Yhden ihmisen vuodatus

Olen nyt 23. Isäni joi aikoinaan ja on aina ollut hyvin etäinen. Äitini sairastui masennukseen, kun olin lapsi. Olin 8-vuotias, kun tunsin kipuja kehossani ja uskoin sairastuneeni vakavasti, mutten lääkärin pelkoni takia uskaltanut kertoa kivuistani kenellekään. Kymmenen vuotta pelkäsin kuolevani milloin tahansa, kunnes aikuisuuden kynnyksellä vihdoin paljastin salaisuuteni eräälle ihmiselle, ja siitä tuo pelko lähti pienenemään.

Suren sitä, ettei kukaan tunnu näkevän sisimpääni, miten pahaa oloa ja kipua siellä on ollut. Olen kiltti, en halua olla kenellekään vaivaksi omien ongelmieni vuoksi. Pelkään myös hylätyksi tulemista, jos ilmaisen tarpeeni jollekulle. Minua masentaa toistuvasti, samoin sisarukseni voivat kuka enemmän, kuka vähemmän huonosti. Yksi siskoistani on huostaanotettu, hän on satuttanut itseään ja yrittänyt tappaa itsensä. Tunnen itseni riittämättömäksi ja koen jatkuvaa syyllisyyttä. Tuntuu, ettei minulla ole kenellekään mitään annettavaa. En saavuta tunnetta siitä, että olisin tärkeä, vaikka järki sanoisikin, että olen monelle rakas.

En jaksaisi ponnistella ja hakea opiskelemaan ja tehdä pitkäjänteisiä suunnitelmia. En jaksaisi olla itselleni se aikuinen, joka minun kuitenkin pitäisi olla. Tiedän, etten voi sälyttää enää vastuuta hyvinvoinnistani heikoille vanhemmilleni, mutta tunnen olevani niin yksin. Tuntuu, ettei ole syytä ponnistella elämässä eteenpäin. Kukaan ei katso minuun ja näe, miltä minusta tuntuu - samalla tiedän, ettei se ole kenenkään velvollisuus. Kukaan ei osaa lukea ajatuksia, vaan minun pitäisi itse ilmaista itseäni ja tyytyä siihen inhimilliseen lohdutukseen, mitä toisilta ihmisiltä saa. Se ei riitä, olen pohjaton kaivo, joka ei koskaan tunne oloaan täydeksi.

En pysty olemaan normaalissa parisuhteessa, koska tyhjyyteni takia ripustaudun toiseen ihmiseen ja koen jatkuvaa ikävää ja rakkaudenjanoa, vaikka toinen olisikin läsnä. Minulla on hyvä olla kovin harvoin. En tiedä mitä tehdä elämälläni.