Uskotko rakkauteen?

Uskon rakkauteen. Ihan täysillä. Näen rakkautta ympärilläni.

Mutten omalla kohdallani. 🤔

Surettaa myöntää mutta en usko. Mieheni petti useiden naisten kanssa vaikka olin luottanut häneen täysin, erosimme. Muissakin miessuhteissa on ollut pettymyksiä. En enää samalla tavalla kaipaa parisuhdetta kuin nuorena koska käsitykseni miehistä ei ole kovin hyvä. On helpompaa olla yksin kuin rakentaa yhteisen elämän varaan. Joskus on kyllä yksinäistä ja lapsettomuus tuntuu välistä pahalta myös. 

N32

Haluaisin uskoa. Oman tunteen tiedän mutta uskoisinko toisen enää... En tiedä 

Ensin pitäisi tietää, mitä se rakkaus oikein on, ennenkuin siihen voi ajatella uskovansa. Paljon olen kuullut puhuttavan, mutta ei se ole koskaan näyttäytynyt.

Naiset rakastavat vain lapsiaan. Naisen rakkaus mieheen vastaa miehen ihastumista naiseen. Naiset eivät voi ymmärtää miehen rakastumista naiseen, koska heillä ei ole mitään vastaavaa. 

Uskon rakkauteen näillä reunaehdoilla. Naista ei voi omistaa, saa vain käyttövuoron. 🤷🏼

Uskon rakkauteen muiden ihmisten välillä mutta romanttinen rakkaus on kiertänyt mut kaukaa. 

En tiedä enää. Luulin löytäneeni vihdoinkin (hyvinkin kypsällä iällä) sen elämäni rakkauden. Luulin sen olevan molemminpuolista. Ja sitten se päättyi. Se päättyi sanoihin "olet elämäni rakkaus ja parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut." Mutta jos se olisi totta, eihän se olisi päättynyt. Jos hän olisi tuntenut mitä minä tunsin - tunnen - hän olisi tehnyt mitä vain että hänen ei tarvitse luopua minusta. 

En tiedä enää. En ainakaan usko rakkauteen enää omalla kohdallani. Ja se tekee minut tosi surulliseksi. 

Kyllä ja en. Tässä hetkessä minun on vaikea uskoa romanttiseen rakkauteen omalla kohdallani. En ole ikinä ollut parisuhteessa (okei, ekat 30-vuotta pysyin kaukana deittisovelluksista ja treffailusta). Kun vihodin löysin jotain omalta tuntuvaa niin se päättyi. En usko että rakkautta on tarkoitettu romanttisessa mielessä minulle. Ehkä voisin jonkun ihan ok:n kumppanin löytää, mutta se ei riitä.  Haluan että kumppani on sielunkumppani, paras ystävä ja rakastaja. En etsi mitään ylimaallista mutta jotain mikä tuntuu niin omalta, että siitä ei halua koskaan luopua. N33

Vähän sekava aloitus. Siis tiedät, että rakkautta on, mutta et usko siihen? Minä olen rakastunut elämässäni kaksi kertaa. Ei siinä ole mitään uskomisen tarvetta, jos sen on itse kerta kokenu.

M50

Vierailija kirjoitti:

Surettaa myöntää mutta en usko. Mieheni petti useiden naisten kanssa vaikka olin luottanut häneen täysin, erosimme. Muissakin miessuhteissa on ollut pettymyksiä. En enää samalla tavalla kaipaa parisuhdetta kuin nuorena koska käsitykseni miehistä ei ole kovin hyvä. On helpompaa olla yksin kuin rakentaa yhteisen elämän varaan. Joskus on kyllä yksinäistä ja lapsettomuus tuntuu välistä pahalta myös. 

N32

Siis, sinä et pysty enää parisuhteeseen. Rakkaus on eri asia.

"Jos hän olisi tuntenut mitä minä tunsin - tunnen - hän olisi tehnyt mitä vain että hänen ei tarvitse luopua minusta. "

Tuo on joku romanttisista elokuvista opittu käsitys joka ei vain pidä paikkaansa. Ihmiset voivat syvästi ja aidosti rakastaa toisiaan mutta olla liian erilaisia ja haluta liian erilaisia asioita elämässään jotta voisivat elää yhdessä.

Rakkauden takia ei voi tehdä mitä tahansa menettämättä jotain oleellista itsestään. Ei voi elää omien perustarpeidensa vastaisesti, ei voi tehdä oman moraalinsa vastaisia asioita jne.

Rakkautta on myös myöntää että tekee toisen onnettomaksi ja siksi on parempi erota.

En suuremmin. Eikä tässä yli viiskymppisenä enää viitsi mitään rakkautta tai parisuhdetta edes etsiä. Eikä sllaista kyllä enää mihinkään kaipaisikaan.

Tottakai uskon. Rakkaus on kaiken liikkeelle paneva voima. Se ei ole vain tunne, se on myös valinta. Ja koska rakastan teen valintoja joilla hyvä lisääntyy. Näkyy ennen kaikkea läheisissä ja siinä miten heidät kohtaan avoimesti ja kunnioittavasti. Itse rakastan omia jälkeläisiäni, koiriani, eläimiä yleensäkin, työtäni, asiakkaitani, kotimaahani, kotiani, mökkiäni, harrastustani jne. Parisuhderakkaus on takana päin enkä sellaista kaipaa nyt kun on niin täyttä elämä.

N 56, 3 lasta 2 lastenlasta, 2 koiraa

Eiköhän tämä riipu tosi paljon ihmisten omista kokemuksista. Ne joilla on käynyt hyvä tuuri rakkaudessa eikä ole ollut suuria pettymyksiä, ne uskovat rakkauteen. Ne joilla rakkaus on ollut pettymyksestä toiseen menemistä, eivät luonnollisestikaan sitten enää siihen niin usko koska ovat huomanneet että se ei johda kuitenkaan onneen.

Ehkä tässä on se asia että liian moni ajattelee koko sitä suhdetta yhtenä "pakkauksena" jota sitten kutsuvat rakkaudeksi. Mutta minusta tämä on väärä ajattelumalle. Rakkaus on se perustunne toista kohtaan ja se voi vahvistua tai heikentyä sen mukaan miten se yhdessäolo sitten käytännössä sujuu. Jos se arki ja yhdessäolo sisältää paljon riitoja ja konflikteja, rakkauskin alkaa helposti muuttua heikommaksi. Jos taas ollaan sopuisasti, kumpikin vain vahvistaa sen toisen rakkautta.

Itselle rakastuminen on kai fyysisesti mahdotonta, joten en. Ei vaan osaa olla intohimoinen ja tunteiden vietävissä, itse ajattelen kaikki asiat loogisesti ja järkeillen, ja rakkaus ei ole oikein järkevää, joten en ole oikein ikinä suuremmin kokenut mitään rakkautta.

Jollain tapaa uskon, että rakkaus on aitoa vain omia lapsia kohtaan, koska harvoin omia lapsia hylätään, mutta parisuhteissa usein erotaan. Rakkaus on oikeasti ehkä parisuhteissa vain halua/yhteensopivuutta lisääntymis mielessä. Monestihan ihmiset eroaa, kun se jokin kipinä tai halu hiipuu. Onko se sitten rakkautta ,kun halut vähenee ja toinen laitetaan pois? Enpä usko.