Milloin tajusit että vanhempasi on hullu?

Noh, isä tapasi sanoa mulle että äiti on hullu. Itku tästä sanomisesta viivästyi noin 30 vuotta, mutta tulipahan itkettyä tässä pari iltaa sitten.

Kasi miksi? Miksi se oli hullu? Mitä se teki? En ole hullu mutta ukko väittää niin lapsille.

Eikös lapsi aina näe omat vanhempansa ruusunpunaisten lasien läpi? Se on tavallaan aika surullista. 

Siinä vaiheessa, kun laitoin välit kokonaan poikki. Ei ole ikävä, eikä tule.

Tajusin asian lapsena silloin kun äitini alkoi uhkailemaan itsemurhalla aina suuttuessaan.

Hassua, mutta tajusin vasta aikuisiässä. Pidin isääni toki erikoisena jo varmaan ala-asteella, mutta hulluus tuli kunnolla esiin vasta hänen erottua äidistä. Jälkeenpäin kun mietin lapsuuttani, niin olihan se isä täysi hullu jo silloin. Aika ahdistavalta se tuntuu, kun vielä tietää miten paljon me lapset ollaan siitä kärsitty ja osa kärsii edelleen, ei koskaan ole päässyt jaloilleen.

N. 8-vuotiaana aloin ymmärtää, että kaikkia äitini sanomisia ei pidä ottaa ihan tosissaan. Konseptini oli, että toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, ja sitten jotain tyynnyttävää sanottavaa hänelle. Mutta olin kuitenkin lapsuuteni ja nuoruuteni aikana niin tottunut häneen, että vasta muutettuani lapsuudenkodistani ja saatuani vähän etäisyyttä aloin tajuta, että hänellä kyse ei ole vain "hankaluudesta" vaan oikeasta mielenterveysongelmasta, joka lopulta konkretisoitui harhaluuloisuushäiriöksi. Viimeistään silloin, kun äitini luulot oikein räjähtivät käsiin muutama vuosi sitten ja hän joutui lääkärikäynniltä suoraan 72 tunnin tarkkailuun suljetulle osastolle, asia valkeni minulle.

Jos hän olisi hoitomyönteinen, myös minun asenteeni häneen olisi mukavampi. Mutta kun hän on omasta mielestään väärin kohdeltu ja tervepäinen, ja suunnilleen kaikki muut ovat hoitoa tarvitsevia pipipäitä, niin enpä välitä hirveästi pitää yhteyttä. Jos hän soittaa, kerron pakolliset kuulumiset omalla suodattimellani suodatettuina, mutta en mitään sellaista, mistä hän voisi saada vettä luulomyllyynsä.

[quote author="Vierailija" time="16.08.2014 klo 22:25"]

Hassua, mutta tajusin vasta aikuisiässä. Pidin isääni toki erikoisena jo varmaan ala-asteella, mutta hulluus tuli kunnolla esiin vasta hänen erottua äidistä. Jälkeenpäin kun mietin lapsuuttani, niin olihan se isä täysi hullu jo silloin. Aika ahdistavalta se tuntuu, kun vielä tietää miten paljon me lapset ollaan siitä kärsitty ja osa kärsii edelleen, ei koskaan ole päässyt jaloilleen.

Ja suhde nykyään ei ole kovin kummonen. Isä ei ole koskaan osannut olla isä kuin yhdelle lapselleen. Häntä ei kiinnosta lapsenlapset, tai muukaan "normaali". Tiedän, että olen hänelle yhtä tärkeä kuin kuka tahansa muu ihminen.

[/quote]

Eilen