Jos jää iskä hoitovapaalle niin kestääkö pää?
Kertokaa jolla on kokemusta? Mietitään just vaimon kans että kumpi jäis neitin & pikkuveljen kanssa kotio, ja toisaalta kyllä huvittaisi, penskat on niin ihania, ja vallakin nyt kun ens vuonna tulee niitä veroetuja ja muuta, mutta hiukan huolestuttaa että kestääkö nuppi sen koti-isäilyn - duunissa kun saa vähän erilailla tota älyillstä stimulaatioo ja sellasta. Ja tätä naisten tilitystä kun lueskein, niin aika teillä mimmeillä tuntuu olevan aika paljon näitä hiekkalaatikolla pää pehmenee -tapauksia....
Kommentit (11)
Oma mieheni oli esikoisesta 9kk kotona ja seuraavasta suunnittelee olevansa mahdollisesti vielä pitempäänkin. Kyllä siinä isän suhde lapseen tulee ihan erilaiseksi kuin jos vain äiti olisi hoitovapaalla.
Meidän tuttavapiirissä on monia miehiä, jotka ovat jääneet hoitovapaalle ja kaikki ovat kehuneet sitä elämän parhaaksi ajaksi.
Miehet yleensä ottavat hoitovapaalla vähemmän stressiä siivoamisesta yms. kotihommista ja keskittyvät enemmän leikkimiseen ja muuhun lasten kanssa puuhasteluun, minkä uskon vähentävän turhautumista kotona olemiseen.
Eli suosittelen lämpimästi!
meillä siis iskä jäi kotiin, kun vanhempainloma loppui (työt sattuivat loppumaan, joten se ei ollut mitenkään harkittu juttu).
Suurimman osan ajasta iskän pää varmasti kesti, pientä turhautumista oli havaittavissa (liian vähän tekemistä) ja illat menikin pitkälti sosiaalisen elämän ylläpitämiseen ja ns. omiin menoihin, myös lapsi tykkäsi kovasti olla isänsä kanssa.
Mutta tämän äidin pää ei oikein meinannut kestää, kun roolijako oli kotitöiden osalta se mikä oli (ja on) eli kaikki ruokaan, pyykkiin jne viittaavat hommat kuuluivat äidille myös silloin. Isä teki kyllä aamupuuron ja lämmitti lounaan, mutta minulle jäivät sitten kaikki muu mukaanlukien päivän aikana käytettyjen astioiden korjaaminen pöydästä ja muu sotkujen siivous. Tuntui todella siltä, että kun tulin kotiin, alkoi toinen työvuoro. Vrt. jos lapsi olisi ollut hoidossa ja isä töissä (niinkuin myöhemmin on ollut), olisi päivän sotkujen siivous ja päiväruoan valmiiksi tekeminen jäänyt kokonaan pois. Toisaalta tietenkin isäkin olisi voinut " jotain" tehdä... asiasta keskusteltiin eikä se tuottanut tulosta (paitsi mykkäkoulua joka ikinen kerta, sitten en jaksanut keskustella enää)
No, meillä hommat menee näin, nyt kun olen toisella äippälomalla, laitan miehelleni ruoan valmiiksi kun hän tulee töistä, mutta en aio " päästää" miestäni enää koti-isäksi.
Saa kommentoida ja säälitellä tai haukkua lyttyyn, me ollaan joskus jotenkin vanhanaikaisia ja kyvyttömiä kehittymään joissakin asioissa.
mies oli hoitovapaalla ensin 3 kk, sitten parin kuukauden opiskeluputken jälkeen vielä 3 kk (oli siis virkavapaalla vakivirasta ja opiskeli samala). Ekat 3 kk meni todella hienosti, joskin mies oli iltaisin väsynempi kuin koskaan aiemmin. Lapset oli 1- ja 3v. Lapset tykkäsi ekasta 3kk joka oli kesällä, mies opetteli tekemään ruokaa jota ei ollut ennen tehnyt, vei lapsia ulos paljon ja touhusivat kaikkea kivaa.
Se toinen pätkä oli sitten hankalampi, mies alkoi kyllästyä juttukaverien puutteeseen ja kotona olemiseen, mulla työpäivät piteni, oli räntäinen talvikeli ja lapset sairasteli monia flunssia. Mies alkoi olla aika kypsä ja mulla meni aamulla aina tunti että sain hänet hereille. 1-vuotias valvotti yöt ja heräsi joka aamu lisäksi viideltä ja minä hänen kanssaan. Mies heräsi äkäisenä kun olin ovella lähdössä töihin puoli 8 ja minä olin vielä äkäisempi, kun valvoin yöt lapsen kanssa, heräsin viideltä, olin vaativassa työssä ja heti kun tulin kotiin töistä, mies häipyi ovesta ulos. Mulla ei ollut sekunttiakaan vapaa-aikaa, miehellä kaikki illat.Lisäksi mies alkoi PIHDATA, jota ei ollut koskaan tapahtunut yhteisen historiamme aikana! Väsyimme kaikki järjestelyyn ja mies palasi töihin.
Nyt kolmatta odottaessa mies totesi, että isäkuukauden hän pitää mielellään, mutta hoitovapaalle hän ei jää, pää ei kestä. Mies on akateemisesti koulutettu, toimistotyön tekijä ja pärjää noin muuten lasten kanssa hienosti. Isi on lasten suosikkileikkikaveri ja lapset tykkäsi. Sopii joillekin, joillekin ei. Pelkän 3 kk:n perusteella sanoisin, että kaikki miehet hoitovapaalle. Ehkä vapaan pituutta kannattaa kuitenkin harkita joustavaksi, jos ei jaksakaan.
Mulla eli äidillä meni hermot siihen, että kaupassakäynti, siivous, pyykit ja muut jäi edelleen mun hommiksi iltaisin, kun mies harrasti. Ruuan hän teki joka päivä, mutta esim. aamiaisen mä tein lapsille jo ennen ku mies heräsi.
Meille hoitovapaa aiheutti megariitoja, jotka hälvenivät kun palattiin normaalirytmiin. Tein edelleen kaikki kotityöt kun olimme molemmat töissä, mutta se ei ärsyttänyt niin paljon, kun toinen oli päivät töissä ja iltaisin kuitenkin leikki lasten kanssa eikä häipynyt heti johonkin kun tulen töistä.
Moi!
vastaan kanssa miehen puolesta kun ei se näillä palstoilla paljon notku... Mutta ekan lapsen kanssa olin vuoden kotona ja sitten mies 4kk, se oli pelkästään kivaa. Toisen lapsen kanssa mies jatkoi mun vuoden päälle 9kk, jolloin tenavan oli siis 3 ja 1. Sekin meni aika hyvin, ainakin musta oli kiva käydä töissä kun ei tarvinnut lapsia raahata hoitoon. Kotityöt hoitui aika hyvin, tosin olihan täällä välillä kaaos, mutta en siitä viitsinyt paljoo valittaa kun olin kuitenkin niin tyytyväinen siihen että mies jaksaa lasten kanssa touhuta ja ne saa olla kotona. Ja enkä kyllä itsekään jaksanut/ehtinyt kotona ollessani pitää paikkoja tiptop. Ruokaakin on mies oppinut laittamaan ja muutenkin ihan kädellinen, en itse jaksaisi ollenkaan jos kaikki jotenkin vaan lankeaisi mulle... Ja hyvin se oppi hiekkalaatikon emännät tuntemaan :)
Ja oli kuulemma tosi kiva jäädä kotiin, ja makeempaa palata töihin, ei valita turhista!
Meillä oli mies haikeana, kun töihin parin kuukauden kotonaolon jälkeen palasi. Ja työpaikalla olivat olleet kovasti helpottuneita, kun saivat takaisin, niin helpottuneita että lupasivat vakipaikan.
Myönnän kyllä että oma koti-isä aikani oli loistavaa aikaa - varsinkin näin jälkeenpäin. En kiistä etteikö olisi ollut vaikeaa siinä mielessä että yht´äkkiä mentiinkin vaimon työkiireiden mukaan. Otti koville. Eikä ollut vaimollekaan kiukutteluni helppoa. Silti suosittelen.
mutta vastaanpa kuitenkin meidän perheen osalta. Minä olin koko vanhempainvapaan kotona sitä viimeistä kk:ta lukuunottamatta. Mies on ollut nyt yhteensä puolisen vuotta pojan kanssa kotona. Keskimäärin on mennyt hyvin.
Meillä ongelmana oli se, että mies oli tosi stressaantunut työstään kun jäi kotiin. Hänellä meni pari kuukautta " itsensä keräilyyn" , jolloin hän ei minun mielestäni hoitanut poikaa " sellaisella sitoutumisella" kuin minä olisin halunnut. Päätin kuitenkin lopettaa aiheesta ruikuttamisen ja mies keräsi itsensä ja nyt onkin mennyt ihan kivasti. Meillä ei ole sitä ongelmaa, että sotkut odottaisivat minua. Täällä on jopa ruoka valmiina kun tulen töistä :-)
Mies on kyllä kommentoinut, että välillä on tosi tylsää, kun ei ole ketään " isä/äiti-kavereita" , joiden kanssa voisi päivisin puuhastella. Ajoittain on havaittavissa voimakastakin v-tutusta. Olen siis sitä mieltä, että jos sosiaalisten kontaktien määrä on olematon päivisin, ja tuntee olevansa sellainen, joka tarvitsee niitä, niin pää ei välttämättä kestä. Itsellänikään ei olisi kestänyt, ellei olisi ollut " äitikavereita" .
Pari kolme kuukautta menee varmasti hyvin, tsemppiä vaan.
mies oli hoitamassa esikoista vauvaiästä (sain vakituisen työpaikan) lähtien yli kaksivuotiaaksi (jäin taas äitiyslomalle) ja kuopusta 1½ vuoden iästä 3 vuoden ikään asti.
Meillä kesti nuppi hyvin, mies hoitaa hyvin kotihommia. Koti oli siisti, kun tulin töistä kotiin ja lapset useimmiten laitettu päiväunille. Lisäksi hänellä on vuorotyötä tekeviä kavereita ym. vapaalla olevia miehiä, joiden luona kyläili lasten kanssa, niin että jutunaiheita oli muitakin kun lapset. Naisilla se kilahtaminen taitaa tapahtua silloin, kun mies menee ja tulee miten lystää tai makaa vain sohvalla eikä millään lailla auta tai anna vähän vapaata äidille, siinä on silloin parisuhde ja mielenterveys koetuksella. Hoitovapaan ansiosta meillä on miehen kanssa hyvä yhteisymmärrys siitä, miten helppoa " lomaa" se on....
Se on miehestä kiinni!
Kahden ensimmäisen lapsen kanssa meillä laitettiin vanhempainvapaat puoliksi niin, että olimme molemmat puoli vuotta kotona - ensin minä ja sitten mies. Kolmannen kohdalla minä pidin kaiken vanhempainvapaan isäkuukautta lukuunottamatta ja sen jälkeen mies oli isäkuukaudella ja hoitovapaalla yhteensä 8 kuukautta. Lisäksi mies on ollut välissä pari vuotta osittaisella hoitovapaalla (4-päiväinen työviikko) - tällä hetkellä osittaisella olen minä.
Meillä kokemukset ovat - molempien osalta - yksistään postitiivisia. Ratkaisumme lähtökohta on lapsen paras, eli se että tutkitustikin lapselle on parasta se, että molemmat vanhemmat hoitavat häntä tasaveroisesti ja että lapsi saa luoda henkilökohtaisen suhteen molempiin vanhempiin. Ja tämä on kyllä meillä myös selkeästi toiminut: molemmat vanhemmat ovat kelvanneet lapsille muutamia lyhyitä kausia lukuunottamatta (jolloin kotona oleva on kelvannut paremmin) pääosin yhtä lailla.
Myös parisuhteen ja perheen toimivuuden kannalta ratkaisu on ollut hyvä: kumpikin tietää, millaista on olla kotona ja kumpikin tietää millaista on olla töissä. Kummallakaan ei ole epärealistisia kuvitelmia toisen osan helppoudesta tai vaikeudesta ja esim. kotitöiden jako, harrastukset ja lapsen hoitovastuu on ollut helppoa jakaa. Oma kokemuksemme on ollut, että kotitöiden osalta on oikeudenmukaista että kotona olija tekee jonkin verran enemmän ja harrastusten osalta taas kotona olijan on tärkeämpää päästä välillä pois neljän seinän sisältä, koska työssäkäyjä (ainakin meillä) saa sosiaalisia kontakteja muutoinkin.
Nupin kestäminen lienee kovin yksilöllistä. Itse väitän, että tasa-arvoisessa parisuhteessa nuppi kestää paremmin kuin silloin kun perheessä on selkeästi rajattu miesten ja naisten työt ja nainen hoitaa yksinään lapset ja kodin - juuri silloin tulee sekä jaksamisongelma, että se efekti, että kaikki ajatukset pyörivät lapsissa ja kodinhoidossa eikä ole ketään kenen kanssa vastuuta jakaa.
Nuppi tuskin on sen kestävämpi naisella kuin miehelläkään. Oleellista on, että pitää kiinni muustakin elämästä eikä ajatukset pyöri pelkästään vaipanvaihdon ja pyykinpesun väliä. Lasten kanssa ei ole pakko linnoittautua kotiin, vaan voi keksiä tekemistä, joka itseä kiinnostaa. Mennä voi sekä lasten kanssa että joskus myös ilman lapsia. Sosiaaliset kontaktit ovat tärkeitä myös silloin kun on kotona.
En tiedä oliko tästä mitään apua. Meillä on ollut miehen kanssa kovin erilaiset harrastukset lastenhoidon lomassa, mutta yhteistä on ollut se, että kumpikaan ei ole tehnyt lasten- ja kodinhoidosta itselleen koko maailmaa, vaan aina on ollut myös jotain muuta projektia ja aikuiskontakteja. Hyvin on nuppi kestänyt - molemmat olemme yhtä mieltä siitä, että kotona olo on kivempaa kuin työssäkäynti! (Ja työssäkäynti on kivempaa silloin kun toinen on kotona kuin silloin kun molemmat ovat töissä ja lapset päiväkodissa).
P.s. täytyy kyllä tunnustaa, että hiekkalaatikon reunalla en montaakaan kertaa ole istuskellut...