Mitä kummallista kirjassa tapahtuu?-peukutusketju

Kukaan ei ole oikein moksiskaan vaikka tuttavapiiristä murhattaisiin kuinka läheinen.

Ihmiset keskustelevat aktiivisesti. Oikeassa elämässä joku kaivaa älypuhelimen esille ja keskittyy sen tuijottamiseen.

Jokainen ylipainoinen on jotenkin moniongelmainen tai vähintäänkin homssuinen. Ja aina se pitää tuoda ilmi, vaikka sotkuisella tukalla ei olisi mitään merkitystä koko kohtauksessa noin muuten.

Henkilöiden nimet pysyvät samoina, avioituessa moni nainen pitää tyttönimensä.

Poliisi on täysin työkykyinen ja ammatissaan ylivoimainen, vaikka on kännissä suuren osan ajasta.

Nainen on vapaamielinen ja rempseä, eikä kukaan tuomitse häntä siitä, korkeintaan joku tylsimys-sivuhenkilö.

Työkaverit ja ystävät ovat ne, joiden kanssa vietetään vapaa-aika. Suku kokoontuu korkeintaan häihin ja hautajaisiin. Kukaan ei vietä viikonloppuja leipomalla sukulaisten kissanristiäisiin.

Jean M. Untinen-Auelin kirjassa Luolakarhun klaani minua ihmetyttää, että kun neandertalinihmisten klaani löytää kuolemaisillaan olevan nykyihmisten tytön, niin klaanin parantajanainen saa ottaa tämän mukaan ja kyseinen tyttö Aula elää näiden kanssa ja vaikka klaanilla on omat ikivanhat ja selvät lait, joiden mukaan kaikkien klaanin jäsenten on elettävä. Aula rikkoo näitä lakeja pahasti ja saa kaiken anteeksi. Klaanin naiset eivät saa edes koskea aseisiin tai heidät kirotaan kuolemankirouksella ja Aula silti metsästää lingolla, mutta hän joutuu kuolemankirouksen valtaan vain kuukauden ajaksi. Palattuaan takaisin hän saa metsästää, vaikka klaanin nainen ei saisi metsästää ja saatuaan klaanin mielestä syntymävikaisen pojan Aula karkaa ja palattuaan takaisin hän saa pitää poikansa, vaikka syntymävikaisten lasten ei pitäisi saada elää vaan äidin pitäisi toimittaa se pois.

Lukisitte kunnon kirjoja. 

Jokainen puhuu omalla vuorollaan.

Henkilöiden ulkonäöstä tulee hienompi kuva, kun heillä on smaragdinvihreät silmät tai auringon raudoittamat hiukset...

Naispäähenkilö on aina luonnonkaunis, eikä hän joudu näkemään upean juhlatyylin eteen juurikaan vaivaa. Kirjassa hänen ulkonäöstään ei kuitenkaan tehdä numeroa, vaan kauneus ilmenee epäsuorasti esim. siten, että pojat tykkäävät hänestä.

Miltähän muuten näyttää, kun joku "kääntyy kannoillaan" ja "nakkelee niskojaan"?

Luen paljon dekkareita ja yleensä niissä on päähenkilö, joka on poliisi/ etsivä tms. Näissä kirjoissa tätä päähenkilöä on yritetty tappaa ties kuinka monella tapaa ja monesti hän on saanut näissä kahnauksissa kamalia vammoja. Siitä huolimatta sankari jatkaa kirjasta toiseen ammattiaan vaikka luulisi, että olisi saanut jo aivovamman, pari raajaa olisi amputoitu, olisi sokea ja mitä lie. Nesbon Harry Hole on pieni poikkeus.

Kirjoissa tuntuu olevan yliedustus nokkelista, samavalmiista ja kaunopuheisista ihmisistä. Kukaan ei töksäyttele mitään ja naseva vastakommentti löytyy aina.

Joskus tuntuu, että minäkertojan näkökulmasta kirjoitettu on kirja on liian fiksusti kirjoitettu ollakseen päähenkilön ajatuksia tai kerrontaa. Kirjailija on viisaampi tai sivistyneempi kuin henkilönsä, ja se paistaa läpi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on kauniit nimet, kukaan ei ole Kersti Rämä-Hourula.

Aina ei voi tietää onko kauniit nimet. Esim. Saramagon "Kertomus sokeudesta" ei puhutella ihmisiä nimillä vaan mm. "lääkärin vaimo", "tummalasinen tyttö", "ensimmäinen sokea" jne. Ei kovin tavanomaista tuokaan.

Usein myös kaikilla henkilöillä on eri nimet. Kaimoja harvoin löytyy, poikkeuksena Sadan vuode yksinäisyys, jossa varmaan korkeintaan kolme nimeä henkilöillä käytössä...

Kirjoissa kukaan ei reagoi normaalisti keskustelun väärinkäsityksiin selittämällä asiaa vaan lamaantuu eikä ymmärrä tilannetta. Keskustelukumppani joko häipyy sekunnissa paikalta ilman, että toinen ehtii kissaa sanoa tai sitten tämä selittämätön lamaannus kestää tunteja. Monta lukua menee väärinymmärryksen vallassa ilman, että kukaan sanoo "ei se mennyt noin vaan näin" ja asia olisi ratkaistu.

Esim.

"Martta, sinä olet pettänyt minua!" Erkki huusi, "Tämä tekstiviesti todistaa sen!"

Martta ei saanut sanaa suustaan. Eihän hän ikinä voisi pettää raksta Erkkiään. Eihän hänellä edes ollut puhelinta. Martta tuijotti typertyneenä, kun Erkki pakkasi kaikki tavaransa, perui sähkösopimukset, leikkasi nurmikon ja tamppasi matot.

"Hyvästi, senkin lumppu!" Erkki sanoi seuraavana päivänä ovella paiskatessaan sen kiinni.

Martta puhkesi katkeraan itkuun. Kunpa Erkki vain olisi kuunnellut! Martta olisi voinut selittää, ettei puhelin ollut häneen vaan Miriamin, perheen siivoojan.

Se jos päähenkilö on ylipainoinen nainen, johon mies rakastuu... Niin siinäpä kirjan juoni onkin. Ja tuo asia on niin yllättävä, että riittää paksuksi kirjaksi asti.

Kirjoissa iäkkäilläkin ihmisillä on vilkas seksielämä, eikä kenelläkään esim. ongelmia potenssin kanssa.

Jos naisella on kirjassa naisystävä, he ovat aina tavanneet jo ala-asteella, ovat ystäviä koko elämänsä, ja niin kiinni toisissaan, että tulevat luultavasti haudatuiksi samaan arkkuun, sillä kun ovat tehneet kaiken muunkin samaan aikaan, niin eivätköhän jää saman auton allekin.

Orpo maalaispoika on tuhansia vuosia sitten profetoitu Valittu, ainoa joka voi voittaa julman tyrannin. Ja saa siinä ohessa prinsessan, joka ensin suhtautuu häneen alentuvasti mutta oppii arvostamaan häntä.

Poliisit eivät onnistu ratkaisemaan rikoksia. Ne ratkaisee toimittaja tai yksityisetsivä.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoissa tuntuu olevan yliedustus nokkelista, samavalmiista ja kaunopuheisista ihmisistä. Kukaan ei töksäyttele mitään ja naseva vastakommentti löytyy aina.

Joskus tuntuu, että minäkertojan näkökulmasta kirjoitettu on kirja on liian fiksusti kirjoitettu ollakseen päähenkilön ajatuksia tai kerrontaa. Kirjailija on viisaampi tai sivistyneempi kuin henkilönsä, ja se paistaa läpi.

Kiinnostavaa. Vanha klisheehän on, että kirjailijan tulee olla vähintään yhtä älykäs, kuin päähenkilönsä. Älykkäämpää tai sivistyneempää henkilöä ja tämän mielenliikkeitä on mahdotonta kuvata, ellei siihen ole kapasiteettia. 

En ole törmännyt kirjaan, jonka kohdalla olisin ajatellut, että kirjailija yrittää tietoisesti tehdä (muuten normaaleista) hahmoistaan vähemmän älykkäitä. Mistä kirjasta tällainen tuli sinulle mieleen?

P.S. Mehän emme useinkaan osaa arvioida toisten ihmisten älykkyyttä, etenkään vieraampien. Minkä tahansa ikäinen tai näköinen ihminen voi olla älykäs. Joskus se jää vain ulkoisten asioiden, aseman tai vaikka ujouden taakse piiloon. Kirjoissa on nimenomaan hykerryttävää päästä kulissien taakse ja todeta, kuinka asiat poikkeavat yleisestä näkemyksestä kunkin henkilön kohdalla. Älykkyyttä ja sivistystä tässä kontekstissa on muuten käsitelty esimerkiksi Muriel Barberyn kirjassa Siilin eleganssi. 

Viisikossa niillä lapsilla oli aina ihan hillittömät eväät, tyyliin kokonainen kakku.

Kukaan ei koskaan käy vessassa (korkeintaan suihkussa), ei vaihda menkkasiteitä, kärsi pms-oireista, ummetuksesta, hikoilevista kainaloista tms.  Kroonisia sairauksia on harvalla, jos on, niin "romanttisia" kuten pyörätuolissa vammansa vuoksi tai sokea tyttö tms. Missä ihottuma? Poskiontelotulehdukset? Kolmoishermosärky? Eturauhasen liikakasvu?

Kuulostaa siltä, että monen vastanneen kannattaisi lukea muutakin kuin Harlekiini-romaaneita tai dekkareita. Kaunokirjallisuutta on maailmassa niin paljon ja niin monenlaista!