Mistä asioista olette valehdelleet läheisillenne?

Lasketaanko valehtelemiseksi myös kertomatta jättäminen?

Peittelen masennustani, syömishäiriötäni ja sitä, että elämänhaluni on mennyt. Yksi lääkäri tietää tästä pienen (kaunistellun) osan. Kenellekään muulle, ystävälle tai sukulaiselle, en ole halunnut sanoa mitään - enkä varmaan osaisikaan. En usko, että edes osaisin enää avoimesti kertoa asioistani.

Huomaan että eräs vanha ystäväni on hirveän kriittinen sille ettei mitään negatiivista saisi sanoa. Siis ei saa valittaa mistään (edes muutamia kertoja vuodessa). Hän syyttää heti kriittiseksi tai pilkunviilaajaksi tai "sulle se ei mikään kelpaa" tyypiksi jos arvostelee käytännössä yhtään mitään. 

Hänelle olen alkanut valehtelemaan ihan sujuvasti että esim ulkomaan matka oli ihana, kaikki oli hyvin, mukavaa seuraa ja mukava hotelli, palvelu vetää (vaikka ei oikeesti ollu). Vaikka olisin kehunut kaikkea muuta varttitunnin ja sanoisin yhdenkin negatiivisen arvostelun esim ruoan laadusta, niin hän kuittaa heti jotain että no sä oot vaan niin tarkka tai kriittinen. Ja sit hänen mielestään aina valitan jostain. 

No eihän siinä muuta, me kaikki hänen tutu valehdellaan sujuvadti hänelle kokoajan kaikkea positiivista. Joskus teen tuota ihan vittuillessani koska se vit...n niuhottaja tekopyhä hyvesignaloija ärsyttää niin paljon.

Minun mielestä taas on tärkeämpää että sanotaan tuollaiset "mielipideasiat" jostain diiba baaba asiasta niin kun ne on, miksi pitäisi saada puhua vain positiivisia asioita. Mutta eipä hänellä enää juuri ystäviä olekaan koska hän määrittelee mitä hänelle saa sanoa mitä ei.

Ostin uuden auton, myin vaihdossa nykyisen, valehtelin kaikille kysyjille sujuvasti paljonko loppupelissä jouduin käyttämään euroja. Itse aktiivisesti en ota hinta asiaa esille. Väitän, että kaikki minun lähipiiriini kuuluvat luulevat minua paljon pienempipalkkaiseksi kuin mitä olen sekä kukaan ei arvaa lähellekään paljonko mulla oli rahaa sästössä. Puhuin eräälle pitkäaikaiselle ystävällenikin auton vaihdon asioista, tuskailin miten hankala se on, hän kommentoi että niin ja lainaa pitää ottaa hirveä määrä tai siis rahoituksella maksaa pitkä aika ja korkokulu tulee paljon. No ei tarvitse, maksoin auton kertamaksulla.

En paljasta koskaan kellekään raha-asioitani. Vaikka koku on joskus kysynyt paljonko saan palkkaa, en kerro sitä koskaan, sanon suoraan että se on asia josta en keskustele. Tämä ihan siksi etten halua aiheuttaa kateuden tunteita enkä toisaalta voisi sietää sitä jos joku alkaisi yrittää hyötyä minusta jotenkin. 

Ei nyt vastaa alituksen kysymykseen mutta töissä valehtelen tai muunnan totuutta sekä jätän kertomatta asioita todella usein. Näin tekee toki kaikki.

Työelämä keskisuuren firman keskijohdossa on ikäänkuin jotain peliä ja teatteriesitystä. Jokainen meistä vetää jotain "roolia" kokoajan tuntosarvet ylhäällä, kenen kanssa tullaan juttuun, kehen voi luottaa kehen ei, jos taas haluan jonkun sellaisen asian kaikkien tietoon, jota en kuitenkaan halua julkisesti sanoa, kerron sen tietylle henkilölle. Joitakin pitää varoa koska ovat ilkeitä ja varomattomuuden tunnet puukkona selässäsi ennen pitkää. Joillekin voi sanoa suoremmin asioita, joitakin pitää vähän mielistellä ensin ennekun voi vihjailla asiadta, suoraan ei voi sanoa, koska ko henkilö loukkaantuu ja suuttuu. Tiettyjä asioita ei kannata kertoa tietyille vaan viedään asia toista kautta jotta sille tehdään jotain.

Toisaalta tämä peli ja suoranainen valehtelu joskus on aika raskasta, mutta välttämätöntä selviytymisen kannalta. 

Lainattu siemmin kirjoitetusta

"Minulla on eräs iäkkäämpi tuttu joka on sellainen ns hyväksynnän kerjääjä, hän janoaa sitä että millon mitäkin häneen itseensä tai tekemisiinsä liittyvää kehuttaisi. En valehtele aktiivisesti itse, mutta hän ikäänkuin pakottaa minut (ja muutkin lähipiiriläisensä) valehtelemaan hänelle koska hän kysyy kokoajan jostain muiden mielipiteitä ja eihän kukaan sivistynyt ihminen ala moittimaan hänen täysin mautonta leivonnaistaan siinä kahvipöydässä päin naamaa, vaan sanotaan, että "juu, hyvää on, kyllä sä oot viitseliäs kun leivot aina itse jne...". Näin ei loukata häntä"

Mulla on eräs vanha tuttu ihan samanlainen, minua iäkkäämpi nainen joka tekee ihan samaa. Kerjää hyväksyntää.  Hän kehuu itse itseään paljon, mm asuntoaan joka on oikeasti mielestäni nykymittapuulla varsin vaatimaton (vanha) kaksio Helsingissä. Hän korostaa joka tapaamiskerralla mm asuntonsa arvoa. Hän korostaa omaa kokkaustaitoaan, joka ei mielestäni ole mitenkään normaalista poikkeavaa. Hänen leivonnaiset on usein helvetin rasvaisia ja mauttomia. Näille sitten koitan keksiä jotain kehumista koska hän sanoo itse että "tää on kyll niin hyvää, mähän teen tätä niin ja näin ja kertoo kaikki raaka-aineet jne. Kertoo leipovansa paljon ja miten tykkää pitää kaikkia kekkereitä. Pakkohan siihen täysin mauttomaan juustopiirakkaan on jotain saada soperrettua että kyllä hyvää on. Sitten kun sanot että on hyvä, hän tuputtaa lisää ja lisää. Kerran antoi mulle kotiin puolikkaan aivan suolattoman ja mauttoman tekemänsä leivän, heitin sen sorry vaan biojätteeseen jo pihalla, en edes vienyt sisälle saakka. Sitten viestilöä myöhemmin kysyi oliko hyvä... no....oli juu, kiitos. En siis joutuisi valehtelemaan mutta hän itse kerjää kommentteja enkä tietysti illeä sanoa suoraan.

Esitän sukulaisille ja ystäville varakkaampaa kuin oikeasti olen. Kaikki menee mitä tulee. 

Vierailija kirjoitti:

En ole kertonut kenellekään irl, että olen saanut tunne-elämältään epävakaan diagnoosin. Kukaan ei ole koskaan epäillyt, vihjannut tms että minulla olisi kyseinen diagnoosi. Kukaan läheisistäni ei myöskään ole toistuvasti kritisoinut käytöstäni, ei ole tullut riitatilanteita myöskään toistuvasti. En ole ikinä aikuisena raivonnut kenellekään.

Diagnoosi hävettää, enkä oikeasti tunnista itseäni kriteereistä, mikä ilmeisesti on tyypillistä epävakaille. 

En tiedä hävettäisikö sinua tämä diagnoosi yhtään vähempää, mutta varsinkin naisautistit, saavat hyvin usein epävakaan diagnoosin, koska näissä on pintapuolisesti samankaltaisuuksia. Kun katsoo asiaa syvemmin eli mistä käytös kumpuaa, niissä onkin sitten paljonkin eroja, jopa päinvastaisuuksia. Naisten autismia tunnetaan edelleen huonosti, koska sitä on tutkittu naurettavan vähän, ja se tosiaan sekoitetaan helposti tuohon sekä myös kaksisuuntaiseen.

Tietysti on mahdollista, että sinulla on tuo epävakaa ja et vain tunnista itseäsi oireista, mutta hyvin usea autistinainen nimenomaan kokee tuota jaa, kai mulla nyt sitten tämä diagnoosi on, mutta jotenkin ei tunnu oikealta. Sitten autismiin tutustuessa tajuaakin miten palaset loksahtavat oikeasti paikoilleen. Mulla on autismi enkä sinänsä häpeä sitä, mutta eihän siitäkään huvita kaikkialla huudella, kun ennakkoluuloja on edelleen valtavasti aina siitä, että älykkyydessä olisi pakko olla jotain vikaa siihen, että empatiassa nyt ainakin on pakko olla jotain pahasti vialla. 

Itse ketjun aiheeseen, niin autistina nimenomaan pyrin välttämään valeita viimeiseen asti, mutta toisin kuin autistinen stereotypia sanoo, en myöskään möläyttele kaikkea päähäni juolahtavaa. Mä en ymmärrä miksi mun olisi pakko sanoa vaikka jonkun remontista, että onpa upea, valtavan hienot väriyhdistelmät tms. jos en ole sitä mieltä. En myöskään ymmärrä, miksi ainoa vaihtoehto tälle olisi möläyttää hirveetä skeidaa. Sanon yleensä jotain, että olet valinnut todella upeasti visiotasi vastaavat värit tai että on varmasti ollut iso työ ja saat olla ylpeä siitä, että se on nyt valmis. Nuo eivät ole valeita ja tarkoitan ne vilpittömästi, mutta en vaan voi sanoa, että onpa kaunis, jos se ei mielestäni ole. Tuolla tavalla saan osoitettua arvostusta ja kannustusta ilman, että tarvitsee valehdella.

Toki sitäkin teen, kuten kaikki, koska joskus on vaan pakko. Tarvitsen todella paljon omaa aikaa, jotta jaksaisin olla sosiaalinen, ja jos ihminen ei tiedä autismistani, enkä millään jaksa tavata, olen aina erittäin kiireinen, huonosti nukkunut, tunnen oloni kipeäksi tms. En halua loukata ketään, mutta näistä on kyllä huono omatunto silti. En haluaisi valehdella edes pikkuasioista.

En valehtele.

Mitta en myöskään kertonut vakavasta masennuksestani, jota sairastin 20 vuotta ollen samalla kokoaikaisesti työssä. 

ei kannata levittää pajunköyttää varsinkaan kuvitteellisesta suhteesta tai poikakaverista, ei varsinkaan julkisesti.

saat aikas vihat p0äälle tuollaisesta. mitä kauemmin, sitä pahemmat.