Haluan muuttua, olen väsynyt itseeni...

Raapusstin tuossa päivällä kirjeen ja odotin hyvää aikaa antaa sen... kun mies oli lähdössä kaverinsa kanssa kahville niin lähtiessään " kun en osaa puhua niin kirjoitin" joten saapi nähdä nyt sitten millä mielellä tai minkä oloinen mies sieltä kotiin tulee...

Ja kyllä se mies varmasti lasten kanssa pärjää, jos lähdet välillä tuulettumaan. Siis jos ei mikään alkoholisti, narkkari, väkivaltainen tai vastaava ole.



Teille voisi tehdä hyvää myös joku parisuhdekurssi!



Itsesi tutkiskeluun avuksi ovat myös erilaiset psykologiset oppaat ja kirjat. Itselleni aikoinaan kolahti Keijo Tahkokallion kirja " Myönteisyyden mahtava voima" . Katselepa kirjastosta psykologisten kirjojen hyllystä. Hyvistä kirjoista saa intoa!



Ja tosi kivaa, että olet jo käynyt kampaajalla ja hankkinut uusia vaatteita. Se piristää! Ehkä voisit vielä alkaa opiskella jotakin? Tai harrastaa jotakin, mistä pidät! Siitäkin saisit innostusta. Kutsukaa myös ystäviä kylään!

Ja kokeilkaa ihmeessä seksin sarallakin jotakin uutta, jos siltä tuntuu. Mieskin varmasti tykkää.. ;D

että tukka on jo lyhentynyt pitkästä lyhyeksi, ja kaikki maailman asiat on käyty mielessä läpi. Maailmankaikkeus, äitiysasiat, suhteet omiin vanhempiin ym ym listaa vois jatkaa loputtomiin.. :) Ja ikää on 26 v. En tiedä onko tämä sitä kolmenkympin kriisiä vai mitä ihmettä, mutta ikinä aikaisemmin en ole asioita miettinyt näin kauheesti!!

Mulla oli vuosi sitten sama vaihe menossa. Olin kyllästynyt itseeni ja elämääni. Kaikkeen. Pistin sitten kaiken remonttiin.



Päätin, että olen hyvännäköinen. :D Ja itsevarmuus teki minusta nätin. Kouluaikani meni siinä, että mua haukuttiin rumaksi. Ex-mieskin aina haukkui. Laihduin, mutta kasvotkin jotenkin muuttuivat ihan erinäköisiksi, kun vain sain voimaa. Entiset, minut vuosia tunteneet ihmiset, eivät meinaa tuntea minua. Ennen muutosta minua saatettiin luulla äitini ikäiseksi, nyt pitävät 10 vuotta nuorempana kuin olenkaan.



Annoin oman itseni tulla esiin. Tein " hurjia" juttuja, joita entinen minä ei koskaan olisi tehnyt. Menin yksin Lontooseen rock-keikalle. Hankin tatuoinnin. jne jne jne.



Laitoin vuosien kotona olon jälkeen lapset tarhaan. Ja itsevarmuuteni kautta sain töitä. Ja parissa kuukaudessa sain ylennyksenkin jopa.



Olen kaunis nyt. Olen haluttua seuraa. Elämäni on aivan unelmaa! Jaksan lasten kanssa enemmän ja paremmin kuin ennen. Olen pyrkinyt nyt kouluun etenemään urallani. Unelmani toteutuvat pikavauhtia. Kaikki rullaa. On vihdoinkin minun vuoroni olla onnellinen! Ja kaikki alkoi yhdestä musiikkikappaleesta... muutokseni.

Mies tuli suht mykkänä kotiin, ja niin ne likaiset vaatteet sai vaan jatkoa sinne omaan kasaansa (joka sijaitsee olohuoneen lattialla). Mitään ei kommentoinut eikä mitään tunteita sitten ilmeisesti herännyt...



Nyt päätin sitten ihan itse omassa päässäni, että minä otan kerran viikossa yhden vapaa illan, minä tukehdun tänne just nyt...



ja muutoksia meinaan tehdä ja itseäni kovettaa ja opettelen nalkuttamaan " laita pyykit koppaan" tai " minun vuoro lähetä kahville"



jos ei ukko parka pysy perässä siinä, että minä haluan omaa itsenäisyyttäni edes pikkusen takaisin päin niin sitten jääköön kelkasta... Tätä rataa jos jatkan niin parin vuoden päästä olen psykiatrisella hoidossa...



-ap-

Olen ollut ihan samanlainen. Mua pelotti aikanaan ihan hirveästi nostaa kissaa pöydälle, pelkäsin suututtavani miehen ja jopa menettäväni hänet, vaikka miks sellaista asiaa pitäs pelätä, jos mies on nahjus? Aloitin sen tosi varovasti ja nykyään sanon kaiken suht suoraan. Hyvin menee. Tosin vieläkin huomaan että haluaisin että mies päättäisi asioista, jolloin " alistun" entisenlaiseksi... Mutta itseni se onni ja voima tehdä päätöksiä täytyy tehdä!



Huomaan että minunkin mies on tosiaan sellainen nahjus joka täytyy välillä käskeä tekemään asioita ja tunnen itseni kauheaks nalkuttajaksi... Mutta osaa sentään nykyään tehdä jo asioita itsekin!

Ihan on kun mun kirjoittamaa tekstiä... hitusen alle kolmikymppinen kotiäiti minäkin. Ja masentaa kun en koskaan pääse mihinkään, tuntuu etten edes itse tiedä mitä haluaisin, kaikki aika menee lasten ja kodin hoitamiseen. Anteeksi mutta mihin MINÄ jäin? Onko mitään minua edes olemassa enää?

Vinkki!! ANNA MENNÄ!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! KÄYSHOPPAILEMASSA, VÄRJÄÄ HIUKSET, SÄNKYYN OSTAT JONKUN SEKSIKKÄÄN YÖASUN! ANNAT VAAN VITTU MENNÄ, JOLO!

jeps, siitähän ei voi syyttää kuin itseään, tiedän sen...



Mutta en kestä sitä mököttävää ukkoa, joka mököttää sitten lapsillekkin. ei puhu eikä pukahda heillekkään, on vaan ns. ihan yksin olevinaan. Tai sitten ottaa lähtee autolla johonkin eikä ole mitään tietoa milloin tulee vai onko kenteis yönkin pois kotoa...



Pelkään siis nostaa sen kissan pöydälle, koska pelkään että täällä on entistä tukalampi olla ja minun hommani on pitää lapset " pois isin tieltä" .

Joskus se kissa on pakko nostaa pöydälle, ja tukalaa aluksi tuleekin! Joskus on oltava tukalaa, että voisi olla mukavakin välillä. Monen ongelma, niinkuin minunkin, on se että se puhuminen on niin vaikeaa. Mutta olen huomannut, että se auttaa kuitenkin parhaiten..

Ite aion koko ajan muuttua ja tehdä itselleni jotain, mutta siirrän asiaa koko ajan, huomenna sit, ens viikolla....



Tuntuu että turhaankai mää muuttuisin, ei se mun elämää tekis yhtään erillaiseksi. Pitäs varmaam löytää joku kiva työ, vauva vaan vielä liian hoitoon, joten kai tää kotiäidin elämä saa nyt kelvata...



Ohhoh, olipas se sekavaa

Kampaajalla käynti on helpoin. Leikkautat ja värjäytät hiuksesi.

Muuttui hiustyyli kokonaan ja samalla vaihtui värikin, ja osti viimeisillä pennosillaan uudet ihanat vaatteet...

Tunne on sellainen, että tuntuu kuin tukehtuisin tänne kotiin... seinät vaan liikkuu lähemmäksi ja lähemmäksi ja lopulta ne puristaa mut väliinsä...



Mutta kun ei ole oikein keinoa päästä täältä poiskaan, ei ole autoa kun mies on sillä päivät töissä... mies on varsinainen nahjus, joka ei voi olla sen aikaa lasten kanssa että minä voisin käydä vaikka kahvilla jossakin... saatika että saisin olla yön vaikka pois kotoa... ja jos lähden lasten kanssa pois yöksi niin auta armias mikä siivo täällä on...



niin ja lapset 3v ja 1,5v

Täälläkin mietitään mitä haluan elämältä... Ristiriitaisia tunteita, toisaalta haluaisi töihin, mutta toisaalta haluaisi hoitaa lapset kotona..

Haluaisin muuttaa, alkaa ikäänkuin jossain muualla alusta, minulla on hyvä perhe, mies ja lapset heihin en ole kyllästytnyt, mutta itseeni sitäkin enempi..

Olo on semmoinen, etten tiedä itsekään mitä minä oikein haluan?!

Minulla on haaveita töistä, jotka ei liity mitenkään koulutukseeni, en uskalla mitään uutta. Olen aina ollut " kiltti tyttö" , pienestä pitäen, ehkä alan varovasti kapinoimaan vasta nyt! Mutta, ap, tiedän tunteen!

Sano tänään sun miehellesi, että minä olen nyt tämän kodin kuningatar, ja kuningattaret eivät tee kotitöitä eivätkä hoida lapsia.

Ja sitten kunigatar lähtee retoutumaan, ja muistuttaa vielä miestä, ettei aio tulla takaisin jos koti on kuin pommin jäljiltä!

11 jotenkin on todellakin vaikea aloittaa sellainen kapinoiti, kait tässä pitää vaan joskus alkaa ajattelemaan itseäänkin. Tunnen itseni sellaiseksi kynnysmatoksi joka hymyissä suin vain tyytyy kaikkeen mitä niskaan kaadetaan...



12 voi tuo oli ihana kirjoitus...

etkä niinkään kolmenkympin kriisissä. haluat vaan etsiä omaa identiteettiäsi. Jos kolmeenkymppiin on vielä vuosia aikaa, olet vielä nuori. Huomaa kuinka naiivi olet, viimeistään sitten kun olet lähempänä 30. Et oel kuitenkaan liian nuori tietääksesi mitä elämältä haluat, joten ota itseäsi niskasta kiinni ja sano miehellesi, kun aikaa on, että: hei kulta, nyt nostetaan kissa pöydälle. ja sitten kerrot hänelle kaikki mieltä painavat asiat. Hänkin varman noista seksijutuista innostuisi ja kun seksi maittaa, niin maittavat hänelle varmaan myös kotityöt ;)

kyllä mitään kriisiä ole vielä ollut (kopkop)