HS:n mielipidekirjoitukset, joissa vanhempia kritisoidaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo katkera tuuttaa tänne nyt joukolla näitä samanlaisia aloituksia. Kyllä ottaa koville hyväksyä, että lapsi ei halua häntä elämäänsä. Näiden jatkuvien aloitusten, niissä uhriutumisen ja lehtien kommenttipalstoilla riehumisen takia ymmärrän kyllä varsin hyvin, miksi lapsi ei halua olla tekemisissä.

Aloittaja ei ymmärrä, joten ihan hyvä, että tätä keskustelua käydään. Jos ei ole parempaa mallia aikuisten rajoista ja tunteiden hallinnasta, niin vaikea sitä on äidinkään tyhjästä rakentaa. 

Nyt elävillä ihmisillä voi olla tavaton sukupolvien kuilu tunneälyssä ja tunteiden hallinnassa. Aikuistuneet lapset selvittelevät pitkiä ylisukupolvisia taakkoja, joita aiemmat sukupolvet eivät välttämättä näe ongelmina, kun ovat niin tottuneet. 

Netissä ja palstalla varsinkin pyö

"Jostain syystä pitäisi vaan suoraan hyväksyä että jos lapsi väittää jotenkin tulleensa kaltoin kohdelluksi niin se on sitten totta kun asia sanotaan ääneen? Tuo että ei hyväksytä muita totuuksia viittaa siihen että pikemminkin tuollaisen väittäjä on se narsistipiirteinen kuin se jota syytetään."

No, jos kokee tulleensa kaltoin kohdelluksi, niin se kokemus vaikuttaa elämään, oli joku muu siitä tilanteesta mitä mieltä vain. Ihmisellä on oikeus tulkita omaa elämäänsä. 

Kehitys menee yleensä niin, että kun on saanut tilaa omalle kokemuselleen, tulee tilaa hyväksyä, että sillä toisella on eri kokemus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä mennyt kauaa, kun kommenteissa olen rajaton narsisti. Juu, tottahan se on, että sellaisen sairaan marttyyriäidin kanssa ei tarvitse olla tekemisissä. Mutta hyvä että lapseni on sen tajunnut. 

 

Ja kaikki muutkin lapset, jotka ovat päättäneet hylätä vanhempansa. 

 

Ap

Et edes tajua miten tyypilliseltä itsesääliseltä marttyyriltä kuulostat. Parantumaton tapaus. 

Hän on loukkaantunut, enkä ihmettele, minusta se on täysin normaali ensireaktio. Se, mitä tapahtuu loukkaantumisen tunteiden jälkeen, on merkityksellisempää. Aloittajan luonteeseen tai vanhemmuuteen en ota kantaa, mutta kyllä minäkin pahastuisin, jos lapseni lyttäisivät kaiken sen, mitä olen vuosien varrella tehnyt ja yrittänyt tehdä heidän vuokseen. Tietenkin olisin surullinen, tun

No mikäli lapsesi sanoisi, että häntä loukkaa se, miten kaltoin kohtelit häntä lapsena niin mitä siihen sanoisit? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terve vanhempi antaa lapsen mennä koska hän haluaa vain lapsen parasta. Narsisti taas uhriutuu eikä voi päästää lastaan menemään.

Ystävä hyvä, eihän tässä olekaan siitä kysymys, vaan kohtuuttomista syytöksistä, vuosia sitten lausutuista lauseista jotka tulkitaan tahallisesti väärin ja omien tekojen unohtamisesta ko. tilanteessa. eri

ps: Pieni irtiottoo onkin ihan ok, mutta raivokas välienkatkaisu ei. Siinä kärsii moni ihan syytönkin.

Eli sinun lapsi on ollut vuosia sitten lapsi tai nuori, jolle sinä olet sanonut jotakin todella törkeää, nyt syytät keskenkasvuista kun on tulkinnut väärin ja käyttäytynyt väärin. Ymmärtkö yhtään että sinä olet tehnyt ison virheen ja nyt se on lapsesi vika. En minäkään tuollaisen kanssa olisi tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyyh nyyh, nar sisti marttyyri taas itkee kun on terrorisoinut koko perhettä lasten lapsuuden ja sitten tämä katkaisee välit. 

Itse asiassa en itke. Totean vain, että aikuinen lapsi on selkeästi ilmaissut tahtonsa ja kyllä se minulle sopii. Tekeekö se minusta narsistin, selittäisitkö vähän. Eihän se nyt niin voi olla, että kaikki mitä teen on väärin. 

 

Ap

 

Lapsesi ei halua olla tekemisissä kanssasi ja sinä keksit että syy on terapeutin. Eikö se ole just sitä itkemistä ja kyllä tekee sinusta hitusen narsistisen, sinä et ota vastuuta vaan ulkoistat sen muille.

Sivusta mainitsen vielä että tuo "Eihän se nyt niin voi olla, että kaikki mitä teen on väärin." -asenne on se, joka tekee aloittajasta myös hitusen marttyyrin. On 100% varmaa, että lapsi tai terapeutti tai kukaan palstalainen ei ole sanonut, että kaikki tekemäsi on väärin. Se on marttyyrin tulkinta joka mitätöi ne asiat, joista sinua on kritisoitu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä mennyt kauaa, kun kommenteissa olen rajaton narsisti. Juu, tottahan se on, että sellaisen sairaan marttyyriäidin kanssa ei tarvitse olla tekemisissä. Mutta hyvä että lapseni on sen tajunnut. 

 

Ja kaikki muutkin lapset, jotka ovat päättäneet hylätä vanhempansa. 

 

Ap

Et edes tajua miten tyypilliseltä itsesääliseltä marttyyriltä kuulostat. Parantumaton tapaus. 

Hän on loukkaantunut, enkä ihmettele, minusta se on täysin normaali ensireaktio. Se, mitä tapahtuu loukkaantumisen tunteiden jälkeen, on merkityksellisempää. Aloittajan luonteeseen tai vanhemmuuteen en ota kantaa, mutta kyllä minäkin pahastuisin, jos lapseni lyttäisivät kaiken sen, mitä olen vuosien varrella tehnyt ja yrittänyt tehdä heidän vuokseen. Tietenkin olisin surullinen, tun

Kenen tehtävä on niitä loukkaantumisen ja muita tunteita kannatella? Kuka opastaa tyynemmille vesille? Miten ne tunteet kohdataan ja puretaan? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma äiti ei kestänyt sitä, että rupesin seurustelemaan. Tilanne kotona meni niin pahaksi, että sain koulun terveydenhoitajalta ajan psykologille. Tyhmänä menin sanomaan siitä äidille ja hän puhui minut ympäri perumaan ajan. Yhtenä perusteena äiti käytti lausetta "omaan pesään ei saa paskantaa". No, peruin ajan, ja sain siitä haukut terveydenhoitajalta, kun hän oli nähnyt kovasti vaivaa ajan järjestämiseen. Kotona tilanne meni vieläkin huonommaksi ja äiti sai yhden lyömäaseen lisää.

Syytät siis äitiäsi siitä, että et itse pitänyt rajoja ja mennyt sinne psykologille? Kuinka vanha olit tuolloin?

Voi luoja. Kukaan ei voi lapsena puolustaa rajojaan vanhempiaan kohtaan, koska lapsi on täysin riippuvainen vanhemmista. Yksi edellytys omien rajojen puolustamisen kehittymiseksi on nimenomaan se, että vanhemmat ovat kohdelleet asiallisesti. Alistavien tai muuten väkivaltaisten vanhempien lapsi ei opi puolustamaan rajojaan. Se ei ole oma valinta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On erittäin selvää, miksi aloittajan tytär on halunnut katkaista välit. Tuollaisia epäkypsiä, itsekeskeisiä pikkukakaroita nuo tuollaiset vanhemmat on olleet silloinkin, kun lapsi olisi tarvinnut aikuisen turvaa. Tuollaisille lapsi on pelkkä väline oman egon pönkitykseen. 

Hylkääminenhän on pahinta mitä nar sistille voi tehdä: katsokaa miten ap siihen reagoi, "No minä en sitten kyllä ikinä koskaan oo missään yhteydessä niin vaikka!" 

Monelle vanhemmalle lapsen tehtävä on tuottaa lapsen roolissa vanhemmalle tämän haluamia tunteita. Lasta ei nähdä erillisenä ihmisenä, vaan vanhemman tarpeiden ja tietyn roolin täyttäjänä. 

 

Jep. Elävä lapsi on epäkypsän äidin nukke, joka otetaan esiin juhlia varten, ja jo

Ja heijastavat loppuelämänsä ympärilleen sitä, mitä itse kokivat: ovat täydellisiä hauskoja juhlakaluja kaikille paitsi sille, josta tulee uusi nukke. Ja uudelta nukelta pitää poistaa sisäinen maailma... Paitsi juhlien humu...ja sitä seuraava sisäinen tyhjyys... Silloin uusi nukke on valmis, ja leikkijä saa vihdoin olla lapsi, joka ei koskaan saanut olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyyh nyyh, nar sisti marttyyri taas itkee kun on terrorisoinut koko perhettä lasten lapsuuden ja sitten tämä katkaisee välit. 

Itse asiassa en itke. Totean vain, että aikuinen lapsi on selkeästi ilmaissut tahtonsa ja kyllä se minulle sopii. Tekeekö se minusta narsistin, selittäisitkö vähän. Eihän se nyt niin voi olla, että kaikki mitä teen on väärin. 

 

Ap

 

Lapsesi ei halua olla tekemisissä kanssasi ja sinä keksit että syy on terapeutin. Eikö se ole just sitä itkemistä ja kyllä tekee sinusta hitusen narsistisen, sinä et ota vastuuta vaan ulkoistat sen muille.

Sivusta mainitsen vielä että tuo "Eihän se nyt niin voi olla, että kaikki mitä teen on väärin." -asenne on se, joka teke

Jep. Tämä kaikki tai ei mitään -asenne on nyt tyttärelläkin, että mistähän lie perinyt... ;) 

Kannattaa tutustua transaktioanalyysiin. Voi avata mieltä itsen ja muiden suhteen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma äiti ei kestänyt sitä, että rupesin seurustelemaan. Tilanne kotona meni niin pahaksi, että sain koulun terveydenhoitajalta ajan psykologille. Tyhmänä menin sanomaan siitä äidille ja hän puhui minut ympäri perumaan ajan. Yhtenä perusteena äiti käytti lausetta "omaan pesään ei saa paskantaa". No, peruin ajan, ja sain siitä haukut terveydenhoitajalta, kun hän oli nähnyt kovasti vaivaa ajan järjestämiseen. Kotona tilanne meni vieläkin huonommaksi ja äiti sai yhden lyömäaseen lisää.

Syytät siis äitiäsi siitä, että et itse pitänyt rajoja ja mennyt sinne psykologille? Kuinka vanha olit tuolloin?

Voi luoja. Kukaan ei voi lapsena puolustaa rajojaan vanhempiaan kohtaan, koska lapsi on täysin riippuvainen vanhemmista. Yksi edellytys omien rajojen puolustamisen kehittymiseksi on nimenomaan se, että vanhem

Jotkut lapset oppivat vain ne rajat. Että kaikkia vastaan pitää itseään puolustaa. Ketään ei voi päästää lähelle. 

" kaikki mitä teen on väärin" pistää hälytyskellot soimaan. Mustavalkoista, ehdotonta ajattelua, joka ei perustu todellisuuteen vaan ehdottomuudessaan todennäköisesti johokin lapsuuden traumaan. Omaan riittämättömyyden tunteeseen, jolla on ties miten pitkät todennäköisesti ylisukupolviset juuret. 

Vierailija kirjoitti:

Hetkinen, nyt tajusinkin kaikista kommenteistanne, että minun hylättynä vanhempana tulisi ymmärtää, että vanhemman ja lapsen välinen suhde on niin erityislaatuinen, että lapsi voi halutessaan tehdä välirikon määräaikaisena. Hassua, että ikäväänsä ja järkytystään ilmaisevat HS:n mielipidekirjoitusten hylätyt vanhemmat eivät sitä tajua.

Lapsella on oikeus. No, entä jos ei ole. 

 

Selvennykseksi minua kritisoinneille, että en ole lapselleni kertonut, miten lopullinen välirikko on, no eihän minulla ole siihen keinojakaan. Mutta toki hän sen varmasti ymmärtää.  

 

Ap

Varmasti tuollaisen ihmisen lapsi ymmärtää ettette ole koskaan enää tekemisissä, kannattaa itsekin miettiä terapeuttia, kun sinä haluat päättää jopa lastesi elämästä. 

Mun tilanteessa asia on päinvastoin. Olen jo vakaasti aikuisiässä ja napanuorani vanhempiini on ollut totaalisen poikki jo vuosikymmeniä. Vanhempani valitsevat säännöllisesti mieluummin muuta, kuin että tapaisivat lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Kun tavataan, ovat tapaamiset hyvin lyhyitä moikkaamisia. Mulla on sellainen tunne, että vanhempani eivät haluaisi olla minulle vaivaksi tai tiellä minun elämässäni.

Sisarukseni on vielä kypsällä aikuisiällä jotenkin aikuiseksi kasvamaton aikuinen lapsi. Hän roikkuu vanhemmissamme. Hänellä on monenlaisia sopeutumattomuuksia ja hän rasittaa niillä kaikkia läheisiään. Hänen seurassaan on todella raskasta olla. Koen, että vanhempani haluavat irtautua hänestä ja ovat samalla karkottaneet minutkin elämästään. Tai ehkä minussa on samanlaisia piirteitä ja en vaan asiaa huomaa. Samalla jatkuvaa huolenpitoa kaipaava sisarukseni jää minun kontolleni. 

Joka tapauksessa, meillä asia on nimenomaan niin päin, että vanhempani ovat karkottaneet lapsensa kauas pois ja nimenomaan he eivät halua tavata meitä sukulaisiaan, eikä toisinpäin.

Nyt olen kuitenkin ryhtynyt pohtimaan asiaa myös siltä kantilta, että miksi minä olisin valmiuksissa auttaa heitä, kun heillä on hätä. He eivät itse hoitaneet edes omia vanhempiaan heidän elämän loppuvaiheessa - eivätkä ilmeisesti odota itsekään saavansa vastaavaa hoivaa. Itse koen, että tämä on aika kylmää ja olisin halunnut olla läheisempi, huolehtivampi ja sukurakkaampi (ja olinkin omille isovanhemmilleni, kun he vielä elivät). 

Koen, että vanhemmillani on alkoholismia ja mahdollisesti muistisairauden oireita molemmillakin. Heillä on jonkinlaista välirikkoa myös omiin sisaruksiinsa ja epäilen syyksi nimenomaan alkoholinkäyttöä ja jotain kummallista kateutta, jonka logiikka ei minulle oikein aukene.

Haetaanko nyt siis täydellisiä vanhempia? Varmasti jokainen on vanhempi on tehnyt virheitä kasvatuksessa. Mä sain selkääni skidinä kun pöllöilin, tukkapöllyä tuli kans, arestista puhumattakaan. Mutta vastaavasti sain rakkautta, tukea ja turvaa.

Ei ollut täydellinen lapsuus eikä todellakaan täydelliset vanhemmat. Mitä siitä? Terapeutti varmasti löytäisi vaikka mitä vikoja min lapsi/vanhempi-suhteesta jos sellaisen luona kävisin. En näe syytä käydä. Jos jatkuvasti märehtii elämässä tapahtuneita vaikeita ja epämiellyttäviä asioita, ei pääse mitenkään eteenpäin ja taatusti ahdistuu.

Jos kysytään mun lapselta, en ole täydellinen vanhempi minäkään. Olen mokannut, mutta niin tekee jokainen vanhempi, on asioita jotka nyt tekisin aivan toisin. Silti lapseen on hyvät välit ja me jutellaan asioista, myös lapsuudessa tapahtuneista kivoista ja ei-kivoista asioista.

Mielestäni tämä terapointi on mennyt joissain tapauksissa ihan liian pitkälle. 

Kyse on usein siitä, että ne vanhemmat eivät suostu keskustelemaan vaikka lapsi kuinka sitä pyytäisi. Turha se on tuuleen huudella, välit poikki vaan, niin ei mene omaa energiaa hukkaan.

Vierailija kirjoitti:

Haetaanko nyt siis täydellisiä vanhempia? Varmasti jokainen on vanhempi on tehnyt virheitä kasvatuksessa. Mä sain selkääni skidinä kun pöllöilin, tukkapöllyä tuli kans, arestista puhumattakaan. Mutta vastaavasti sain rakkautta, tukea ja turvaa.

Ei ollut täydellinen lapsuus eikä todellakaan täydelliset vanhemmat. Mitä siitä? Terapeutti varmasti löytäisi vaikka mitä vikoja min lapsi/vanhempi-suhteesta jos sellaisen luona kävisin. En näe syytä käydä. Jos jatkuvasti märehtii elämässä tapahtuneita vaikeita ja epämiellyttäviä asioita, ei pääse mitenkään eteenpäin ja taatusti ahdistuu.

Jos kysytään mun lapselta, en ole täydellinen vanhempi minäkään. Olen mokannut, mutta niin tekee jokainen vanhempi, on asioita jotka nyt tekisin aivan toisin. Silti lapseen on hyvät välit ja me jutellaan asioista, myös lapsuudessa tapahtuneista kivoista ja ei-kivoista asioista.

Mielestäni tämä terapointi on mennyt joissain tapauksi

Puhut tavallisesta lapsuudesta ja et näe tarvetta terapiaan - lähinnä siksi että syytä ei olekaan. En ymmärrä miksi kuvittelet, että muut ovat jotenkin itseäsi tyhmempiä ja hakeutuvat terapiaan tilanteessa jossa lapsuus oli tarpeeksi hyvä, muttei _täydellinen_. Jos olikin erimielisyyksiä, keskusteltiin asiat läpi kaikkien kannat huomioiden, rajojen vastapainoksi sai rakkautta ja tukea. Ei täydellistä, mutta tarpeeksi täydellistä. No ota nuo positiiviset elementit pois ja väritä negatiivisia raaemmiksi. Mihin positiivisiin puoliin sitä sitten tukeutuu? Lisäksi saamasi rangaistukset ovat jopa sinulle johdonmukaisia omasta toiminnasta johtuen. Entä jos ratkaistaan sattumanvaraisesti, siksi että olet paikalla, ärsytät, joku muu ärsyttää..? Ei se ole mikään virhe kasvatuksessa, se on jatkuvaa väkivaltaa koska vanhempi on väkivaltainen. Siksi.

Tai kyllähän minä oikeasti ymmärrän mistä tulet. Olet ylimielinen ja nostat itseäsi esittämällä, että kokemuksesi ovat samoja mutta sinä olet vahvempi. Em. piirteet yhdistävät myös monia huonoja vanhempia. Asioita yksinkertaistetaan ja tarkastellaan vain omaa kokemusta ainoana totuutena. Jos mielipiteet eroavat, ei lähdetä pohtimaan, onko itse ehkä käsittänyt jotain väärin vaan hyökätään, joskus ihan käytännössä. Mutta vain jos vastustaja on heikompi ja siksi näiden lapset ottavat vastaan myös vihan pomoa, naapuria ym. kohtaan. Lapsen tilalla myös koira käy, ellei ole liian iso ja vihainen.

"Kenen tehtävä on niitä loukkaantumisen ja muita tunteita kannatella? Kuka opastaa tyynemmille vesille? Miten ne tunteet kohdataan ja puretaan?"

Jokainen on vastuussa omista tunteistaan ja niiden käsittelystä. Ymmärrän kuitenkin sen ensireaktion, ettei se ehkä ole kovin rakentava, jos lapsi kertoo hylkäävänsä vanhempansa. Kyllähän se varmasti pahalta tuntuu. Yleensä perheissä ensin tunteet leimahtavat ja sitten tyyntyvät. Sitten avataan puheyhteys ja käsitellään asioita ja löydetään anteeksianto ja rauha sekä toivottavasti parempi ja läheisempi tulevaisuus. Näin siis normaalisti, Jos tilanne on ajautunut niin pahaksi, että välit ovat kokonaan poikki, negatiivisten tunteiden hiipumista ja valmiutta ongelmien yhteiseen käsittelyyn voi joutua odottamaan niin kauan, ettei yksi elinikä riitä ja mennään manan majoille ennen sovintoa.

Äitejä mollataan ihan urakalla, isit on varmaankin huippuhyviä. Naisvihaa!

Vierailija kirjoitti:

"Kenen tehtävä on niitä loukkaantumisen ja muita tunteita kannatella? Kuka opastaa tyynemmille vesille? Miten ne tunteet kohdataan ja puretaan?"

Jokainen on vastuussa omista tunteistaan ja niiden käsittelystä. Ymmärrän kuitenkin sen ensireaktion, ettei se ehkä ole kovin rakentava, jos lapsi kertoo hylkäävänsä vanhempansa. Kyllähän se varmasti pahalta tuntuu. Yleensä perheissä ensin tunteet leimahtavat ja sitten tyyntyvät. Sitten avataan puheyhteys ja käsitellään asioita ja löydetään anteeksianto ja rauha sekä toivottavasti parempi ja läheisempi tulevaisuus. Näin siis normaalisti, Jos tilanne on ajautunut niin pahaksi, että välit ovat kokonaan poikki, negatiivisten tunteiden hiipumista ja valmiutta ongelmien yhteiseen käsittelyyn voi joutua odottamaan niin kauan, ettei yksi elinikä riitä ja mennään manan majoille ennen sovintoa.

Usein käy niin, että kun vanhempi ei osaa tyynnyttää omia tunteitaan vaan käsittelee niitä vaatimalla muilta tiettyä käytöstä, lapsi mukautuu ja lapsen oma tunne-elämä jää kehittymättä. Sitä sitten aletaan löytää aikuisuudessa, jos hyvin käy, jolloin pintaan nousee vanhoja alas painettuja tarpeita ja kohtaamattomia tunteita. Niille raivataan tilaa omassa elämässä ja välirikko voi olla yksi tapa ottaa sitä henkistä tilaa. 

Nämä ongelmathan eivät vaadi mitään yhteistä käsittelyä, vaan lapsi löytää terapeutin avustuksella tunteensa ja vetää rajansa niin, että voi jos hyvin käy olla tulevaisuudessakin yhteydessä siihen vanhempaan, jonka alle oma tunne-elämä jäi. Jos vanhempi vastaavasti oppii pitämään omia tunnerajojaan, niin lapsen on helpompi tulla lähelle. Jos vanhempi on edelleen rajaton omien tunteidensa kanssa, lapsi joutuu pitämään enemmän väliä eikä todellista läheisyyttä pääse syntymään. 

Siksikin tällaisessa tapauksessa myös vanhemmalle tekisi hyvää terapia ja omien tunteiden ja rajojen tutkiskelu. Ei siksi, että kukaan olisi syyllinen, vaan jotta ymmärtää mikä tuottaa itselle ja toiselle hyvää. Ja ehkä myös ymmärtää näiden tunneongelmien yleensä ylisukupolvisen luonteen. 

Vierailija kirjoitti:

Äitejä mollataan ihan urakalla, isit on varmaankin huippuhyviä. Naisvihaa!

Poissaoleva isä on osa hajottavaa kuviota, jossa äiti en anna lapsilleen tilaa kasvaa. Kun äidiltä puuttuu miehen tuki isänä ja puolisona, mutta hän ei ole yksinhuoltajan tapaan roolinsa tiedostava perheen pää, ainoa vastuuaikuinen, tällaisia valta- ja rajaongelmia syntyy helpommin.

Miehen tehtävä perheessä on olla lapsille isä joka ohjaa ja kasvattaa ja vaimolleen aviomies, joka auttaa rentoutumaan ja tarjoaa muunkin roolin kuin äidin roolin.

Näin siis toimivissa kahden vanhemman ja sukupuolen perheissä. 

Minä en käsitä mikä se vastuu on, jota hylätyt vanhemmat näissä teksteissä lapsiltaan penäävät. Uusimmassa hesarin mielipiteessäkin vanhempi sanoo taas lapsestaan: Jos hän valitsee syyttämisen ja sydämettömyyden tien, hän kantakoon siitä myös vastuun. 

 

Siis mitä? Miten loukattu, terapiassa oleva lapsi voi olla vastuussa siitä että vanhemmat ovat toimineet huonosti? Miksei se ole nimenomaan vanhemman tehtävä ottaa vastuuta ja pyytää anteeksi? En käsitä tätä logiikkaa.