Te jotka teette vauvan yli 40-vuotiaina

Tein lapsen uuden mieheni kanssa, jonka tapasin turkin matkallani pari vuotta sitten. Olen siis nyt 44 ja lapseni on 1 vuoden ikäinen. Myöhemmin mietittynä tämä hieman jollakin tapaa kaduttaa, sillä en jaksa kovin hyvin esimerkiksi leikkiä lapsen mukana, jaksa valvoa pitkiä öitä ja vielä 13 vuoden kuluttua sitä kamalaa teini rumbaa... Onneksi mieheni sentään jaksaa olla lapsen kanssa hyvin, sillä hän on 24 vuotias. 

Vaikka rakastan lastani kauheasti, silti minua kaduttaa että vahinko kävi ja päätin pitää lapsen.. Olin aina miettinyt etten koskaan tule hankkimaan lapsia, mutta siinä rakkauden huumassa mieheni sai minut puhuttua ympäri lapsen pitämis asiassa ja nyt kaduttaa ja paljon... Toisinaan tekisi mieli vain kadota paikalta ja jättää mieheni yksin lapsen kanssa, mutta rakastan miestäni liikaa että tekisin sen.

[quote author="Vierailija" time="31.08.2014 klo 15:12"]

Tein lapsen uuden mieheni kanssa, jonka tapasin turkin matkallani pari vuotta sitten. Olen siis nyt 44 ja lapseni on 1 vuoden ikäinen. Myöhemmin mietittynä tämä hieman jollakin tapaa kaduttaa, sillä en jaksa kovin hyvin esimerkiksi leikkiä lapsen mukana, jaksa valvoa pitkiä öitä ja vielä 13 vuoden kuluttua sitä kamalaa teini rumbaa... Onneksi mieheni sentään jaksaa olla lapsen kanssa hyvin, sillä hän on 24 vuotias. 

Vaikka rakastan lastani kauheasti, silti minua kaduttaa että vahinko kävi ja päätin pitää lapsen.. Olin aina miettinyt etten koskaan tule hankkimaan lapsia, mutta siinä rakkauden huumassa mieheni sai minut puhuttua ympäri lapsen pitämis asiassa ja nyt kaduttaa ja paljon... Toisinaan tekisi mieli vain kadota paikalta ja jättää mieheni yksin lapsen kanssa, mutta rakastan miestäni liikaa että tekisin sen.

[/quote]

Mutta ethän sinä ole edes vanha! Oletkohan yleensäkään sitä tyyppiä, että olisit nuorempanakaan jaksanut lapsen kanssa? Itse olen jo viiskymppinen ja tykkään niin puuhailusta lasten kanssa.

Anteeksi nyt vain, mutta kuinka raihnaisina ap oikein 40 vuotiaita pitää??

Mielestäni paremmin kuin 25 veenä, jolloin sain esikoisen. Kuopus 41 veenä.

Sain esikoiseni 42-vuotiaana. Nyt hän on 3. On mennyt tosi hyvin eikä jaksamisen kanssa ole ollut ongelmia. Ehkä se on elämänkokemus ja tämä rauhallinen elämäntyyli.

[quote author="Vierailija" time="31.08.2014 klo 15:17"]

[quote author="Vierailija" time="31.08.2014 klo 15:12"]

Tein lapsen uuden mieheni kanssa, jonka tapasin turkin matkallani pari vuotta sitten. Olen siis nyt 44 ja lapseni on 1 vuoden ikäinen. Myöhemmin mietittynä tämä hieman jollakin tapaa kaduttaa, sillä en jaksa kovin hyvin esimerkiksi leikkiä lapsen mukana, jaksa valvoa pitkiä öitä ja vielä 13 vuoden kuluttua sitä kamalaa teini rumbaa... Onneksi mieheni sentään jaksaa olla lapsen kanssa hyvin, sillä hän on 24 vuotias. 

Vaikka rakastan lastani kauheasti, silti minua kaduttaa että vahinko kävi ja päätin pitää lapsen.. Olin aina miettinyt etten koskaan tule hankkimaan lapsia, mutta siinä rakkauden huumassa mieheni sai minut puhuttua ympäri lapsen pitämis asiassa ja nyt kaduttaa ja paljon... Toisinaan tekisi mieli vain kadota paikalta ja jättää mieheni yksin lapsen kanssa, mutta rakastan miestäni liikaa että tekisin sen.

[/quote]

Mutta ethän sinä ole edes vanha! Oletkohan yleensäkään sitä tyyppiä, että olisit nuorempanakaan jaksanut lapsen kanssa? Itse olen jo viiskymppinen ja tykkään niin puuhailusta lasten kanssa.

[/quote]

Hyvä kysymys... Minustakin tuntuu, etten ole äidiksi luotu. Kiinnostaisi enemmän töissä olo ja ystävien tapaaminen sekä kulttuurien harrastaminen. Kuullostan varmastikin hyvin kylmältä ihmiseltä, mutta ihana avautua asiasta edes hieman kun voin tehdä sen anonyymisti.

Sain kaksi lastma yli nelikymppisenä. Kuopuksen astma ja refluksi ottivat kyllä lujille, mutta en usko että siinä ikä mitään merkitsi.

Yhtä hyvin kuin nuorempana. Tai oikeastaan paremminkin, sillä nyt tiedän miten nopeasti lapset kasvavat ja väsyttävät vaiheet ovat ohi. Esikoinen 22, kuopus puoli vuotta, minä 41v.

[quote author="Vierailija" time="31.08.2014 klo 15:12"]Tein lapsen uuden mieheni kanssa, jonka tapasin turkin matkallani pari vuotta sitten. Olen siis nyt 44 ja lapseni on 1 vuoden ikäinen. Myöhemmin mietittynä tämä hieman jollakin tapaa kaduttaa, sillä en jaksa kovin hyvin esimerkiksi leikkiä lapsen mukana, jaksa valvoa pitkiä öitä ja vielä 13 vuoden kuluttua sitä kamalaa teini rumbaa... Onneksi mieheni sentään jaksaa olla lapsen kanssa hyvin, sillä hän on 24 vuotias. 

Vaikka rakastan lastani kauheasti, silti minua kaduttaa että vahinko kävi ja päätin pitää lapsen.. Olin aina miettinyt etten koskaan tule hankkimaan lapsia, mutta siinä rakkauden huumassa mieheni sai minut puhuttua ympäri lapsen pitämis asiassa ja nyt kaduttaa ja paljon... Toisinaan tekisi mieli vain kadota paikalta ja jättää mieheni yksin lapsen kanssa, mutta rakastan miestäni liikaa että tekisin sen.
[/quote] Menes nyt vela jo kirjoittelemaan satujas muualle, hohhoijaa...

Ei ole kokemusta muusta kun siitä kun sain lapseni 44 v ja hyvin oon jaksanut. Lapsesta tullut ihan täyspäinen vaikka en imettänytkään kun maitoa ei herunut eikä ole vaikuttanut oppimiseen jne. 

Minäkään en usko, että ikä on ratkaiseva vielä tässä vaiheessa. Toki esim. yöheräilyt voivat olla tietyntyyppisillä ihmisillä helpompia kestää nuorempana kuin vanhempana, mutta elämänkokemus tuo itsevarmuutta olla omanlaisensa äiti eikä tarvitse ns. suorittaa äitiyttä ja se mielestäni kompensoi sen nuoruuden energian.

Missään nimessä en rupeaisi väittämään, että 45-vuotias on väsyneempi ja raihnaisempi kuin esim. 35-vuotias. Paras ystäväni on 50-vuotias, ja hän on ihan koko elämänsä ollut energisempi, jaksavampi, urheilullisempi ja parempi kuntoinen kuin minä. Nyt 50-vuotiaana jaksaa bilettää mutta toisaalta odottaa jo lastenlapsia. Kotona on kaksi teiniä (14v ja 16v) ja kaksi jo omillaan asuvaa (28v ja 26v). Minä olen 39-vuotias, lapseni ovat 9v ja 7v ja vaikka en yltää  ystäväni energisyyteen, voisin aivan hyvin jaksaa vielä yhden vauvan tai ehkä toisenkin. Harkinnassa on.

Ne, jotka kokevat iän ongelmalliseksi, eivät ota huomioon kokonaisuutta. Ehkäpä se lapsiperhearki ei olisi muutenkaan ollut kovin houkuttelevaa. Kyllä se parikymppinenkin saattaa olla väsynyt äiti. Eräs ystäväni on aivan puhki lapsiperhearjesta (hän on nyt 35-vuotias) ja toivoo vain, että pääsisi siitä hengissä läpi. Hän pitää ajatustamme vielä yhdestä vauvasta aivan sairaana eikä kykene millään tasolla ymmärtämään, miksi haluaisimme sen "helvetin käyvä vielä läpi". Noo, siksi kun se ei meille ollut mitään helvettiä. MEillä ei ole ollut allergisia ja huonosti nukkuvia vauvoja vaan sellaiset perustyytyväiset vauvat, jotka ovat lähes kaiken suorittaneet ohjekirjan mukaan. Ehkä meidänkin käsityksemme pikkuvauva-arjesta muuttuu, jos saamme kolmanneksi koliikkivauvan mutta eihän sillä jaksamisella ole mitään tekemistä iän kanssa vaan sen kanssa, miten koemme vauva-arjen.

Kyllä se on vain ihmisestä/yksilöstä kiinni, osa on raihnaisia vätyksiä jo 25-vuotiaana, tuskin heidän kannattaa enää myöhemmin niitä lapsia enää hankkia. Osa sitten on loistavassa fyysisessä ja psyykkisessä kunnossa +35-vuotiaana,  ja tilanne ei sen kummemmin muutu yli nelikymppisenäkään. 

Olen vastannut näihin samoihin ketjuihin aikaisemminkin mutta tässä vielä kerran: paremmin 42v:nä kuin 21v, 23v tai 30v:nä jolloin sain vanhemmat lapseni. Osansa varmaan sillä että viimeisen lapseni sain syvästi rakastavassa suhteessa.

Nyt kuopus on jo teini-iässä ja virtaa riittää vieläkin:) Ilmeisesti kuopus on pitänyt mut nuorekkaana koska aikuisen lapseni ystävätär ei tunnistanut mua kaupungilla kun näytin "liian nuorelta" :)

Minua on ärsyttänyt AINA puhuminen iästä jossain yhteydessä. Kuka on oikea henkilö määrittämään, minkä ikäisenä on oikea hetki tehdä jotain asioita? Minun mielestä jokainen ihminen saa valita itselle oikean hetken tehdä/saada lapsia. Itseäni loukkasi äärettömän paljon oman äitini kommentti kerrottuani tulleeni raskaaksi 42 vuotiaana. Hän sanoi, enkö ole jo vanha saamaan lapsia...myöhemmin hän pyysi anteeksi ja sanoi vaan tarkoittaneensa, että oli huolissani jaksamisestani. Annoin anteeksi, mutta ikävä kyllä en pysty koskaan unohtamaan sitä.  Joten, olkaa kaikki ylpeitä raskaudestanne ja lapsistanne, minkä ikäisiä ikinä olettekin. Niin, mitä jaksamiseen tulee, kyllä olen ihan hyvin jaksanut kahden taaperon kanssa, vaikka olen yli nelikymppinen, toki itsestä on pidettävä huolta, että jaksaa. Uskon kuitenkin, että ne yövalvomiset rasittaa kaikkia iästä riippumatta, ehkä kuitenkin elämänkokemus auttaa asennoitumaan siihenkin..

Mulle on yövalvomiset olleet kauheita yli 40 vuotiaana, ei  meinaa kroppa jaksaa millään. Ensimmäiset lapseni sain 21 ja 25 vuotiaana, silloin ei tuntunut missään ja lasten kanssa jaksoi muutenkin touhuta ihan eri tavalla. Omalla kohdallani siis fysiikka on tullut tuskallisesti vastaan, nyt tosin alkaa jo helpottaa kun lapsi nukkuu jo yöt. Jos olisin arvannut kuinka rankkaa tulee olemaan, niin iltatähti olisi saanut jäädä tekemättä. Jotenkin vain ajattelin että kun neljä lasta on niin helposi ja vaivattomasti mennyt, niin menee vielä yksi. No ei mene. :)

Ei äidin ikä pelkästään vaikuta siihen kuinka jaksaa tai ei jaksa.

Monet muutkin tekijät vaikuttavat äidin jaksamiseen.

Jo pelkästään valtava halu saada vielä myöhäisemmällä iällä lapsi, antaa voimia jaksamiseen ihmeen paljon. Onhan asiaa mietitty ja puhuttu ja kenties jouduttu jännätty alkaako raskaus enää jne.

Minä oli täyttämässä 40v kun synnytin kuudennen lapsemme.

17v oli vanhin ja vastasyntynyt. Sitten oli 16v, 12v, 9v, 6,5v sekä 2v9kk ikäinen sisarus.

Pyykkiä riitti, maidon ja muiden ruokatarvikkeiden ostamista ja kuljettamista 2 km päästä/suunta kaupasta lastenvaunuilla tai pyörällä, kun ajokorttia ei ole. 8-hengen perheessä on paljon muutakin kuin vauvan hoito, joka keskustelussa osoittautuu joillekin hieman raskaaksi, toisille ei...

Jaa-a, jos olisikin ollut vain se yksi vauva ja mies, koira tai muuta. Aamulla 12v ja 9v koululaiset kouluun ja kahden pienimmän hoitaminen. (Mitään virike-päivähoitoa" ei ollut siihen aikaan enkä olisi vienytkään)

Ison perheen iso omakotitlo siivottavana, ruokaa tehden ja lasten kanssa, pienimmistä toinen nukkui päikkrit sisällä, toisen ulkona vaunuissa...

Elämä meni perheen kesken ihan mukavasti, vaikka oli sairauksia tietysti välillä ja muuta lasten murkkuiässä tapahtuvaa. Työssäkin kävin äitiyslomien ja hoitovapaiden välillä.

Just kun omat pienimmät olivat 9v ja 6v tulin mummiksi. Mummina olo oli taas ihana alku pienen lapsen hoiton osallistumista sekä kehityksen seuraamista. Mummilassa oli edellisen lapsen vaunutkin hyvään tarpeeseen.

Lastenlapsia alkoi tulla lisää kolmelta vanhimmalta lapselta. Omat nuoremmat sekä lastenlapset ovat hyviä kavereita. leikkejä on ollut ja mummilla apua heistä kun tupa alkaa "täyttyä" iloisesta lastennaurusta ja touhusta.

Jos joskus väsyttikin esim. yöllä omien tai lastenlasten kansa, vauvan halutessa maitoa, kyllä väsymys katosi kun näki sen pienen joka odottaa maitotilkkaansa, siitähän vauva hiljenee. 

Jälkeen päin ajattelee kuinka on jaksanut hoitaa ja heräillä ensimmäisten syntyessä neljän seitsemän vuoden aikana, ja 2v9kk aikana kahden nuoremman kanssa. Ja olihan noita muitakin lapsia muutamia asumassa kotona...sitten kuusi lastenlasta...Kolmella nuorimmalla ei vielä ole lapsia, mutta eiköhän opiskelujen jälkeen ala perheiden perustaminen jossain vaiheessa. Ihanaa.