
Hyvä että pentu pääsi uuteen kotiin jossa sen kanssa pärjätään.
Olisiko joku vakituinen hoitokoira hyvä vaihtoehto?
Itse olen tällä hetkellä koiraton koska elämäntilanne ei vielä omaan anna myöten. Minulla on välillä seurana ja lenkkikaverina naapuripitäjästä ns.vakkari hoitokoira.
Kyseessä siis sekarotuinen, harvoin niiden myyjät määrittelee mikä pentu kenellekin sopii.
Vierailija kirjoitti:
No sanon tämän nyt kaikella rakkaudella mutta ensimmäinen virhe oli tuo rotu: labradorinnoutaja on metsästyskoira, ja niistä osa kaipaa paljon virikkeitä. Oon tavannut niitä useamman, joka tuhoaa paikkoja kun ei saa tarpeeksi tekemistä. Osa on toki hyvinkin löllöjä sohvaperunoita kotona, riippuu myös vanhemmista, perheestä ym.
Kyllä, ja vielä labukkamix, joka on vielä arvaamattomampi, kuin puhdasrotuinen. Etenkin, jos ei edes tiedetä muita rotuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mekin luovuimme noin puolivuotiaasta pennusta. Meillä oli paljon koirakokemusta, myös vaativammista roduista, mutta tämän koiran kohdalla nostimme kädet pystyyn jo kahden kuukauden jälkeen. Jopa eläinlääkäri suositteli koiran palauttamista kasvattajalle, koska se oli niin aggressiivinen etenkin vieraita ihmisiä kohtaan, ettei tuon ikäisen pennun missään nimessä kuuluisi olla. Eikä vain vieraita, vaan myös meillä käyviä aikuisia lapsia kohtaan, jotka koiran olisi pitänyt jo tuntea. Koira mm. kahdesti hyökkäsi kahden ihmisen jalkaan kiinni, eikä se ollut pentumaista leikkiä. Kyseisen rodun ei myöskään missään nimessä kuulu käyttäytyä noin.
Koira palautui kasvattajalle. Tuntuihan se epäonnistumiselle, mutta toisaalta on selvää, ettemme olisi voineet sitä pitää. Seuraavaksi meille tuli aivan eri rotuinen nuori koira, myöhemmin toinenkin. Kaikki on mennyt erittäin hyvin, kuten kaikkien aiempienkin koiriemme kanssa. Joskus vain osuu kohdalle yksilö, jonka kanssa yhteiselo ei vaan onnistu.
Suosittelen aloittajalle helppoa seurakoirarotua.
On kyllä todella vaikea kuvitella, että alle puolivuotias pentu - joka siis on vielä aivan pikkupentu, taaperoikäinen - hyökkäisi aggressiivisesti ihmisen nilkkaan kiinni. Juu, voivat olla villejä ja rajuja, innostua vieraista liikaa, ja ihan varmasti purevat ja retuuttavat kaikkea mahdollista, sellaisia vilkkaat pennut ovat. Se on kuitenkin ihan eri asia kuin aggressiivisuus, se että koira esimerkiksi peloissaan tai puolustaessaan purisi jotakin. Voi verrata vähän niin kuin lasten tyynysotaan ja painileikkeihin vs. joku aikuinen hakkaa ja potkii, pahoinpitelee, toisen ihmisen ihan tietoisesti ja tarkoituksella.
Minulla oli tuollainen, puri mm. sormet verille. Puolusti esim. lenkillä löytämäänsä paskaa päälle käymällä. Se siis hyökkäsi täydellä raivolla kohti ja puri. Sain sitä koulutettua pois puremisesta, mutta se opetteli tavan nielaista suoraan löytämänsä paskan, etten saa otettua sitä pois siltä. Saman teki, kun annettiin ohjeeksi, että kun koira hyppii, niin käännetään sille selkä. Joo, ok, jos haluaa päästä eroon pohkeistaan. Tikkasi kunnolla sarjatulella kiinni. Sain sen koulutettua tuostakin pois. Mutta joillain on se raivoasenne ihan pienestä pennusta alkaen. Harjoiteltiin paljon ja kyllä siitä ihan koira tuli, vaikka ei mikään sielunkumppani koskaan ollutkaan. Sai putsata korvat ja kaivella hampaat, mutta en olisi koskaan luottanut siihen 100%. Vanhuksena alkoi tulemaan samaa aggrea takaisin, mutta siihen vaikuttivat jo kivutkin. Sanoisin, että reaktiot olivat aggressiivisia, joita pystyi hallitsemaan koulutuksella, mutta se aggressiivinen perusluonne ei koskan kadonnut koulutuksella. Minulla on ollut useita koiria, eikä kukaan muu ole ollut vastaavanlainen hyökkijä. Eikä sillä ollut tarve puolustaa esim. ruokakuppiaan, koska lisäsin sille sapuskaa kuppiin ja harjoittelimme sitäkin alussa, ettei tarvitse puolustaa eväitään. Joskus niitä maanantaikappaleita syntyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen aloitus. Ehkä rotu tai pentu ei ollut teille oikea tai perheen vaatimukset eivät kohdanneet koiran kanssa elämiseen. Jos vielä päädytte ottamaan toisen koiran aikuinen koira voisi olla vaihtoehto.
Itse sanoisin, että koirakoulu on kyllä parempi vaihtoehto kuin koirakirjojen lukeminen. Pennut ovat pitkään pentuja ja syövät kaiken. Edelleen pidämme kengät, lelut, tavarat poissa jo aikuisen koiran ulottuvilta. Huonekaluja se järsi pentuna sen aikaa kun hampaita tuli, mutta mielellään ottaa leluksi tavaran lattialta, jos sellainen mahdollistetaan.
Koira on parhaimmilllaan 3 v->, ja koiran helppous on suhteessa ympäristöön. Koiran pitää olla koulutettu kaupunkiympäristössä, taajaman sisällä asuntoalueella koiralla on vähemmän asioita mihin reagoida, joten vähemmän koulutetun koirankin kanssa pärjää. Meillä on se periaate, että sisällä ei riehuta, koska loukkaantumisriski. Luita tai naposteltavaa saa silloin tällöin valvotusti. Metsälenkkkejä ja polkuja, haistelua, muiden koirien kohtaamista, uimisya kesällä sitä on meidän koiran arki. Koira vaatii lenkkeilyä sen verran, että koko perheen on hyvä sitoutua asiaan.
Kiitos ajatuksistasi ja kokemuksistasi.
Tuo on varmasti totta, koirakouluun olisi ehdottomasti kannattanut panostaa ennemmin kuin lukemiseen. Olin sitten jo niin uupunut, etten jaksanut mennä koirakouluun. Ehkä pelkäsin että sielläkään ei tule mistään mitään. Mutta näin jälkiviisana sanoisin, että olisi kannattanut mennä kokeilemaan.
Koirakoulu saattoi olla sinulle turhan pelottava paikka, siinä on niin paljon muuttujia, vieraita koiria jne. Sosiaalinen paine, vaikka ketään tuskin ehtii kiinnostaa toisten pärjääminen. Ammattilaisen kutsuminen kotiin olisi voinut olla parempi ratkaisu, mutta asiaahan ei tarvitse jäädä mähkimään. Teit parhaasi ja toimit minusta yllättävän viisaasti, ole ylpeä itsestäsi.
Toivoisin omasta puolestasi, että opit ottamaan vaistosi vakavammin etkä yritä väkisin sinnillä selvitä asioista, jotka tuntuvat menevän huonoon suuntaan. Luultavasti silloin asiassa on joku ongelma, joka pysyy ja pahenee, jos siitä yrittää puskea väkisin läpi. Sanon tämän hullua hevosta kouluttaneena, minulla on mennyt sen kanssa vuosia, kun olen joutunut aina hylkäämään aiemmin oppimani ja etsimään toimivampia keinoja. Et jostain syystä osaa rentoutua ja yrität aivan liikaa, eikä teillä ollut voimavaroja sietää vuosia ikävää tilannetta. Minä en joudu katsomaan ylettömän varovaista ja aluksi hermoheikkoa hevosta kotonani, se auttaa jo paljon. Sekin saa valtaosan päivästä viettää minua paremmassa seurassa.
Sinä tuskin olet hermorakenteeltasi yhtä herkkä kuin hevoseni, vaan sinulla on oma historiasi, joka ei varmaankaan ole ollut ongelmaton. Ehkä voisitte muksujen kanssa hakeutua ohjattuun hevosten kanssa harjoitteluun, jossa opetellaan vain olemaan ilman suorittamista, ja rauhoittumaan ja antamaan asioiden virrata omalla painollaan. Silloin saisit purkaa tarmoasi lasten kannalta järkevällä tavalla ja antaa heille eläinkokemuksia ilman, että arkenne kuormittuu. Jotenkin vainuan, että teet jo surutyötä esikoisen tulevasta maailmallelähdöstä. Tulee akuutti tarve tehdä kaikki se minkä vielä ehtii, mutta se on vain tunne. Ei hän tarvitse jokaista mahdollista asiaa sinulta, hän on oma ihmisensä joka hankkii oman elämänkokemuksensa, ja hankkii aikanaan eläimen tai on hankkimatta. Relaa! Halaus, minullakin on samanikäinen räpistelemässä jo siipiään, ja onhan se jännää äidille. Jos kuitenkin päädytte koiraan, minä hankkisin huomattavan aikuisen ja lunkin eläimen, joka hoitaa teitä enemmän kuin te sitä. Ette tee mitään sähköjäniskoiralla. Mietin vain, että sinuna en ehkä hankkisi sitäkään. Ota itsellesi tilaa ja rauhaa, velvollisuuksia on varmasti jo riittävästi ilmankin.
Neuvon että älä ikinä hanki lapsia. Heistä ei noin helposti luovuta. Koira on toiminut juuri niinkuin pentu toimii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap mitä mieltä olet jos ottaisitte aikuisen kodinvaihtaja koiran ?
Se olisi erilaista kuin edellinen yritys. Ehkä helpommin pääsisitte asiassa eteenpäin.
Ja ihan alkuun niin ottakaa koiria hoitoon. Saatte vähän enemmän kokemusta ja ajatusta millainen koira olisi teille sopiva. Meillä oli viimekesänä kolme eri koiraa hoidossa kun omistajat reissussa. Opittiin tosi paljon millainen koira hankkia. Siis mistä asioista pidämme ja mistä ei jne.
Tämä kyllä tuntuisi paremmalta ajatukselta. Aikuisesta jo tietäisi, millainen on. Mitäköhän kautta ihmiset yleensä aikuisen kodinvaihtajan löytää?
Niin, tuo hoitokoira toki toisi kokemusta erilaisista koirista. Kiitos ajatuksesta.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen aloitus. Ehkä rotu tai pentu ei ollut teille oikea tai perheen vaatimukset eivät kohdanneet koiran kanssa elämiseen. Jos vielä päädytte ottamaan toisen koiran aikuinen koira voisi olla vaihtoehto.
Itse sanoisin, että koirakoulu on kyllä parempi vaihtoehto kuin koirakirjojen lukeminen. Pennut ovat pitkään pentuja ja syövät kaiken. Edelleen pidämme kengät, lelut, tavarat poissa jo aikuisen koiran ulottuvilta. Huonekaluja se järsi pentuna sen aikaa kun hampaita tuli, mutta mielellään ottaa leluksi tavaran lattialta, jos sellainen mahdollistetaan.
Koira on parhaimmilllaan 3 v->, ja koiran helppous on suhteessa ympäristöön. Koiran pitää olla koulutettu kaupunkiympäristössä, taajaman sisällä asuntoalueella koiralla on vähemmän asioita mihin reagoida, joten vähemmän koulutetun koirankin kanssa pärjää. Meillä on se periaate, että sisällä ei riehuta, koska loukkaantumisriski. Luita tai naposteltavaa saa silloin tällöin valvotusti. Metsälenkkkejä ja polkuja, haistelua, muiden koirien kohtaamista, uimisya kesällä sitä on meidän koiran arki. Koira vaatii lenkkeilyä sen verran, että koko perheen on hyvä sitoutua asiaan.
Kiitos ajatuksistasi ja kokemuksistasi.
Tuo on varmasti totta, koirakouluun olisi ehdottomasti kannattanut panostaa ennemmin kuin lukemiseen. Olin sitten jo niin uupunut, etten jaksanut mennä koirakouluun. Ehkä pelkäsin että sielläkään ei tule mistään mitään. Mutta näin jälkiviisana sanoisin, että olisi kannattanut mennä kokeilemaan.
Koirakoulu saattoi olla sinulle turhan pelottava paikka, siinä on niin paljon muuttujia, vieraita koiria jne. Sosiaalinen paine, vaikka ketään tuskin ehtii kiinnostaa toisten pärjääminen. Ammattilaisen kutsuminen kotiin olisi voinut olla parempi ratkaisu, mutta asiaahan ei tarvitse jäädä mähkimään. Teit parhaasi ja toimit minusta yllättävän viisaasti, ole ylpeä itsestäsi.
Toivoisin omasta puolestasi, että opit ottamaan vaistosi vakavammin etkä yritä väkisin sinnillä selvitä asioista, jotka tuntuvat menevän huonoon suuntaan. Luultavasti silloin asiassa on joku ongelma, joka pysyy ja pahenee, jos siitä yrittää puskea väkisin läpi. Sanon tämän hullua hevosta kouluttaneena, minulla on mennyt sen kanssa vuosia, kun olen joutunut aina hylkäämään aiemmin oppimani ja etsimään toimivampia keinoja. Et jostain syystä osaa rentoutua ja yrität aivan liikaa, eikä teillä ollut voimavaroja sietää vuosia ikävää tilannetta. Minä en joudu katsomaan ylettömän varovaista ja aluksi hermoheikkoa hevosta kotonani, se auttaa jo paljon. Sekin saa valtaosan päivästä viettää minua paremmassa seurassa.
Sinä tuskin olet hermorakenteeltasi yhtä herkkä kuin hevoseni, vaan sinulla on oma historiasi, joka ei varmaankaan ole ollut ongelmaton. Ehkä voisitte muksujen kanssa hakeutua ohjattuun hevosten kanssa harjoitteluun, jossa opetellaan vain olemaan ilman suorittamista, ja rauhoittumaan ja antamaan asioiden virrata omalla painollaan. Silloin saisit purkaa tarmoasi lasten kannalta järkevällä tavalla ja antaa heille eläinkokemuksia ilman, että arkenne kuormittuu. Jotenkin vainuan, että teet jo surutyötä esikoisen tulevasta maailmallelähdöstä. Tulee akuutti tarve tehdä kaikki se minkä vielä ehtii, mutta se on vain tunne. Ei hän tarvitse jokaista mahdollista asiaa sinulta, hän on oma ihmisensä joka hankkii oman elämänkokemuksensa, ja hankkii aikanaan eläimen tai on hankkimatta. Relaa! Halaus, minullakin on samanikäinen räpistelemässä jo siipiään, ja onhan se jännää äidille. Jos kuitenkin päädytte koiraan, minä hankkisin huomattavan aikuisen ja lunkin eläimen, joka hoitaa teitä enemmän kuin te sitä. Ette tee mitään sähköjäniskoiralla. Mietin vain, että sinuna en ehkä hankkisi sitäkään. Ota itsellesi tilaa ja rauhaa, velvollisuuksia on varmasti jo riittävästi ilmankin.
Suuri kiitos lämminhenkisestä ja ymmärtäväisestä viestistäsi. Vaikken aloitukseen läheskään kaikkea pystynyt kertomaan, pystyit lukemaan tilannettani hämmästyttävän hyvin. Kuin tuntisit minut. Osuit monessa oikeaan.
Tämä väkisin yrittäminen ongelmien läpi on ollut ongelmani. Joustavampaa mieltä tarvitsisin ja tämä kokemus todella opetti minulle sen, nyt surullisesti näin jälkikäteen.
Juuri tuo kun kerroit hevosestasi, että joskus pitäisi vaan löytää uusi tapa tehdä asiat eikä mennä läpi väkisin.
Oikeassa olet siinäkin, että oma historianikaan ei ole ongelmaton, josta varmasti tuo epävarmuus, pelot ja ehkä täydellisyyden tavoittelu kumpuaa.
Ja oikein vainusit tuonkin, että on ollu kriisiä tässä jo siitä, kun vanhempi lapsikin jo lähestyy aikuisuutta. Ja tavallaan se paine ja suru siitä, ettemme ole ehtineet vielä tällaista perheenä kokea. Juuri tuo ajatus jotenkin ollut, että olisin jotenkin itse halunnut tämän kokemuksen tarjota, mutta kai tässä täytyy se hyväksyä, että tämä meni miten meni ja ellemme koiraa hanki vielä joskus niin lapset hankkivat sen vasta mahdollisesti sitten joskus aikuisena.
Mutta todella luit ja ymmärsit tilanteeni oikein. Kiitos ajatuksistasi, ymmärryksestäsi ja myötätuntoisista sanoistasi. Ne lämmittivät mieltäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mekin luovuimme noin puolivuotiaasta pennusta. Meillä oli paljon koirakokemusta, myös vaativammista roduista, mutta tämän koiran kohdalla nostimme kädet pystyyn jo kahden kuukauden jälkeen. Jopa eläinlääkäri suositteli koiran palauttamista kasvattajalle, koska se oli niin aggressiivinen etenkin vieraita ihmisiä kohtaan, ettei tuon ikäisen pennun missään nimessä kuuluisi olla. Eikä vain vieraita, vaan myös meillä käyviä aikuisia lapsia kohtaan, jotka koiran olisi pitänyt jo tuntea. Koira mm. kahdesti hyökkäsi kahden ihmisen jalkaan kiinni, eikä se ollut pentumaista leikkiä. Kyseisen rodun ei myöskään missään nimessä kuulu käyttäytyä noin.
Koira palautui kasvattajalle. Tuntuihan se epäonnistumiselle, mutta toisaalta on selvää, ettemme olisi voineet sitä pitää. Seuraavaksi meille tuli aivan eri rotuinen nuori koira, myöhemmin toinenkin. Kaikki on mennyt erittäin hyvin, kuten kaikkien aiempienkin koiriemme kanssa. Joskus vain osuu kohdalle yksilö, jonka kanssa yhteiselo ei vaan onnistu.
Suosittelen aloittajalle helppoa seurakoirarotua.
On kyllä todella vaikea kuvitella, että alle puolivuotias pentu - joka siis on vielä aivan pikkupentu, taaperoikäinen - hyökkäisi aggressiivisesti ihmisen nilkkaan kiinni. Juu, voivat olla villejä ja rajuja, innostua vieraista liikaa, ja ihan varmasti purevat ja retuuttavat kaikkea mahdollista, sellaisia vilkkaat pennut ovat. Se on kuitenkin ihan eri asia kuin aggressiivisuus, se että koira esimerkiksi peloissaan tai puolustaessaan purisi jotakin. Voi verrata vähän niin kuin lasten tyynysotaan ja painileikkeihin vs. joku aikuinen hakkaa ja potkii, pahoinpitelee, toisen ihmisen ihan tietoisesti ja tarkoituksella.
Puoli vuotias vaihtaa vasta hampaita, leikkii hyökkäämällä jalkoihin oikein murinan kanssa. Sitten idiootit pitää aggresiivisena
Sinä siis kutsut minun lisäkseni myös kokenutta eläinlääkäriä ja kokenutta koirien kasvattajaa idiooteiksi? Saathan sinä niin tehdä. Se ei silti poista sitä faktaa, että tämä pentu ei ollut normaali. Ymmärrät sitten, kun samanlaisen kohtaat.
Tuossa vaiheessa meidän pentu sai suuhun pehmolelunsa, jalan tai käden sijaan. Lisäksi meillä oli pentukehä, jonka jälkeen tuli koiraportti. Asuntoa ei tuhottu.
Jep, tämä meilläkin on riittänyt kaikkien muiden pentujen kohdalla. Myös vaativien rotujen pentuja ollaan helposti saatu kasvatettua fiksuiksi aikuisiksi. Jopa ilman koiraportteja.
Tämän kohdalla mikään ei auttanut koska oli aggressiivinen, ei purrut leikkiäkseen. Kasvattaja oli järkyttynyt kun näki näitä tilanteita, sanoi ettei ikinä, missään nimessä pennun eikä varsinkaan tuon rodun pennun kuulu käyttäytyä noin. Että on täysin epänormaalia.
Enempää en tätä jaksa rautakangesta vääntää. Faktaa on että koirissakin on yksilöitä joiden päässä ei palikat ole kohdallaan, ja usein se alkaa näkyä jo pentuiässä. Tämän kanssa ei siis kasvattajakaan pärjännyt eikä onneksi myöskään laittanut ongelmaa kiertoon, vaan päätyi lopettamaan koiran.
Et siis ole ap, jonka pentu päätyi menestyksellä toiseen kotiin?
Ei, en ole ap, vaan henkilö joka vastasi ap:lle, ja jonka entisestä koirasta monella oli mielipiteitä.
Vinkiksi, ap:n vastauksissa näkyy olevan lopussa kirjainyhdistelmä "-ap", josta on helppo päätellä mitkä ovat hänen kommenttejaan 😉
Olen unohtanut välillä laittaa tuon "-ap" merkinnän vastaukseni perään, kuten juuri äsken. Mutta palaan vielä vastailemaan huomenna, mihin en ole vielä ehtinyt vastaamaan.
-ap
Koirat eivät sovi kaikille. En tiedä, lohduttaako tämä ketään. Ystävälläni on aina ollut kääpiövillakoira, mutta mitä olen kuullut, niin sekin voi olla pienenä yhtä raskas hoidettava kuin pikkulapsi. Tekee tarpeet lattialle, puree tavaroita, herättelee öisin yms. Joissain tapauksissa sekin tarvitsee koirakoulua.
Itsellä ei ole koiraa ollut eikä näillä näkymin tule.
Toisella ystävälläni on ollut kyllä pari rauhallista koiraa. Toinen niistä oli iäkäs hoitokoira.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen aloitus. Ehkä rotu tai pentu ei ollut teille oikea tai perheen vaatimukset eivät kohdanneet koiran kanssa elämiseen. Jos vielä päädytte ottamaan toisen koiran aikuinen koira voisi olla vaihtoehto.
Itse sanoisin, että koirakoulu on kyllä parempi vaihtoehto kuin koirakirjojen lukeminen. Pennut ovat pitkään pentuja ja syövät kaiken. Edelleen pidämme kengät, lelut, tavarat poissa jo aikuisen koiran ulottuvilta. Huonekaluja se järsi pentuna sen aikaa kun hampaita tuli, mutta mielellään ottaa leluksi tavaran lattialta, jos sellainen mahdollistetaan.
Koira on parhaimmilllaan 3 v->, ja koiran helppous on suhteessa ympäristöön. Koiran pitää olla koulutettu kaupunkiympäristössä, taajaman sisällä asuntoalueella koiralla on vähemmän asioita mihin reagoida, joten vähemmän koulutetun koirankin kanssa pärjää. Meillä on se periaate, että sisällä ei riehuta, koska loukkaantumisriski. Luita tai naposteltavaa saa silloin tällöin valvotusti. Metsälenkkkejä ja polkuja, haistelua, muiden koirien kohtaamista, uimisya kesällä sitä on meidän koiran arki. Koira vaatii lenkkeilyä sen verran, että koko perheen on hyvä sitoutua asiaan.
Kiitos ajatuksistasi ja kokemuksistasi.
Tuo on varmasti totta, koirakouluun olisi ehdottomasti kannattanut panostaa ennemmin kuin lukemiseen. Olin sitten jo niin uupunut, etten jaksanut mennä koirakouluun. Ehkä pelkäsin että sielläkään ei tule mistään mitään. Mutta näin jälkiviisana sanoisin, että olisi kannattanut mennä kokeilemaan.
Koirakoulu saattoi olla sinulle turhan pelottava paikka, siinä on niin paljon muuttujia, vieraita koiria jne. Sosiaalinen paine, vaikka ketään tuskin ehtii kiinnostaa toisten pärjääminen. Ammattilaisen kutsuminen kotiin olisi voinut olla parempi ratkaisu, mutta asiaahan ei tarvitse jäädä mähkimään. Teit parhaasi ja toimit minusta yllättävän viisaasti, ole ylpeä itsestäsi.
Toivoisin omasta puolestasi, että opit ottamaan vaistosi vakavammin etkä yritä väkisin sinnillä selvitä asioista, jotka tuntuvat menevän huonoon suuntaan. Luultavasti silloin asiassa on joku ongelma, joka pysyy ja pahenee, jos siitä yrittää puskea väkisin läpi. Sanon tämän hullua hevosta kouluttaneena, minulla on mennyt sen kanssa vuosia, kun olen joutunut aina hylkäämään aiemmin oppimani ja etsimään toimivampia keinoja. Et jostain syystä osaa rentoutua ja yrität aivan liikaa, eikä teillä ollut voimavaroja sietää vuosia ikävää tilannetta. Minä en joudu katsomaan ylettömän varovaista ja aluksi hermoheikkoa hevosta kotonani, se auttaa jo paljon. Sekin saa valtaosan päivästä viettää minua paremmassa seurassa.
Sinä tuskin olet hermorakenteeltasi yhtä herkkä kuin hevoseni, vaan sinulla on oma historiasi, joka ei varmaankaan ole ollut ongelmaton. Ehkä voisitte muksujen kanssa hakeutua ohjattuun hevosten kanssa harjoitteluun, jossa opetellaan vain olemaan ilman suorittamista, ja rauhoittumaan ja antamaan asioiden virrata omalla painollaan. Silloin saisit purkaa tarmoasi lasten kannalta järkevällä tavalla ja antaa heille eläinkokemuksia ilman, että arkenne kuormittuu. Jotenkin vainuan, että teet jo surutyötä esikoisen tulevasta maailmallelähdöstä. Tulee akuutti tarve tehdä kaikki se minkä vielä ehtii, mutta se on vain tunne. Ei hän tarvitse jokaista mahdollista asiaa sinulta, hän on oma ihmisensä joka hankkii oman elämänkokemuksensa, ja hankkii aikanaan eläimen tai on hankkimatta. Relaa! Halaus, minullakin on samanikäinen räpistelemässä jo siipiään, ja onhan se jännää äidille. Jos kuitenkin päädytte koiraan, minä hankkisin huomattavan aikuisen ja lunkin eläimen, joka hoitaa teitä enemmän kuin te sitä. Ette tee mitään sähköjäniskoiralla. Mietin vain, että sinuna en ehkä hankkisi sitäkään. Ota itsellesi tilaa ja rauhaa, velvollisuuksia on varmasti jo riittävästi ilmankin.
Suuri kiitos lämminhenkisestä ja ymmärtäväisestä viestistäsi. Vaikken aloitukseen läheskään kaikkea pystynyt kertomaan, pystyit lukemaan tilannettani hämmästyttävän hyvin. Kuin tuntisit minut. Osuit monessa oikeaan.
Tämä väkisin yrittäminen ongelmien läpi on ollut ongelmani. Joustavampaa mieltä tarvitsisin ja tämä kokemus todella opetti minulle sen, nyt surullisesti näin jälkikäteen.
Juuri tuo kun kerroit hevosestasi, että joskus pitäisi vaan löytää uusi tapa tehdä asiat eikä mennä läpi väkisin.
Oikeassa olet siinäkin, että oma historianikaan ei ole ongelmaton, josta varmasti tuo epävarmuus, pelot ja ehkä täydellisyyden tavoittelu kumpuaa.
Ja oikein vainusit tuonkin, että on ollu kriisiä tässä jo siitä, kun vanhempi lapsikin jo lähestyy aikuisuutta. Ja tavallaan se paine ja suru siitä, ettemme ole ehtineet vielä tällaista perheenä kokea. Juuri tuo ajatus jotenkin ollut, että olisin jotenkin itse halunnut tämän kokemuksen tarjota, mutta kai tässä täytyy se hyväksyä, että tämä meni miten meni ja ellemme koiraa hanki vielä joskus niin lapset hankkivat sen vasta mahdollisesti sitten joskus aikuisena.
Mutta todella luit ja ymmärsit tilanteeni oikein. Kiitos ajatuksistasi, ymmärryksestäsi ja myötätuntoisista sanoistasi. Ne lämmittivät mieltäni.
Kiitos kiitoksista ja vakavamielisestä vastauksestasi. Vaikka muistutankin, etten erityisesti tarvitse sitä, ja teet siinä samaa kuin koirankin kanssa. Otat jo hiukan liian vakavasti. Mutta toisaalta perusteellinen viilaaminen on myös vahvuus ja hyve. Sitä on vain opittava säätelemään ja suuntaamaan tavoilla, jotka eivät johda noidankehään. Ihmettelin alkuvaiheessa sitä, miksi hevonen tuntui hermostuvan jo siitä, kun edes vilkaisin sen jalkoja. Niitä kun piti katsella aika usein, kun tulenpalavin kiire oli opettaa se sietämään kavionhoitoa. Sittemmin olen oppinut, että jalkojen tuijottaminen on viesti hevoselle, että niitä koipia olisi paree lähteä siirtelemään kauemmas hyvän sään aikana. Totta kai se huolestui ja hätääntyikin etenkin, jos oli juuri selitetty, että seisoppa siinä. Tai jos paikka oli turhan ahdas väistämiseen.
Arvioni osuu niin oikeaan siksi, että olen harjaantunut hevosten kanssa lukemaan ihmisten energiaa ja tunnetiloja enemmän kuin luontaisesti osaisin. Emme ole niin omituisia sitten kuitenkaan. Hevosenikin on ihan järki tyyppi, on vain vielä paljon herkempi kuin mitä sen oma etu olisi. Huomenna lisää.
Alue: Aihe vapaa
Minusta on outoa että teille valikoitui dominoiva pentu. Valitsitteko itse ja kasvattaja halusi tämän seikan tuoda esille painotuksella.
Kunnon kasvattaja ei olisi antanut noilla lähtötiedoilla sitä dominoivaa yksilöä vaan helpomman.
Hyvä että pentu pääsi uuteen kotiin jossa sen kanssa pärjätään.
Olisiko joku vakituinen hoitokoira hyvä vaihtoehto?
Itse olen tällä hetkellä koiraton koska elämäntilanne ei vielä omaan anna myöten. Minulla on välillä seurana ja lenkkikaverina naapuripitäjästä ns.vakkari hoitokoira.