Olen vasta nelikymppinen ja jo aivan väsähtänyt elämään. Onko kuinka yleistä?

Olen 47 ja olin usein väsynyt. Sitten sain Voxran ADHD-oireisiin ja väsymys lähti. Nukun paremmin ja tulen toimeen kuuden tunnin yöunilla. Hassua, miten pienet asiat vaikuttavat.

Sama. Työpäivät on 10-12 tuntisia ja monesti lauantaisinkin pitää hommia tehdä. Palkkaa saa kuitenkin sen verran, että jatkuvaa kituuttamista. Ihan loppu ja enää ei kiinnosta mikään. Kannatti käydä yliopisto palkka pienempi kuin duunareilla ja ei työehtosopparia joten ylitöistä ei makseta 24/7 puhelimen päivystysvelvollisuus.

Itselläni alkoi 40-vuoden kieppeillä sellainen tasainen suvantovaihe elämässä, joka on nyt jatkunut viisi vuotta. Olen saavuttanut sellaisen elämän mitä kohti pyrinkin alle 40-vuotiaana ja kaikki on hyvin. Arki rullaa tasaisesti, mutta sellainen tietty päämäärättömyys vaivaa. Joskus mietin, että tämmöistäkö tämä elämä nyt on eläkeikään asti. 

Vierailija kirjoitti:

Itselläni alkoi 40-vuoden kieppeillä sellainen tasainen suvantovaihe elämässä, joka on nyt jatkunut viisi vuotta. Olen saavuttanut sellaisen elämän mitä kohti pyrinkin alle 40-vuotiaana ja kaikki on hyvin. Arki rullaa tasaisesti, mutta sellainen tietty päämäärättömyys vaivaa. Joskus mietin, että tämmöistäkö tämä elämä nyt on eläkeikään asti. 

Joo vähän sama. Olen saavuttanut kaiken haluamani ja nyt ei oikein ole enää mitään tavoitteita. Yritän vaan kasvattaa ja tukea lapsia parhaani mukaan, mutta muuten on jotenkin apaattinen olo. Mikään ei oikein innosta.

Vierailija kirjoitti:

Ihan loogista se on, koska elämä on jo melkein ohi. Jos ei nelikymppisenä ole ura lähtenyt lentoon, niin ei se enää lähde. Jos ei nelikymppisenä ole saanut miestä/naista, niin ei enää saa ainakaan hyvää. Jos ei nelikymppisenä ole saanut lapsia, ei enää saa. Ei enää ole oikeastaan mitään odotettavaa.

Oho 😂😂😂 Karua. Varmaan pitkälti totta jos päätät luovuttaa. Jos et, niin voit tehdä elämästäsi omannäköisen ja arvokkaan, ihmeellisen ja tapahtumarikkaan. Sellaisen josta muut katkerat nelikymppiset haaveilevat mutta jotka ovat jo luovuttaneet. 40 ei ole vielä ikä eikä mikään! Nuoremmat kundit käy kuumana joten peittokin voi heilua ihan niin paljon kuin vaan jaksat. 

Musta tuntuu että mun elämä valuu Suomessa ihan hukkaan. Tai no, mitään elämää ei edes ole, käyn töissä ja siinäpä se. Täällä tuntuvat olevan onnellisimpia ne, joilla on aktiivinen sosiaalinen elämä ja/tai perhe. On todella vaikea löytää edes uusia ystäviä, kun eivät vanhatkaan pidä mitään yhteyttä. Eli aika yksinäinenkin saa olla. Saati että saisi luotua jotain ns. verkostoja, ellei sellaisia jo nuoruudesta ja nuoresta aikuisesta lähtien ole. Mitään tekemistä tai näkemistä täällä ei ole, ja sää on musertavan ankea puolet vuodesta. 

Uskoisin että olisin jossain toisessa maassa onnellisempi. Olen kerran asunutkin, ja uskon että toteutan sen vielä toistamiseen, luultavasti pysyvästi. 

M44

Vierailija kirjoitti:

Ihan loogista se on, koska elämä on jo melkein ohi. Jos ei nelikymppisenä ole ura lähtenyt lentoon, niin ei se enää lähde. Jos ei nelikymppisenä ole saanut miestä/naista, niin ei enää saa ainakaan hyvää. Jos ei nelikymppisenä ole saanut lapsia, ei enää saa. Ei enää ole oikeastaan mitään odotettavaa.

Näinhän se vähän kyllä menee. 

Yleistä, mutta usein tilapäistä. Ihan tutkimusten mukaan ihmisillä yleensä on sellainen vähimmän onnellisuuden alho 40-50 v iässä, sitten käyrä alkaa taas nousemaan, kunnes 65-vuotias on jo yhtä onnellinen kuin kaksikymppinen.

Itselläni oli jonkinlainen keski-iän kriisi 42-47-vuotiaana. Siihen varmaan liittyi esivaihdevuosien hormonimuutoksia, mutta enemmän vielä oman ajattelun myllerrystä. Kunnianhimo, näyttämisen halu tms. ei enää motivoinut, useimmat asiat mitä olin tavoitellut oli jo saavutettu elämässä. Sitten siinä oli vähän että mitäs nyt, kun on levoton olo, että jotain pitäisi tehdä, mutta mikään ei enää kiinnosta. Vähitellen se siitä kääntyi kuitenkin uuden, rauhallisemman ja vähemmän ulkomaailmassa koheltavan elämänvaiheen hyväksynnäksi. Nykyään nautin vaan hetkessä elämisestä, ilman tavoitteita. Nyt 52-vuotiaana elämä on taas oikein mukavaa ja nautittavaa.

Jep, aika yleistä on. Masennusta, eiku hoitoon vaan. https://surunauha.net/tilastoja-ja-tietoa-itsemurhista/ n. 2/päivässä päätyy suomessa. Hoitoon vaan hyvissä ajoin. Tosin ->https://en.wikipedia.org/wiki/Nolan_R._Williams ->was an American neuropsychiatrist  yritti hoitaa itseään, ei näköjään auttanu.

Happiness. It's what we all long for, what all human beings seek in our jobs, our relationships, our activities. We try so hard to be happy, and all too often we end up empty and unsatisfied. Why? Because, says Billy Graham in this classic work, we are looking for happiness in all the wrong places.

We haven't learned the secret Jesus taught in the Beatitudes that true, lasting happiness simply isn't to be found by seeking it directly. Happiness is a by-product, a bonus that comes when we seek what is really important. And the things that will bring us the satisfaction we long for are not necessarily what the world considers meaningful.

Jesus did not have to have an outward stimulus to make Him happy, Billy Graham points out. "He had learned a secret that allowed Him to live above the circumstances of life and fear of the future. He moved with calmness, certainty, and serenity through the most trying circumstances even death! What was His secret? He gave it to us in the Beautitudes."

Presented with Billy Graham's characteristic vigor and simplicity in this landmark book, it is a secret that can transform your life.

Vierailija kirjoitti:

Hauskaa että joka toinen täällä olettaa, että kyse on vain rankasta lapsiperhearjesta. Ei kaikilla nelikymppisillä edes ole mitään lapsia, joista rasittua.

Jep. Oletus, että tottakai tuon ikäisellä on mies, lapset, koti ja työ viemässä voimat. Yhtä hyvin voi stressata/väsyttää työttömyys ja yksinäisyys tai sitten jokin ihan muu. Tiukassa on "näin kuuluu elämä elää" vaatimukset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko jokin erityinen syy? Kyllästynyt työhön tai jauhaako elämä liikaa paikallaan tms ?

Työni on raskasta ja stressaavaa, eikä energiaa jää mihinkään erityiseen vapaa-ajalla. Just ja just jaksan käydä pari kertaa viikossa salilla ja lenkillä, ja siinä ne aktiviteetit pitkälti onkin. Olen huomannut, että en haaveile enää juuri mistään enkä odota tulevaisuudelta paljon mitään. En ole itsetuhoinen, mutta ihan rehellisesti sanottuna en tiedä, mikä idea on jatkaa tätä taaperrusta vielä jotain 30-40 vuotta. ap

Kuulostaa työuupumukselta. Kannattaa ottaa vakavasti. Mitä pahemmaksi menee, sitä hitaampi ja vaikeampi toipua. Toki kannattaa verikokeet otattaa, ettei ole mitään fyysistä vaivaa.