Lue keskustelun säännöt.
Mä olen ollut masentunut ala-asteelta asti.
19.10.2014 |
Ehkä neljännellä luokalla aloin kääntyä sisäänpäin ja muitakin selkeitä masennusoireita oli paljon. Ketään ei kiinnostanut.
No, yhdeksännellä luokalla pääsin sitten terveydenhoitajan kautta psykologille ja siitä taas eteenpäin psykiatrille, jolta sain lähetteen tarkempiin tutkimuksiin.
Diagnooseiksi sain ahdistuneisuuden ja paniikkihäiriön, en masennusta. Sain lääkettä, jota ei olisi ikäiselleni saanut edes antaa. Eipä tehonnut, lääke lopetettiin. En saanut terapiaa, en mitään.
Nykyään, vajaa parikymppisenä, en voi edes poistua kotoa, olen täysin kyvytön opiskeluun ja työntekoon.
Kiitos tuestasi, yhteiskunta!
Kommentit (15)
Ota se pää pois omasta perseestäsi ja ymmärrä että tässä maailmassa on seitsemän miljardia ihmistä. Kukaan meistä ei ole mitään. Miksi muiden pitäis sua tukea ja paapoa. Jos et halua elää, ei sille mahda mitään. Mä elän ja nautin ja teen ja menen. Se on moro, jää sää makaamaan teiniangstissa pimeään huoneeseen ja nyyhkimäön miten kukaan ei ymmärrä miten erityinen sunä olet. Et ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama vika. Lukkiuduin sitten kotiini tossa 18-vuoden korvilla, enkä ole sen kummemmin enää jaksanut täältä ylös yrittää (ikää on nyt 30v, ja ei, en ole penniäkään yhteiskunnalta loisimiseeni lypsänyt.) Tälleen jälkiviisaana pitää sanoa, että mikään ei kyllä muutu jos ei sitä itse muuta, itse en vaan jaksanut.
Toivottavasti sun elämä vielä jotenkin kääntyy parempaa suuntaan <3
[quote author="Vierailija" time="19.10.2014 klo 00:50"]
Ota se pää pois omasta perseestäsi ja ymmärrä että tässä maailmassa on seitsemän miljardia ihmistä. Kukaan meistä ei ole mitään. Miksi muiden pitäis sua tukea ja paapoa. Jos et halua elää, ei sille mahda mitään. Mä elän ja nautin ja teen ja menen. Se on moro, jää sää makaamaan teiniangstissa pimeään huoneeseen ja nyyhkimäön miten kukaan ei ymmärrä miten erityinen sunä olet. Et ole.
[/quote]
En tiedä, mikä olisi oikea hymiö tähän, mutta ensimmäinen reaktioni oli vino hymy. Jos et halua ymmärtää, se on oma ongelmasi.
Kiitos kuitenkin vastauksestasi.
ap
[quote author="Vierailija" time="19.10.2014 klo 00:51"]
Sama vika. Lukkiuduin sitten kotiini tossa 18-vuoden korvilla, enkä ole sen kummemmin enää jaksanut täältä ylös yrittää (ikää on nyt 30v, ja ei, en ole penniäkään yhteiskunnalta loisimiseeni lypsänyt.) Tälleen jälkiviisaana pitää sanoa, että mikään ei kyllä muutu jos ei sitä itse muuta, itse en vaan jaksanut.
Toivottavasti sun elämä vielä jotenkin kääntyy parempaa suuntaan <3
[/quote]
Ala-asteella sitä vain on vähän hankala alkaa mitään muuttamaan kun ei ollenkaan tiedä, mikä vaivaa tai ylipäätään että on jotenkin sairas. Nyt kun olen tajunnut, on kai jo myöhäistä.
Kiitoksia viestistä ja tosi paljon tsemppiä sullekin! <3
[quote author="Vierailija" time="19.10.2014 klo 01:29"]
[quote author="Vierailija" time="19.10.2014 klo 00:51"]
Sama vika. Lukkiuduin sitten kotiini tossa 18-vuoden korvilla, enkä ole sen kummemmin enää jaksanut täältä ylös yrittää (ikää on nyt 30v, ja ei, en ole penniäkään yhteiskunnalta loisimiseeni lypsänyt.) Tälleen jälkiviisaana pitää sanoa, että mikään ei kyllä muutu jos ei sitä itse muuta, itse en vaan jaksanut.
Toivottavasti sun elämä vielä jotenkin kääntyy parempaa suuntaan <3
[/quote]
Ala-asteella sitä vain on vähän hankala alkaa mitään muuttamaan kun ei ollenkaan tiedä, mikä vaivaa tai ylipäätään että on jotenkin sairas. Nyt kun olen tajunnut, on kai jo myöhäistä.
Kiitoksia viestistä ja tosi paljon tsemppiä sullekin! <3
[/quote]
Siis ala-asteikäisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.10.2014 klo 00:50"]Ota se pää pois omasta perseestäsi ja ymmärrä että tässä maailmassa on seitsemän miljardia ihmistä. Kukaan meistä ei ole mitään. Miksi muiden pitäis sua tukea ja paapoa. Jos et halua elää, ei sille mahda mitään. Mä elän ja nautin ja teen ja menen. Se on moro, jää sää makaamaan teiniangstissa pimeään huoneeseen ja nyyhkimäön miten kukaan ei ymmärrä miten erityinen sunä olet. Et ole.
[/quote]
Hmh, onpa mustavalkoinen ajattelutapa. Masennus vaikuttaa psyykkeeseen, mutta on kuitenki fyysinen sairaus.
Sama vika. Koulukiusaaminen ja äidin käytös on kumpikin vaikuttaneet tähän. Nyt ekaa kertaa parikymppisenä olen vasta hakenut apua, aiemmin kotona asuessa olisin vain saanut syytöksiä siitä miten olen häpeäksi ja ei mua mikään oikeasti vaivaa, ja itse asiassa omakin kanta oli tuollainen äitini vähättelemisen takia. Koulusta en saanut mitään apua.
Paniikkikohtaus ja toiveet itsemurhasta sekä jatkuva ahdistunut, häpeävä ja lamaantunut olo ajoi lopulta lääkärin vastaanotolle. Vuosi kesti että sain psykologin ajan.
Saas nähdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama homma. Apua olen onnekkaana saanut, terapia ja lääkitys on. Ikää 25. Toivo elämästä nauttimisesta on kuitenkin mennyttä, tuntuu että kaikki "kiva ja mukava" on hetkellistä harhaa ja itsensä huijaamista. Tyyliin istun tässä hetken vielä sohvalla ja juon tätä kahvia, vaikka miljoona asiaa huutaa tekemättömänä... Tai nukun vielä pari tuntia, kun sänky on niin lämmin ja pehmeä, sitten huomaan maanneeni sängyssä iltapäivään. Kaikki mikä ei tuota fyysistä nautintoa on melkeinpä mitäänsanomatonta. Noihin fyysisiin asioihin ei kuulu seksi, koska lääke on vienyt terän siitäkin hommasta.
Hei mutta kaikki kiva ja mukava ON hetkellistä. Niin on myös ikävät jutut. KAIKKI elämässä on hetkellistä ja menee ohi. Ei kenenkään elämä ole jatkuvaa onnea ja riemua. Sitä pitää vaan sietää, eikä analysoida jokaista tuntemusta ja säikähtää niitä. Nykyään on sellaisia nuoria joiden pitää ottaa joka tunteeseen joku pilleri kun ei osata kohdata niitä ja ymmärretä että ne menevät ohi kun ei jää vatvomaan. Epämukavuutta joutuu jokainen sietämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei kannattaa vaan mennä uudestaan tervreydenhoitajan juttusille! Jos vaikka saisit säännöllisiä terapiakäyntejä.
Selvästi täällä on taas käynyt niin, että masennuksesta tietämättömät käyvät alapeukuttelemassa ja kommentoimassa.
Minä tiedän, että kenenkään elämä ei ole iloa ja auvoa 24/7. Pyydänkö ja toivonko liikaa, jos minäkin haluaisin edes joskus kokea joitain muita tuntemuksia kuin valtaisaa ahdistusta ja toivottomuutta? Jotenkin masentaa entisestään, kun saa kuulla taas olevansa turhasta valittaja. Mä en halua elää, jos elämä todella on loppuun asti tällaista, mutta jokin pieni haihatus normaalista tunne-elämästä minulla vielä on, kun en ole itsemurhaan päätynyt. Mulla on kokemus myös siitä elämästä, joka oli ennen masennukseen sairastumista, ja se normaaleine iloineen ja suruineen kelpaisi mulle oikein hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.10.2014 klo 00:44"]
Ehkä neljännellä luokalla aloin kääntyä sisäänpäin ja muitakin selkeitä masennusoireita oli paljon. Ketään ei kiinnostanut.
No, yhdeksännellä luokalla pääsin sitten terveydenhoitajan kautta psykologille ja siitä taas eteenpäin psykiatrille, jolta sain lähetteen tarkempiin tutkimuksiin.
Diagnooseiksi sain ahdistuneisuuden ja paniikkihäiriön, en masennusta. Sain lääkettä, jota ei olisi ikäiselleni saanut edes antaa. Eipä tehonnut, lääke lopetettiin. En saanut terapiaa, en mitään.
Nykyään, vajaa parikymppisenä, en voi edes poistua kotoa, olen täysin kyvytön opiskeluun ja työntekoon.
Kiitos tuestasi, yhteiskunta!
[/quote]
Joo, yhteiskunta ei oikeasti edes tahdo auttaa. Yhteiskunta tahtoo päästä vain"ongelmasta" mahdollisimman nopeasti ja edullisesti eroon.
Johtuu siitä, että yhteiskunta on tunteeton ja kasvoton taho, joka ei välitä kenestäkään todella. Muistuu mieleen nyt elokuva " kun Hunttalan Matti Suomen osti". Siinä se nouvoi nuorata miestä, että "älä luule, että kukaan välittää susta enempää ku hyötys verran".
Yhteiskunta on juuri tälläinen.
Jumala kuitenkin välittää sinusta ja rakastaa sinua. Muista rukoilla.
J-P
Niin, yhteiskunta ei auta ketään; mutta ystävät ja läheiset kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt vajaa parikymppisenä sinulla on mahdollisuus hakea apua uudelleen. Itsekin hain, kesti kyllä pitkään oikean avun löytäminen ihan siksikin että masennuksessa ja ahdistuksessa on vaikea tietää, millaista apua tarvitsee ja aina välillä väsyy hakemaan.
Itsellä siis samoja tuntemuksia parin kympin hujakoillla, mutta nyt olen reilu kolmekymppinen ja asiat ovat oikein hyvin, olleet jo useamman vuoden. Haluan vain rohkaista, että ei elämäsi ole vielä valmiiksi taputeltu. Apua ehtii vielä saada ja parantua.
[quote author="Vierailija" time="19.10.2014 klo 08:58"]Hei mutta kaikki kiva ja mukava ON hetkellistä. Niin on myös ikävät jutut. KAIKKI elämässä on hetkellistä ja menee ohi. Ei kenenkään elämä ole jatkuvaa onnea ja riemua. Sitä pitää vaan sietää, eikä analysoida jokaista tuntemusta ja säikähtää niitä. Nykyään on sellaisia nuoria joiden pitää ottaa joka tunteeseen joku pilleri kun ei osata kohdata niitä ja ymmärretä että ne menevät ohi kun ei jää vatvomaan. Epämukavuutta joutuu jokainen sietämään.
[/quote]No olipa todella loistava ja asiaan perehtynyt kommentti.
Itse olen sellainen jolla ei edes niitä ohimeneviä ilon hetkiä ei juuri oli kahteenkymmeneen vuoteen ollut, joten on vähän vaikeaa vaan ajatella että LOLOL ETEENPÄIN, TÄTÄ SE ELÄMÄ ON.
Olkaa hiljaa jos ymmärrystä, empatiaa ja/tai oman käden kokemusta ei asiaan ole. En tarkoita että pitäisi surkutella ja voivotella, muttei tuosta teidänkään "RYHDISTÄYDY, LUUSERI!" -asenteesta ole mitään hyötyä kenellekään.