Lue keskustelun säännöt.
Pitkä toverillinen liitto, vai kunnolla sydämeni vienyt ihastus?
Tilanne on nyt se, että olen päätä pahkaa rakastunut työkaveriin. Kliseistä. Olen tuntenut hänet 3 vuotta. Tutustuttu hiljalleen, ja nyt viimeiset kuukaudet lähennytty enemmänkin. Mitään varsinaista flirttiä kummempaa ei ole tapahtunut, mutta olen aivan älyttömän ihastunut häneen. Tekisi mieli sanoa, että olen rakastunut, kunnolla, ensimmäistä kertaa elämässäni. Siis sillä tavalla, etten ole koskaan tuntenut näin voimakkaasti ketään kohtaan.
En edes omaa miestä kohtaan, jonka kanssa aloin parikymppisenä seurustelemaan tosi kevyin syin (tyyliin oli hyvännäköinen ja kiinnostunut minusta) ja "kun ei parempaakaan ollut tullut vastaan" enkä yksinkään halunnut olla. Kuulostaa kamalalta näin kirjoitettuna, myönnän, mutta antakaa armoa, olin niin nuori silloin ja oli joku kiire perustaa perhe. Mutta noh, kaikenlaisten kiemuroiden ja kahden vuosikymmenen jälkeen sinänsä hyvä liitto meillä on. Emme riitele, kotityöt jaetaan tasaisesti, jutellaan kuulumisia ja huumoriakin on, ja s*ksiäkin mutta aika laimeaa tunnepuolelta. Tai rakastan kyllä häntä... Mutta lähinnä niin kuin veljeä. Lapsiakin meillä on, tosin jo isoja, yksi muuttanut kotoa jo ja kaksi kotona olevaa 18 v. ja 16 v.
Mitä teen? Eroanko hyvästä ja turvallisesta pitkästä suhteesta ja kokeilen josko olisi tulevaisuutta tämän ihastuksen kanssa? Vai olisiko tyhmintä ikinä?
Kumpaa katuu enemmän, sitä ettei koskaan uskaltanut yrittää jonkun kanssa jota oikeasti rakastaa ja haluaa, vai sitä että pistää keski-ikäisenä rakentamansa elämän täysin uusiksi ja/tai p*skaksi?
Kommentit (856)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmettä, oletpa saanut erikoisia vastauksia.
Minulla on takanani ihan samanlainen tilanne, oli ihan ok suhde aviomiehen ja lasten isän kanssa mutta kollega vei jalat alta. Hyppäsin uuteen, unohdin kaiken vanhan, otin tuttujen vihat niskaan ja vaihdoin kollegaan. Ja kyllä vaihtamalla parani! Vielä nyt 10 vuoden jälkeen kaikki on hyvin, kipinä on säilynyt ja seksihalut ovat huipussaan, ollaan nyt 50:n kieppeillä. En siis todellakaan kadu sekuntiakaan valintaani.
Isäni vaihtoi vastaavalla tavalla äitini uuteen naiseen kun vanhemmat olivat olleet 35 vuotta yhdessä. Isälläkin on jo 15 vuotta uuden puolison kanssa täynnä ja myönnän että sopivat toisilleen paljon paremmin kuin vanhempani aikanaan.
Ei kukaan tiedä nuorena, millaiseksi elämä muokkautuu. Siinä pitää muokkautua mukana!
Mitäs meidän vastauksissa on ollut erikoista?
No mikäs sinä olet sanelemaan muille, mikä on moraalinen teko ja mikä ei? Jokaisella on oma käsitys asiasta ja sinun ei ole sen parempi kuin muidenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmettä, oletpa saanut erikoisia vastauksia.
Minulla on takanani ihan samanlainen tilanne, oli ihan ok suhde aviomiehen ja lasten isän kanssa mutta kollega vei jalat alta. Hyppäsin uuteen, unohdin kaiken vanhan, otin tuttujen vihat niskaan ja vaihdoin kollegaan. Ja kyllä vaihtamalla parani! Vielä nyt 10 vuoden jälkeen kaikki on hyvin, kipinä on säilynyt ja seksihalut ovat huipussaan, ollaan nyt 50:n kieppeillä. En siis todellakaan kadu sekuntiakaan valintaani.
Isäni vaihtoi vastaavalla tavalla äitini uuteen naiseen kun vanhemmat olivat olleet 35 vuotta yhdessä. Isälläkin on jo 15 vuotta uuden puolison kanssa täynnä ja myönnän että sopivat toisilleen paljon paremmin kuin vanhempani aikanaan.
Ei kukaan tiedä nuorena, millaiseksi elämä muokkautuu. Siinä pitää muokkautua mukana!
Ihmiset kasvavat ja muuttuvat. Se kakskymppisenä valittu kumppani on valittu sen hetkisiin tarpeisiin ja siihen saakka hankitun tietämyksen varassa. Harva sitä tuossa iässä osaa valita edes mitään loppuiän asuinpaikkaa tai ammattia. Saati sitten kumppania. Turha roikkua kynsin hampain kiinni sellaisessa mikä ei enää toimi. Minusta sellainen pyrkimys on varsin kummallinen.
Kullekin makunsa mukaan. Minä en kaipaa elämänkumppaniksi mitään ystävää tai toveria. Minulla on siihen tarkoitukseen...yllätys yllätys...ystäviä. Suoraan sanottuna kituisin hitaasti hengiltä tuollaisessa liitossa.
Minä haluan intohimoa ja rakkautta, syviä tunteita. Jos niitä ei ole saatavilla, niin siinä tapauksessa olen mieluummin yksin. Mutta niin kuin sanottua, meitä on moneen junaan.
Ihana, puhdas ja kohtelias työkaveri voi olla kotioloissa piereskelevä ja likaisissa kalsareissaan muniaan raapiva sohvaperuna. Ihastuksen kohde nousee virheettömänä sankariolentona jalustalle kuin kossupullo pari viikkoa kuivilla olleella alkoholstilla Katumus- ja arkistumisvaihe uuden ihastuksen kanssa tulee aina, sen voimakkuus vain vaihtelee.
Tulin vaan kertomaan, että parin kuukauden aikana ei ole edistynyt mikään. Mitään ei ole tapahtunut mihinkään suuntaan. Ja valitettavasti olen edelleen todella ihastunut työkaveriini. Ajattelen häntä joka ikinen päivä, paljon. Ärsyttää.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän niin hyvin kommenttisi. Itsekin mietin joka päivä, että voisiko tämän väljähtäneen suhteen rinnalle vielä löytyä jotain parempaa. Pari ystävää lähipiirissä on eronnut ja kyllä ne on tyytyväisiä päätöksiinsä ja molemmat ovat päässeet elämässä eteenpäin. Työkaveri erosi kesällä ja nyt jo on löytänyt ihanan Tindermiehen. Todellakin mietin, että onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella.
Jos ei ole tyytyväinen väljähteneeseen suhteeseen eikä halua sitä parantaa, on aina vaihtoehto erota. Minäkin olen kuullut vaihtuvista tinder suhteista paljonkin. Ruoho on vihreää missä sitä kastelee..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lopeta vouhkaaminen. Tuttu ja tavallinen kaikista ihmisistä paljastuu arkisesti. Se höttöhurma menee ohitse.
Et voi tietää, mikä tämä työkaverisi on oikeasti. Narsisti, sekopää, peliriippuvainen, alkoholisti, kiusaaja jne. Tunnet vain, sen, mitä hän on töissä. Hän pystyy ehkä näyttelemään hyvää tyyppiä tai vetämän roolia. Nykyisen kumppanisi tunnet oikeasti. Et osaa arvostaa tarpeeksi hyviä asioita, koska olet tottunut niihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aluksi mies vei sydämeni, nyt yli 40 vuoden jälkeen toverillinen liitto. Hyvä näin 🥰
Helppo valinta ap. En edes lue ketjua, koska muut mielipiteet ovat vääriä. Eroa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos äiti olisi rikkonut perheen ollessani 16-vuotias, koska piti päästä panemaan työkaveria, vaikka kotona kaikki oli erinomaisesti, en olisi antanut sitä ikinä anteeksi.
Onko mielestäsi parempi että äiti on onneton, todennäköisesti isäkin vaikka kumpikaan ei sitä ääneen sano?
Pääasia että lapsi on onnellinen ydinperheessä onnettomien vanhempien kanssa?
Vannon että kaksi onnellista kotia on paljon parempi kaikille kuin kuin yksi onneton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi hyvänen aika, ihastuksia tulee ja menee. Aiotko jokaisen perään hypätä?
Suurin voima on rakkaus, meillä ainakin puolison kanssa ja perheenä. Siitä kannattaa pitää kiinni näinä aikoina <3 Olen pahoillani jos sinulla ei tätä ole.
Eikös täällä palstalla joskus vuosia sitten ruodittu ja raadeltu ihan urakalla tuollaista tapausta. Taisi ottaa koville jollekin se.