Lue keskustelun säännöt.
Onko lapsesi yrittänyt itsemurhaa?
26.04.2015 |
Minun on. Tyttäreni asui kotona, nukkui omassa huoneessaan. Aamulla minun piti mennä töihin, ja jostain syystä viivyttelin, tein sitä ja tätä, minulla oli liukuva työaika. Toinen tyttäreni oli nukahtanut sohvalle, se oli ihan söpöä. Olin yksinhuoltaja.
Viivyttelin ja viivyttelin, en löytänyt vaatteita, viuhdoin vaatekaapilla ja viivyttelin. Mutta sitten kuulin äänen, korahtavan äänen tyttäreni huoneesta. Juoksin katsomaan, ja tyttö kouristeli. Kramppasi.
Huusin nuoremmalle, kiljuin, että soita ambulanssi! Tyttö heräsi ja soitti, toi puhelimen minulle. Pidin tyttöäni sylissä, kouristelu lakkasi, mutta oli tajuton. Amppari tuli äkkiä, sattuivat olemaan kulmilla. Laittoivat nielutuubin, mutta tyttö ei reagoinut siihenkään. Soittivat sitten ykkösluokan ampparin, ja veivät tyttöni. Lattialta löytyi tyhjiä lääkeliuskoja.
Amppari seisoi pihassa, tietenkin hoitivat vitaalielintoimminnot. Mielettömän pitkiä sekunteja, minuutteja. Kuin aika olisi pysähtynyt. Niin se pysähtyikin, koska en voinut olla varma, jäisikö hän eloon.
Minun oli pakko jättää pienempi yksin, ja lähteä sairaalaan. Tytär joutui tietenkin teho-osastolle, jossa oli hengityskoneessakin. Hoitajat ja lääkärit käskivät minut kotiin. Olin neuvoton. Olin niin yksin.
Aamulla menin sairaalaan: tyttö oli päässyt jo hengityskoneesta, hoitajat olivat tehneet tyttöni pellavapäästä letin sivulle. En ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Minun oma lapseni, oma pieneni. Pussasin ja pussasin, olin niin onnellinen, että hän oli vielä elossa. Rakkauteni oli rajaton, mutta jätin toisen lapseni kotiin yksin. Olin neuvoton, en voinut olla kahdessa paikassa yhtäaikaa. Lettipää puhui ihan sekavia, mutta tärkeintä oli, että hän oli elossa.
Kuolema - mikä ruma sana - oli niin lähellä. Minun on pakko uskoa, että oli tarkoituskin, että viivyttelin sitä töihin lähtöä (no, olen laiska ;) ), mutta, jos olisin lähtenyt, hengitys olisi lamaantunut. Löysin pienen tyttöni viimetingassa.
Asun nykyisin yksin, lapset ovat jo itsenäistyneet, mutta käyn tuotakin traumaa läpi. Myönnän, join nyt vähän viiniä ja ajattelen. Vieläkin minun tarvitsee ajatella.
Kirjoitan, koska kukaan ei voi minua tunnistaa. Ja vaikka tunnistaisikin, niin sama se minulle. Ehkä joku äiti, tai jopa jo äidiksi tullut nuori, saa tarinastani lohtua.
Siunausta!
Kommentit (14)
Ei ole, minkä ikäisenä lapsesi yritti tuota itsemurhaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voiei :/ En osaa kyllä yhtään samaistua tilanteeseen, mutta uskon että käyt vieläkin läpi niitä tunteita. Keskusteletteko koskaan tyttärenne kanssa tapahtuneesta?
Minun lapseni on myös yrittänyt itsemurhaa muutama vuosi sitten. Koulukiusaamien ja lapseni identiteetti kriisi oli syy miksi hän näin teki. Huomasin että hän oli ollut masentunut jo pidemmän aikaa ja yritin olla hänen tukenaan, mutta aina ei vain pystynyt koska hän oli niihin aikoihin todella hankala, ei totellut minua lainkaan ja riitelimme todella usein. Sitten hän sulkeutui täysin ja harvoin oli kotona ennen klo 10 illalla. Eräänä viikonloppuna hän ei saapunut "kaverin" luota lainkaan, yritin soittaa monta kertaa mutta kännykkä kiinni. Sunnuntai aamuna sitten sain puhelun sairaalasta että lapseni on siellä ja hänet toimitetaan osastolle hoitoon. Maailmani romahti täysin, en pystynyt moneen päivään tekemään yhtään mitään. Koin olevani huono äiti ja päässäni pyöri vaikka mitä. En pystynyt edes aluksi mennä tapaaamaan lastani sinne mielenterveys osastolle koska oli vain niin paha olo ja olisin varmaan alkanut itkemään hysteerisesti. Muutama viikko myöhemmin mentiin sitte mieheni kanssa sinne ja tapaamien sujui hyvin ja huomasin lapsessani selvän muutoksen, hän katui tekoaan erittäin paljon ja kertoi että hän todellakin tarvitsee apua. Juteltiin niitä näitä sitten jonkin aikaa ja pääsimme lähtemään kahville sieltä osastolta. Hän kertoi minulle kaiken että miksi oli ajautunut tähän tilaanteeseen koulukiusaaminen yms ja päihteiden käyttö. Sitten kertoi sen suurimman asian.. hän on kokenut olevansa nainen miehen ruumiissa jo pikkulapsesta saakka ja ei kestänyt enää elämäänsä poikana. Osasin aavistaa tätä koska kaikki merkit olivat olemassa. Halasin lastani ja olin niin onnellinen että hän vihdoinkin kertoi sen minulle! En jaksa kirjoittaa tästä sen enempää, mutta heti 18 täytettyään hän aloitti sukupuolenkorjausprosessin ja elää nykyään naisena eri paikkakunnalla, hänellä on miesystävä ja hän on menestynyt työelämässä ja he ovat suunnitelleet muuttoa ulkomaille. :)
[quote author="Vierailija" time="26.04.2015 klo 02:28"]
Ei ole, minkä ikäisenä lapsesi yritti tuota itsemurhaa?
[/quote]
Kauheata sanoa, että en ole ihan varma. Oli lukion jo käynyt, vaihtarina oli ollut vuoden... oisiko ollut 19 tai 20-21, asui silloin kotona äidin ja siskon kanssa. Mutta tietenkin tuo oli vain jäävuoren huippu, tuo itsemurhayritys. Tyttärelläni, kultaisella tyttärelläni, oli ongelmia, mutta minusta ei ollut auttajaksi.
[quote author="Vierailija" time="26.04.2015 klo 02:36"]
Minun lapseni on myös yrittänyt itsemurhaa muutama vuosi sitten. Koulukiusaamien ja lapseni identiteetti kriisi oli syy miksi hän näin teki. Huomasin että hän oli ollut masentunut jo pidemmän aikaa ja yritin olla hänen tukenaan, mutta aina ei vain pystynyt koska hän oli niihin aikoihin todella hankala, ei totellut minua lainkaan ja riitelimme todella usein. Sitten hän sulkeutui täysin ja harvoin oli kotona ennen klo 10 illalla. Eräänä viikonloppuna hän ei saapunut "kaverin" luota lainkaan, yritin soittaa monta kertaa mutta kännykkä kiinni. Sunnuntai aamuna sitten sain puhelun sairaalasta että lapseni on siellä ja hänet toimitetaan osastolle hoitoon. Maailmani romahti täysin, en pystynyt moneen päivään tekemään yhtään mitään. Koin olevani huono äiti ja päässäni pyöri vaikka mitä. En pystynyt edes aluksi mennä tapaaamaan lastani sinne mielenterveys osastolle koska oli vain niin paha olo ja olisin varmaan alkanut itkemään hysteerisesti. Muutama viikko myöhemmin mentiin sitte mieheni kanssa sinne ja tapaamien sujui hyvin ja huomasin lapsessani selvän muutoksen, hän katui tekoaan erittäin paljon ja kertoi että hän todellakin tarvitsee apua. Juteltiin niitä näitä sitten jonkin aikaa ja pääsimme lähtemään kahville sieltä osastolta. Hän kertoi minulle kaiken että miksi oli ajautunut tähän tilaanteeseen koulukiusaaminen yms ja päihteiden käyttö. Sitten kertoi sen suurimman asian.. hän on kokenut olevansa nainen miehen ruumiissa jo pikkulapsesta saakka ja ei kestänyt enää elämäänsä poikana. Osasin aavistaa tätä koska kaikki merkit olivat olemassa. Halasin lastani ja olin niin onnellinen että hän vihdoinkin kertoi sen minulle! En jaksa kirjoittaa tästä sen enempää, mutta heti 18 täytettyään hän aloitti sukupuolenkorjausprosessin ja elää nykyään naisena eri paikkakunnalla, hänellä on miesystävä ja hän on menestynyt työelämässä ja he ovat suunnitelleet muuttoa ulkomaille. :)
[/quote]
Täällä ap: Ymmärrän niin hyvin! Nuorempi tyttäreni oli suhteessa poikaan, joka ei ollut biologisesti poika. He seurustelivat vuoden pari, ja olimme hyvin avoimia asiassa, tämä poika tuli minulle hyvin läheiseksi. He sitten erosivat juuri niihin aikoihin, kun tällä pojalla alkoi sukupuolenkorjausprosessi hormonihoitoineen. Eron syy ei tietenkään ollut se, olivat yhdessä vielä silloinkin, kun poika vaihtoi nimensä sukupuolineutraaliksi. Ikävöin välillä sitä poikaa, tuli niin läheiseksi.
He olivat vaan niin nuoria, se oli sellainen nuoruudenrakkaus. Olen nähnyt kuvia tästä pojasta: parta kasvaa, rinnat on leikattu pois.
Mutta ole onnellinen! Ihana kuulla, että tyttärelläsi menee hyvin! Mietin monesti, että kuinka kovasti ennen kärsittiin, moni ajautui varmasti itsemurhaan.
Mutta kukaan ei usko, että voisin olla ap, tai luulevat että ap valehtelee. Meille nyt on vaan sattunut kaikenlaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.04.2015 klo 02:34"]
Voiei :/ En osaa kyllä yhtään samaistua tilanteeseen, mutta uskon että käyt vieläkin läpi niitä tunteita. Keskusteletteko koskaan tyttärenne kanssa tapahtuneesta?
[/quote]
Keskustellaan, meillä on lämmin ja läheinen suhde. Tytär kasvaa ja kehittyy, ottaa aikuisen vastuuta. Jutellaan paljon, emme ole riippuvaisia toisistamme, tytär ei asu enää kanssani. Rakastetaan toisiamme, käsitellään asioita (esimerkiksi asiaan liittyvää syömishäiriötä) joskus ihan huumorillakin. Olemme läheisiä, ja lapseni kunnioittaa minua. Olen siitä ylpeä.
Vanhempana olo on varmaan sydäntäraastavaa. Tuntuu etten ikinä uskalla tehdä lapsia, niin paljon pahaa voi tapahtua. Ei varmasti ollut sattumaa että juuri tuona päivänä viivyttelit töihin lähtöä. Tai luultavasti tyttäresi salaa toivoi pelastuvansa. Voimia teille kaikille
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.04.2015 klo 03:17"]
[quote author="Vierailija" time="26.04.2015 klo 02:34"]
Voiei :/ En osaa kyllä yhtään samaistua tilanteeseen, mutta uskon että käyt vieläkin läpi niitä tunteita. Keskusteletteko koskaan tyttärenne kanssa tapahtuneesta?
[/quote]
Keskustellaan, meillä on lämmin ja läheinen suhde. Tytär kasvaa ja kehittyy, ottaa aikuisen vastuuta. Jutellaan paljon, emme ole riippuvaisia toisistamme, tytär ei asu enää kanssani. Rakastetaan toisiamme, käsitellään asioita (esimerkiksi asiaan liittyvää syömishäiriötä) joskus ihan huumorillakin. Olemme läheisiä, ja lapseni kunnioittaa minua. Olen siitä ylpeä.
[/quote]
Ap vielä: ei se pelko lähde koskaan pois. Jos tyttö ei vastaa muutamaan tuntiin puhelimeen, menen paniikkiin. Joskus, jos hän ei ole vastannut puhelimeen koko päivänä, olen tuskissani mennyt soittamaan ovikelloa (avaimet onneksi minulla on). Ei se lähde, pelko on ja tulee olemaan, sen kanssa minun täytyy vaan elää. En voi koskaan elää täysin rennosti, minua pelottaa aina.
[quote author="Vierailija" time="26.04.2015 klo 03:26"]
Vanhempana olo on varmaan sydäntäraastavaa. Tuntuu etten ikinä uskalla tehdä lapsia, niin paljon pahaa voi tapahtua. Ei varmasti ollut sattumaa että juuri tuona päivänä viivyttelit töihin lähtöä. Tai luultavasti tyttäresi salaa toivoi pelastuvansa. Voimia teille kaikille
[/quote]
Ap: No uskallat! Äitinä oleminen on kuitenkin parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut! Ihan varmasti! Minä en olisi edes minä, jos kaikkea ei olisi sattunut ja tapahtunut, niin iloa, surua ja paniikkia. Vanhemmuus on järkyttävän raskasta, ajoittain olen itsekin ollut ihan huono äiti, mutta vuosien päästä pikkuasiat unohtuvat. Oikeasti, vanhemmuus on ollut minulle elämän rikkaus. Mutta ymmärrän tosi hyvin ihmisiä, jotka eivät halua lapsia (no, tämä tyttäreni esimerkiksi ;) ), mutta se on heidän valintansa. Minulle äitinä oleminen on ollut elämäni suurin onni! (Varsinkin nyt, kun eivät asu enää kotona). <3
No, niin minäkin luulen, että ei ole sattumaa, että viivyttelin. Tai en luule, vaan tiedän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.04.2015 klo 02:32"]
Ompas ääliö lapsi sinulla kun ei edes itsaria osaa tehdä.
[/quote]
Ap tässä, olen vastannut moniin kommentteihin (kiitos niistä), niin vastaan tähänkin. Lapseni lukion päästärin keskiarvo oli 9...jotakin, ehkä 9,6, about. Ja pitkä matikka. Ja kaksi yliopistopaikkaakin on, Helsingissä ja myös toisessa yliopistokaupungissa. (kun vaan opiskelisi... ;) Eikä ollut mikään kiltti perhetyttö. Että ei kai ääliö, tai jos on, niin ok.
Niin, vaikean kysymyksen heitit. Että ei osaa tehdä itsemurhaa, sen vuoksi että on ääliö.
Tiijätkö, netti on täynnä sivustoja "kuinka tehdä itsemurha". Olet varmaan opiskellut sieltä, kun voit sanoa, että lapseni teki jotain huonosti. Eikö lääkkeet riittäneet, eikö hirttoköysi ollut oikein solmittu, menikö luoti ohi?
Opiskele asiaa, äläkä heitä tuollaisia epämääräisiä heittoja! Kerro sitten milligrammamäärät, joilla henki lähtee!!! Olet varmaan joku suiciditieteiden tohtori!
Anteeksi, Ap:llä nyt lähti vaan vähän keulimaan... <3
Sain holtittoman itkukohtauksen näitä lukiessani.
Minä olen se huostaanotettu nuori. Minut on huostaanotettu nimenomaan omien perseilyjeni johdosta. 10-16 ikävuotena ensin varastelin, sitten ryyppäsin, sitten kävin sellaisen muutaman vuoden anoreksiavaiheen (35kg pahimmillaan) ja yritin tässä välissä tappaa itseni muutaman kerran. Ja en ollut liiemmin koskaan ajatellut, että miltä minun äidistä on mahtanut tuntua. Luulin, että olemme käyneet nämä vaiheet läpi ja puhuttu paljon. Mutta varmasti äiti on tuntenut sellaisia epäonnistumisen, riittämättömyyden, ja kykenemättömyyden tunteita, joita en ole koskaan edes tullut ajatelleeksi. Ja kun meillä ei koskaan ollut edes kotona mitään ongelmia tai puutteita, vaikka oltiinkin yksinhuoltajaperhe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Useampi vuosi sitten tapahtunutta. Tulin töistä arkipäivänä asiakkaiteni peruutettua useampaa tuntia aikasemmin kuin yleensä. Lukioikäinen tyttäreni olikin kotona, eikä koulussa. Ihmettelin, taisin korottaa ääntäkin että mitä neiti tekee kotona iltapäivällä. Tyttö oli erikoisen, vähän kuin tukkoisen oloinen - ajattelin sen johtuvan myöhäiskesän allergiaoireista.
Oli ottanut puolitoista purkillista (!) Xanoreita (!) ja soitettuani ambulanssin päätyi ensiapuun ja sieltä pari päivää myöhemmin psykiatriselle osastolle. Ei halunnut elää.
Nykyään tytär opiskelee ulkomailla yliopistossa. Kaikki hyvin tällä hetkellä, mutta traumat jäi.
Järkyttäviä tarinoita
T. Äiti, jonka juuri täysi-ikäiseksi tullut tytär käyttää päihteitä
Auts, voinkohan itse ilmoittaa tämän asiattomaksi? Ensimmäinen alapeukku sai minut tajuamaan, että olen tyhmä, kun uskouduin mammana mammapalstlla.
Toisaalta tarinani on niin totta, että kuinka sitä voi alapeukuttaa? Kuinka elämää ja hengissä pysymistä voi alapeukuttaa?
Jos kirjoitustyylini ärsyttää, sen ymmärrän.