Mitä tarkoittaa: ei voi rakastaa toista ellei rakasta itseään?

Terve tasapainoinen suhde edellyttää että molemmilla on hyvä itsetunto ja että molemmat laittavat oman hyvinvointi ensisijalla ,kunnioittavat itseään ja heillä on positiivinen ja tyytyväinen katse elämään

Mä en ainakaan usko tuohon. Itselläni on aina ollut huono itsetunto ja olen pitänyt itseäni hyvin epämiellyttänä ja epärakastettavana. Kuitenkin rakastan niin miestäni, lapsiani kuin kahta koiraanikin, onnistuu oikein hyvin. 

Kyllä muita pystyy rakastamaan, tuo on typerä lause.

Useimmiten ihmiset, jotka eivät rakasta itseään (ts. on huono itsetunto) se näyttäytyy ilkeilynä ja kateellisuutena muille. Korostetaan omaa oloa muiden kustannuksella. Sanonnalla viitataan tällaisiin mielestäni.

Ei pysty rakastamaan, kun kieriskelee itseen kohdistuvissa negatiivisissa tunteissa. Kokemusta on.

Itsensä kokeminen jollain tavoin arvokkaaksi ja hienoksi ihmiseksi on tärkeää, koska Meissä on Jumalan luomaa kauneutta, ensin on kunnioitettava ihmistä yleensä ennen kuin voi rakastaa.

Itsekin olen miettinyt tuota paljon, mulla on vaikea lapsuuden traumatausta ja olematon itsetunto, vahva itseinho jne. Silti koen että rakastan ja lujaa miestäni, välillä tosin tuntuu että se rakkauteni on jokseenkin epätervettä, lähentelee läheisriippuvuutta enemmän, ja välillä käyttäydyn miestä kohtaan todella lapsellisesti, en osaa olla suhteessa aikuinen. Eheyttävin kokemus ollut oman lapsen saaminen, rakkaus lapseen tuntuu mulle olevan "helpompaa", täysin ehdotonta ja helppoa.

[quote author="Vierailija" time="20.04.2015 klo 10:04"]

Ei pysty rakastamaan, kun kieriskelee itseen kohdistuvissa negatiivisissa tunteissa. Kokemusta on.

[/quote]

Näin on. Tuolloin keskittyy vain itseensä.

Musta tuntuu että se tarkoittaa enemmän ettei pysty rakentamaan tasavertaista ja järkevää parisuhdetta jos ei rakasta ja kunnioita itseään. Kyllä läheisriippuvaisetkin kykenevät rakastamaan toista, mutta parisuhde ei usein toimi koska ei ole tasapainoista suhdetta itseensä.

[quote author="Vierailija" time="20.04.2015 klo 10:04"]

Ei pysty rakastamaan, kun kieriskelee itseen kohdistuvissa negatiivisissa tunteissa. Kokemusta on.

[/quote]

Mutta ei kaikki  harrasta mitäään kieriskelyä, jotka eivät rakasta itseään. Esim. minä hyvin harvoin mietin itseäni missään mielessä. Oloni tunnen pääosin hyväksi tai neutraaliksi. Olen kiitollinen elämälle siitä että olen saanut miehen ja perheenkin, vaikken koe itseäni mitenkään ansaitsevaksi. Se on kuin lottovoitto minusta, ja tuo paljon iloa elämääni. 

t. 3

Voi olla että ei esim. tunne olevansa rakkauden arvoinen, miettii miksi toinen on kanssani, saattaa olla paljastamatta kaikkea itsessään peläten puolison reaktiota, tuntee alemmuudentunnetta, ei osaa pitää puoliaan koska tuntee itsensä huonommaksi jne.

Mulla taas on mielestäni ihan hyvä itsetunto ja saan kuulla kaikilta, etten tule koskaan löytämään ketään. Ei mulla kyllä ketään olekaan. Kai se on sitten hyvä että edes itse rakastan itseäni :)

Oon kyllä myös sitä mieltä, että valtaosa naisista on läheisriippuvaisia. Valitetaan paskaa ukkoa ja kamalaa suhdetta, muttei voida erota kun ei kestetä olla yksin.

[quote author="Vierailija" time="20.04.2015 klo 10:13"]

[quote author="Vierailija" time="20.04.2015 klo 10:04"]

Ei pysty rakastamaan, kun kieriskelee itseen kohdistuvissa negatiivisissa tunteissa. Kokemusta on.

[/quote]

Mutta ei kaikki  harrasta mitäään kieriskelyä, jotka eivät rakasta itseään. Esim. minä hyvin harvoin mietin itseäni missään mielessä. Oloni tunnen pääosin hyväksi tai neutraaliksi. Olen kiitollinen elämälle siitä että olen saanut miehen ja perheenkin, vaikken koe itseäni mitenkään ansaitsevaksi. Se on kuin lottovoitto minusta, ja tuo paljon iloa elämääni. 

t. 3

[/quote]

Miten en rakasta itseäsi? Tai mitä ajattelet, että se itsensä rakastaminen on? Se että on tyytyäväinen itseensä ja elämäänsä suurimman osan ajasta, on minusta jo itsensä rakastamista.

Oikeammin sanottuna voisi olla, että muita pystyy rakastamaan just niin paljon ja niin ehdottomasti kuin rakastaa itseäänkin.

Tarkoittaa varmaan sitä että on vaikeaa uskoa että kukaan muukaan rakastaisi itseään jos ei edes itse. Ehkä aiheuttaa mustasukkaisuutta ym suhdetta nakertavia asioita.

[quote author="Vierailija" time="20.04.2015 klo 10:19"]

[quote author="Vierailija" time="20.04.2015 klo 10:13"]

[quote author="Vierailija" time="20.04.2015 klo 10:04"]

Ei pysty rakastamaan, kun kieriskelee itseen kohdistuvissa negatiivisissa tunteissa. Kokemusta on.

[/quote]

Mutta ei kaikki  harrasta mitäään kieriskelyä, jotka eivät rakasta itseään. Esim. minä hyvin harvoin mietin itseäni missään mielessä. Oloni tunnen pääosin hyväksi tai neutraaliksi. Olen kiitollinen elämälle siitä että olen saanut miehen ja perheenkin, vaikken koe itseäni mitenkään ansaitsevaksi. Se on kuin lottovoitto minusta, ja tuo paljon iloa elämääni. 

t. 3

[/quote]

Miten en rakasta itseäsi? Tai mitä ajattelet, että se itsensä rakastaminen on? Se että on tyytyäväinen itseensä ja elämäänsä suurimman osan ajasta, on minusta jo itsensä rakastamista.

[/quote]

Sillä tavalla, että jos nyt ajattelen itseäni, niin pidän itseäni monella tapaa hyvin epämiellyttävänä ja epäkelpona. Olen melko yksinkertainen älyllisesti. Lisäksi olen mielestäni hyvin ärsyttävä luonne, töksähtelevä ja kovaääninen ja möläyttelen noloja ja tyhmiä. Lisäksi olen ylipainoinen ja varsin ruma naamastakin. Vaikea ymmärtää mihin mieheni minussa rakastui, mutta olen silti hyvin kiitollinen siitä että sellainen ihme aikoinaan kävi :D Ja tosiaan, pääosin olen ajattelematta itseäni ja surkeuttani ja keskityn muihin asioihin: töihini, lapsiin, kodinhoitoon, elämään yleensä.

[quote author="Vierailija" time="20.04.2015 klo 10:11"]

Itsekin olen miettinyt tuota paljon, mulla on vaikea lapsuuden traumatausta ja olematon itsetunto, vahva itseinho jne. Silti koen että rakastan ja lujaa miestäni, välillä tosin tuntuu että se rakkauteni on jokseenkin epätervettä, lähentelee läheisriippuvuutta enemmän, ja välillä käyttäydyn miestä kohtaan todella lapsellisesti, en osaa olla suhteessa aikuinen. Eheyttävin kokemus ollut oman lapsen saaminen, rakkaus lapseen tuntuu mulle olevan "helpompaa", täysin ehdotonta ja helppoa.

[/quote]

Tästä kuvauksesta minäkin tunnistan itseni (lapsia mulla tosin ei ole). Miestä kohtaan oon tosi epäreilu välillä, käyttäydyn kuin pikkulapsi, olen mustasukkainen ja takertuva, ailahtelevainen ja tasapainoton, välillä jumaloin häntä ja nostan jalustalle, välillä taas haukun maan rakoon =( Enkä siis tosiaankaan "tahallani" ole niin paska, en vaan voi aina itelleni mitään. Oon sanonu miehelle monesti että ansaitsis paljon paremman vaimon kuin minä, ja ehkä mun pitäis olla yksin kun en vaan meinaa osata olla parisuhteessa "kunnolla". Mies ei vaan halua erota, kai se sitten rakastaa oikeesti (asia jonka jatkuvasti kyseenalaistan "Et kuitenkaan rakasta mua oikeesti!"). Kärsin tästä tosi paljon ja käyn terapiassakin siksi,että oppisin olemaan parempi puoliso.

En oikein ymmärrä sitä että aloittajan puoliso ei ole kiinnostunut auttamaan tätä parantumaan ja elämään onnellisemmin. Luulisi että jos rakkaus on aitoa niin se vähintään onnistuisi vuosikymmenessä. Se olisi myös tasapainoittava tekijä puolisolle tietää että vaikka tulisikin tulevaisuudessa ero(kukaan ei voi ennustaa tulevaisuutta), niin kumppanilla on yhäkin avaimet onnellisuuteen eikä tämä romahda pohjalle. Itse ainakin näen että huonon itsetunnon takana on läpikäymättä jäänyt suruprosessi jostain menneisyyden asiasta ja haluaisin käydä tuon lävitse kumppanin kanssa.

Ellei rakasta itseään, antaa toisten kohdella itseään huonosti. Ei ole sattumaa, että ajautuu ikävien hmisten'rakastamaksi'