Mikä vaivaa naapuriani -erikoinen tyyppi

Mä tavallaan näen tossa vähän itseäni. En tosin nää vaivaa valtellakseni ihmisiä, mutta kun töissä täytyy tsempata niin hemmetin kovaa että tulee tulosta, niin päivän jälkeen usein ei kiinnosta puhua kenellekään ja tykkään olla ihan omassa maailmassa. Mieheni on samanlainen, että halutaan vain haaluilla kotona haha. Et muuten ikinä uskoisi tätä jos näkisit meidät töissä :D

Ei ole kiinnostunut tutustumaan kaltaisiisi juoruämmiin ja kyttääjiin.

[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 22:51"]

Mä tavallaan näen tossa vähän itseäni. En tosin nää vaivaa valtellakseni ihmisiä, mutta kun töissä täytyy tsempata niin hemmetin kovaa että tulee tulosta, niin päivän jälkeen usein ei kiinnosta puhua kenellekään ja tykkään olla ihan omassa maailmassa. Mieheni on samanlainen, että halutaan vain haaluilla kotona haha. Et muuten ikinä uskoisi tätä jos näkisit meidät töissä :D

[/quote]

Jostain tuollaisesta voisi tosiaan olla kyse, että ehkä työ jotenkin imee niin kuiviin että vapaa-ajalla vain haluaa olla yksin ja rauhassa. Itselläni ei ole henkisesti erityisen vaativa työ joten en ole osannut kuvitellakaan tällaista näkökulmaa, joten kiitos siitä.

Yläpeukutin myös tuota kommenttia jossa minua syytettiin juoruämmäksi ja kyttääjäksi, koska jotenkin huono omatunto sekä tämän kirjoittamisesta että siitä että olen epäillyt ties mitä persoonallisuushäiriöitä tai sairauksia syyksi tuollaiseen, enkä ole miettinyt juurikaan viattomampia vaihtoehtoja...

t. ap

Sillä on oma elämä, eikä halua naapureita siihen? That's all! :)

Ei muakaan kiinnosta jäädä "suustani kiinni" naapureiden kanssa eikä tutustua heihin sen lähemmin. Aika hurjaa teilata toinen heti persoonallisuushäiriöiseksi. Itse asiassa: aika tyypillinen suomalainen erakkoluonne! Tai voihan olla että hän ei edes ole suomalainen ja rasismin pelossa välttelee naapureita. Työ on yksi tekijä mikä syö ihmistä. 

Ei sillä mikään ole, sitä ei vaan kiinnosta. Itsellä sama. Sanon kyllä aina "moi" takaisin jos joku minua tervehtii, tai saatan avata oven.. Jos olen samaan aikaan menossa sisälle ja naapurilla on ostoskasseja tms. Mutta en jää juttelemaan erikseen, tai aloita keskusteluja. Asun omistuskerrostalossa kuudetta vuotta ikää 34v.

Just olin kirjoittamassa, että kuulostaa ihan tyypilliseltä suomalaiselta. Itse olen yhtä erakko, vaikka saatankin moikata naapuria. En tykkää jäädä juttelemaan.

Välttelee naapureita eli halua kohdata niitä, ei tarvitse olla erakko.

Tämä voisin olla vaikka minä kuvauksen perusteella, joten kerron miksi itse olen tuollainen.

Kai se on yhdistelmä suomalaista erakkouteen taipuvaista introverttiluonnetta ja vaativaa työtä (olen it-alalla projektipäällikkönä) joka vaatii myös sosiaalisuutta paljon. Kun olen päivän laukannut asiakaspalavereissa ja oman firman sisäisissä palavereissa ja hoitamassa tiimiläisteni kanssa asioita, ilman että useinkaan ehdin edes syömään välillä, niin illalla haluan vain olla kotona, yksin ja rauhassa. Ei mieluiten mitään ärsykkeitä, vain hiljaisuus, täydellinen lepo ja yksinäisyys. Kaipaan sitä yksinäisyyttä vastapainoksi töissä olevalle, luonteeni vastaiselle sosiaalisuuden pakolle.

Tavallaan kyllä "pelkään" sosiaalisia tilanteita kuten tuollaisia naapurin kohtaamisia jossain, ei siksi että minulla olisi sosiaalisten tilanteiden pelko -pystyn tarvittaessa esim. töissä olemaan erittäin sosiaalinen ja jämäkkä hoitamaan asioita- vaan siksi että kun olen jo päivän aikana ylikuormittunut sosiaalisesti niin minulle on syvästi vastenmielistä joutua vapaa-ajallakin olemaan sosiaalinen. Niinpä vaistomaisesti vältän tilanteita joissa joutuisin ehkä puhumaan jonkun kanssa.

Ymmärrän kyllä, että minusta voi saada esim. ylimielisen kusipään tai sitten sairaalloisen säikyn ihmisen kuvan. Mutta en minä sitä välitä miettiä minkä kuvan ihmiset minusta saa, minulle se on ihan sama. Parasta olisi jos naapurit ei ajattelisi minusta mitään, mutta se lienee turhaa, koska kun minun asuintaloni kotiäitiporukka joskus on hiekkalaatikolla kun aamuisin olen töihin lähdössä, huomaan että minua katsotaan pitkään ja olen ihan varma että minusta myös juorutaan kun lähden. Kai se on väistämätöntä kun on niin erilainen kuin muut, yksi sinkkunainen perheiden taloyhtiössä.

Meidän yhtiössä asuu vastaavanlainen tapaus, ja täällähän on kaikki naapuruston yksinäiset mummot, mökkihöperöt kotiäidit ja nelikymppiset "graduntekijät" hänen kimpussaan, verhot vain heiluu kun hän menee autolleen, ja aina kun hän ei mene vaikka roskiksille muiden kanssa samaan aikaan kuten ap kuvaili, niin johan alkaa kysely ja päivittely pihoilla. Minä olen joskus nähnyt läheltä, millainen pakkomielteinen tuijotus noiden juorukellojen naamalla tulee, kun he katsovan tuota menestyvää naista. Se on pelottava tuijotus, jättäisin kyllä itse roskapussin siihen paikkaan ja juoksisin autoon. :D Sen verran tästä meidän mysteerinaisesta tiedän, että työ on aikamoisen korkeatasoista tutkimusta ja sosiaaliset suhteet keskustassa, täällä periferiassa hän asuu vain, koska jotain kautta peri tuon kämpän ja tykästyi ajatukseen, että voi nukkua ja nollata täällä vähän kauempana.

Hah! Olen asunut 11 v omakotitalossa, kadullamme on omakotitaloja ja rivitaloja,  enkä ole ikinä puhutellut naapureita. Muutama heistä on joskus tullut juttelemaan, kun en ole ehtinyt karkuun. Ja lähden aamuisin töihin hyvin pukeutuneena, uudehkolla autolla. Perhe minulla kyllä on. En halua naapureiden tietävän itsestäni mitään. Mies juttelee välillä naapureiden kanssa.

Voi ei, täällä taitaa meissä olla ollut vähän samaa vikaa kuin nro 10 kuvaa. Kyllä tuosta naisesta on keskusteltu kovastikin välillä muiden kesken, siis ihan suoraan sanoen juoruttu (mielestäni ilman ilkeää tarkoitusta tosin). Viimeksi eilen eräs naapuri tuli juttelemaan, että onkohan hän kovin yksinäinen, että viettääköhän joulunkin ihan yksin. Mainitsi myös että kyllä sen surullista täytyy olla että on jo ihan aikuisen naisen iässä eikä ole miestä eikä lapsia. Siihen itse totesin että ei kai nykyään kaikki sellaisia haluakaan. 

Pitäisi kyllä tässä varmaan itse tehdä parannusta ja olla osallistumatta noihin jutteluihin aiheesta, vaikka toisaalta onkin kiinnostavaa pohtia ihmisten asioita. Voi kauhea, jos hän itse on huomannut sen että häntä tarkkaillaan ja hänestä puhutaan, ei sitten ihme jos haluaa vältellä...

t. ap

[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 23:39"]

Voi ei, täällä taitaa meissä olla ollut vähän samaa vikaa kuin nro 10 kuvaa.

[/quote]

Ei kun nro 11 piti sanomani. t.ap

Ymmärrän kyllä pointin, että työ vie kaikki mehut - mutta eikö siinä vaiheessa pitäisi jo olla huolissaan, jos päivät ensin menee suuna päänä täydellä teholla, ja illat sitten vain makaa yksin hiljaisuudessa? Vaikka olisi kuinka introvertti. 

Kertoo ehkä jotain nykyisestä työelämästä. Nuo muutama esimerkki taitavat olla niitä työnantajan unelmia: ei muuta elämää kuin työ. 

Ei hän teitä pelkää. Ei vain ole kiinnostunut. Ei luultavasti noteeraa teitä oikeasti mitenkään. On turha sepitellä noita käänteisiä tuhkimotarinoita, joissa menestyjänaapuri onkin yksinäinen reppana, jonka talon kyylät pelastavat sosiaalisuuteen. Hänen sosiaalisuutensa on muualla.

Mulle tuli opiskeluaikoina joku talon kyylädelegaatio soittamaan ovikelloa, että onko kaikki hyvin, olen niin ollut masentuneen näköinen enkä käy ulkona ja jos käyn, pullot kilisee kassissa, uusi polkupyöränikin on huonosti telineessä ja kuivaushuoneessa niin kallis takki, että liekö ollenkaan minun vai luukutanko nistien varastamaa tavaraa, voi voi... Ihan hyvää hyvyyttämme... Kun ne miehetkin vaihtuu ja yöllä vain ne käy... Sinkkutyttö, josta ei tiedetä mitään, kas siinäpä virvoiketta henkisesti nääntyneille!

Tehdäkö paljon työtä, jota rakastaa ja jossa on huippu, vai vähentääkö työtunteja, jotta on aikaa järjestää naapureille kyylättävää?

Varmasti jossain kaupan kassalla olisi sairasta vetää ylipitkää päivää, mutta sitten on niitä aloja, joissa on mielenkiintoisia projekteja ja joissa ei yksinkertaisesti malta lähteä kotiin - se ei ole enää työtä vaan elämäntapa ja nautinto.

Ja sitten on niitä lukemattomia ihmisiä, joilla on kämppä yksin nukkumista varten ja kaikki säpinä jossain muualla. ;)

[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 23:46"]

Ymmärrän kyllä pointin, että työ vie kaikki mehut - mutta eikö siinä vaiheessa pitäisi jo olla huolissaan, jos päivät ensin menee suuna päänä täydellä teholla, ja illat sitten vain makaa yksin hiljaisuudessa? Vaikka olisi kuinka introvertti. 

Kertoo ehkä jotain nykyisestä työelämästä. Nuo muutama esimerkki taitavat olla niitä työnantajan unelmia: ei muuta elämää kuin työ. 

[/quote]

Itse myönnän miettineeni näitä asioita viime aikoina, kun alkaa 40 vuoden ikäkin uhkaavasti lähestyä. Ennen en ole miettinyt mitään, tehnyt vaan, selvinnyt päivä kerrallaan, vaikka ylitöitä kuinka tehden ja venyen ja selkänahastani repien. Pääasia on aina ollut: kunhan tämä projekti viedään kunnialla loppuun, ja sen jälkeen seuraava, ja seuraava, ei ne lopu koskaan. Olen myös ajatellut että minun on pakko venyä, koska siitä minun työpanoksestani voi olla kiinni tiimiläisteni työpaikatkin eikä vain omani, enkä voisi sietää ajatusta että olisi pakko vähentää väkeä siksi että minä en ole jaksanut ahkerasti myydä meidän työtämme ja kommunikoida asiakkaan suuntaan ja johdon suuntaan ja tehdä kaikkeni että töitä riittää ja että ne hoidetaan ajoissa ja kunnialla.

Kyllähän tässä viime aikoina on tullut välillä mieleen, että olen tainnut uhrata elämäni työlle. Esim. en ole edes yrittänyt etsiä puolisoa enkä miettinyt haluaisinko lapsia, ei ole ollut sellaiseen työltä voimia eikä aikaa. Minä tosiaan haluan työni vastapainoksi vain olla yksin ja hiljaa. Elän oikeasti erittäin erakkomaisesti tämän takia, minulla ei ole muita vapaa-ajan ihmissuhteita kuin se, että vanhojen vanhempieni kanssa olen sentään tekemisissä. Ei tämä ole koskaan minua murehduttanut, koska tosiaan on aina tuntunut ettei voimia sosiaalisuuteen olisikaan. Joskus vaan sitä miettii, että jos minulla olisi ihan erilainen työ, olisinko vapaa-ajalla ihan erilainen ihminen, olisiko minulla mies ja perhe jne. 

t. 10